Haikeata hauskaa

Hyvästijätön haikeuden tuntee
jokainen, mutta myös sen, miten
joskus on hauskaa lopultakin
jätellä hyvästit.

Hauskaa on hyvästellä kaikki se,
mikä on käynyt rasittavaksi,
tullut ylimääräiseksi tai jäänyt
kuvioon epätoivottuna. Helpottavaa.
Soromnoo ja siitä poikki, hellurei
ja silleen.

Helppoa, kun se osuu kohdalleen,
mutta kun yleensä ei osu. Ihmisen
elämä on enemmän haikeata kuin
hauskaa, mitä tulee luopumisiin ja
hyvästijättöihin.

Luopuminen kai alkaa jo syntymästä,
kun luopuu kohdun turvasta. Täyteen
aikuisuuteenkin kehittyminen on
luopumista, vaikka tilalle tulee paljon
muuta - se on kasvamista. Elonkaaren
"tällä puolen" alkaa todellinen
hyvästijättöjen jatkumo, ensin pala
palalta huomaamatta, sitten sen äkisti
äkkää, että hei, tässä mennään ja
koko ajan yhä enemmän jää taakse.

Luovutaan lapsuuden selkeydestä,
saadaan tilalle oma vastuu, jää
taakse vanhemmat ja koti, tulee
omat ystävät ja tulevaisuus, tulee
voiman tunto. Sitten sen menettää,
tilalle tulee epäilys, usko hapertuu,
menettää ystäviä, on jätettävä
jäähyväisiä omaisille, terveys alkaa
pettää, yhä enemmän ikäluokkaa
näkyy katoavan, tilalle hiipii
herkkyys kyynelille, jokainen
murhe, vaikka kaukainenkin,
nostaa esiin aiemmat murheet,
omat ja lähelle osuneet.

Kun hyvästijättöjä on enemmän kuin
tervetuloja ja huomenen toivotuksia,
samalla taakse jäänyt rikkaus
enenee. Mielen omaisuus kasvaa,
sen myötä ymmärrys ja anteeksianto.
Ankaruus antaa tilaa armolle.

Kuluneen vuoden viimeinen päivä
on perinteisesti taakse katsomisen
hetki. Päiviä oli paljon, tapahtumia
myös, suurina ja pieninä kuvioina,
siinä välissä ihmisriepu. Kaduttaako,
voiko olla tyytyväinen, mahtuuko
vääryyttä ja uhrautumista, onnea ja
vahinkoja, ilahtumisia ja ilahduttamisia,
elämän lahjoja ja - menetyksiä.
Kaikkea tätä, mutta mitään ei voi
muuttaa menneestä.

Vanhan vuoden hyvästijätössä on
juuri se tuska, että mikä meni, on
peruuttamatonta.

Tapana on toivottaa hyvää uutta
vuotta vuoden vaihtuessa ja hyvää
jatkoa vuoden vaihteen jälkeen.
Hyvän uuden vuoden toivotus kuittaa
kuluneen, jota on turha enää siinä
vaiheessa vatvoa. Sen sijaan hyvän
jatkon toivotus sisältää toiveen,
että vanhasta viisastuisi niin, että
seuraavan vuoden vaihteessa ei jäisi
kaduttavaa. Olisi opittu jotakin.

Vuoden vaihtuminen siis on erityinen
hetki: siihen sisältyy sekä hyvästijätön
haikeus että hauskuus.

Lapsuuden köyhdyttäjät

Tiedetään, että joulu ei kuulu
koko maailman juhliin. On
uskontoja, joissa juhlat ovat aivan
muut kuin joulu, on uskonlahkoja,
joissa kenenkään syntymäpäivä
ei ole juhla, on myös uskonnottomia
tai periaatteesta joulun tuomitsevia
kaupallisena riistona. Niissäkin maissa ja
kulttuureissa, joiden vuodenkiertoon
joulu kuuluu, on "jouluttomia" perheitä.
Ymmärtää, että syitä on monia, vaikka
kyse ei olisikaan yksinäisyydestä,
köyhyydestä, asunnottomuudesta tai
ylivoimaisista muista syistä.

Sen sijaan vaikea on ymmärtää
niitä suomalaisia lapsiperheitä,
joissa lapselta riistetään mahdollisuus
jouluisen sadun suloisuuteen.
Se köyhdyttää peruuttamattomasti
lapsuutta.

Vaikka Jeesuksen syntymäjuhlaa
ei haluaisikaan viettää, voisi
lapselle ainakin tarjota joulun
salaperäistä juhlavuutta ja
ihanaa joulun odotuksen riemua.

Muuannelta nuorelta äidiltä
kysyttiin, eivätkö hänen lapsensa
kaipaa joulua. Hänen vastauksensa
sinänsä oli looginen, mutta kylmä,
eikä tämä äiti tuntunut näkevän
tätä hetkeä pidemmälle. Hän
vastasi: eivät lapset osaa sellaista
kaivata, mihin eivät ole tottuneet.

Tuskinpa jouluttoman perheen
lapset pieninä osaavatkaan joulua
kaivata, vaikka ehkä näkevätkin
jossakin jouluun liittyvää
touhua ja riemukkuutta, ellei
muualla, niin ainakin televisiossa.
Mitä hänelle vastataan, kun hän
vähän isompana utelee, mitä joulu
on, mistä nuo kaikki puhuvat, miksi
muut saavat lahjoja, miksi kaikkialla
tuikkii ja sädehtii, miksi on
tonttuja ja pukki, miksi porot
ovat jouluna erityisiä. Miten hänelle
selitetään, jos hän ehkä isompana
kyselee joulukuun "ontosta" kohdasta
tai vaikka aikuisena haluaa tietää,
miksi hän jäi vaille joulun juhlaa,
ja miksi sitten ylipäätään on semmoinen
kuukausi kuin joulukuu, miksei se ole
vaikka vain talvikuu.

Jos pienelle tänään pystyykin
vastaamaan tyydyttävästi, ainakin
isompana lapsi ymmärtää, että
hänen lapsuutensa jouluaika on
ollut erilainen kuin kavereiden.

Hänelle voi joskus tulla joulunkaipuu,
jonka sävy on musta, katkera, ja
vaille jäämisen tunne voi olla
musertava. Vanhempikin voi
alkaa katua synkeästi, mutta
lapsuus on peruuttamattomasti
takana, lapset pois, mitään ei voi
enää muuttaa, mitään ei ole korjattavissa.

Lapsuuteni kauneimmat muistot
liittyvät - eivät kesään vaan talveen
- jouluun. Joulun odotus oli täynnä
taikaa. Uskoi näkevänsä tonttuja,
kun sanottiin, että pitää olla kiltisti,
tonttu voi kurkkia ikkunasta. Aaton
iltana kuuli kilikellojen soivan ja
ihan selvästi näki, miten jokin vilahti
kuusen taakse, pukki vai tonttu, oih,
jännittävää. Aattona hyörinä vaihtui
hartaudeksi, luettiin raamatusta,
laulettiin virsi, tuli joulupukki, saatiin
lahjoja, sellaisiakin, joita oli toivottu
Joulupukille lähetetyssä kirjeessä.
Rahaa ei ollut paljon, mutta se
korvautui kauniilla elämyksillä,
joulun moninaisilla tunnelmilla
ja unohtumattomilla muistoilla.
Oltiin yhdessä, jaettiin vähäisestämme.
Joulun tunnelman loihtimisen ei
tarvitse olla rahakysymys, vaikka
näin yleensä kuvitellaan.

Miten tämän kaiken voi riistää lapselta.
Voi jopa ajatella, että joulun ajan
jännittävyys ja tunnelmallisuus
saa mielikuvituksen lentoon,
loihtii aivot leiskumaan.

Jouluisten satujen salliminen lapselle
on joululahja, joka kantaa pitkälle.
Se ruokkii luovuutta, iloa hyvyydestä,
opettaa antamisen riemua, muiden
ottamista huomioon. Olipa joulu
maallinen tai hengellinen juhla, sen
lahja on valtava.

Muurahaisilla menee mukavasti

Lainkuuliaisuus on nautinto. Syntyy
suorastaan euforiaa pelisääntöjen
noudattamisesta, nautintoa, vaikka
itselle siitä koituisikin haittaa tai
vaivannäköä.

Tänä aikana, jolloin palvotaan
itsekkyyttä ja omanvoiton pyyntiä
- nehän ovat nykyajan hyveitä - niin
eräänlaista vastarannan kiiskiyttä on
tuntea tyydytystä lähes narsistisesta
lainkuuliaisuudesta. Kun antaa
yhteisen edun ajaa oman hyvän ohi,
aah, se tuntuu upealta. On vähän
samanlainen hurskas olo kuin jos
antaisi ison almurovon johonkin hyväksi
miellettävään tarkoitukseen.

Yhteiset pelisäännöt joko
syntyvät tai sovitaan yhdessä.
Niiden tarkoitus on helpottaa
yhteisön elämää, siis sujuvoittaa
yhteen pelaamista, poistaa esteitä
tehokkaan toiminnan tieltä, luoda
mukava, aikaansaapa ja järkevä
yhteisöllinen kokonaisuus.

Jos siis pelisäännöt ja yhteiskunnan
demokraattisin menetelmin säätämät
lait luovat hyvää kaikille yhteisön
jäsenille, miksi niitä niin paljon
rikotaan. Joku arvelee, että pelisääntöjen
rikkoja haluaa kohentaa kehnoa
itsetuntoaan, korostaa itseään että hei,
tässä olen Minä ja pois tieltä kivet ja
männynkävyt eli mitä pienempi tyyppi,
sitä isompi ego. Hän voi myös olla
itseajattelija, jonka mielestä sovitut
toimintaperiaatteet ovat vääränlaisia.
Joku luottaa yksilölliseen harkintaan.
Joku yksinkertaisesti vain tahtoo tehdä
aina toisin kuin muut. Jonkun mielestä
lait ovat epäonnistuneet eivätkä lainkaan
oikeudenmukaiset. Jonkun mielestä
anarkia on ainoa ihmisaivollisen olennon
"uskonto".

Valistunut anarkia voisikin olla hyvä
aate, mutta vain teoriassa. Kas, valistuneita
ihmisten parissa lienee perin vähän, mikäli
valistuneisuuteen sisältyy kyky toimia
toisten hyväksi, ei vain omaksi edukseen.

Ihmiselle tekee hyvää joskus katsoa,
miten eläinten maailmoissa toimitaan.
Yksi suosikki voisi olla muurahainen,
tai miksei voisi ihailla myös mehiläis-
tai mangustiyhteisöjäkin. Niillä yhteen
pelaaminen on lähes särötöntä.
Mitä riidattomammin yksilö toimii
pelisääntöjen mukaan, sen paremmin
yhteisö menestyy.

Miten tähän voidaan mahduttaa se, että
ihmislajilla on poikkeuksellinen asema
luomakunnassa. Jos halutaan, että
yhteisöllisyys ajaa ohi yksilön, niin
mihin tarvitaan ihmisessä kytevää
itsenäisyyden, luovuuden ja kehityksen
kaipuuta. Maailmassahan on jo riittävästi
idealistisia kokeiluja, jotka ovat nousseet
kunniaan, joku ehkä kukoistanutkin,
mutta kaikki ne näyttävät romahtavan
raunioiksi toinen toisensa jälkeen.

Muurahaisyhteisön ja ihmismaailman
yhden totuuden valtakoneistolla on
kuitenkin ratkaiseva ero. Ihmisen
luoma systeemi kaatuu erääseen
inhimilliseen piirteeseen, joka tuhoaa
paljon sekä pienessä että suuressa
mittakaavassa. Tämä piirre on ahneus.

Vaikka miten vähäisestä olisi kyse,
ihminen alkaa hamuta sitä lisää.
Jos kyseessä on valta, niin harvassa
ovat ne valtiaat, joita valta ei turmelisi.
Tosin, semmoisiakin poikkeuspomoja
historia tuntee.

Yleensä kuitenkin kauneinkin
tavoite ja ihanteellisinkin rakennelma
kaatuu lopulta vallan turmelukseen.
Ihmisten rakentaman "keon muurahaiset",
järjestelmän jäsenet, nousevat lopulta
vastarintaan, ja ahneuteen perustuva
valtakoneisto sortuu.

Mikäli ihminen oivaltaa, että toisten
hyvä koituu omaksikin parhaaksi,
on helppo tinkiä omasta edusta toisten
vuoksi. Huomaa, että vaikka oman
edun hankkiminen toisi nopean nautinnon,
niin ajan mittaan jäisi kuitenkin häviölle.

Siis summa summarum ja ynnä ynnämym:
työ toisten eteen on tervettä itsekkyyttä.
Hurraa muurahaiset.

Rohkea vai raukka?

Raukka se on, joka livistää,
sanotaan. Toisaalta, viisas se, joka
osaa väistää, todetaan.

Väitetään myös, että luuseri se,
joka luovuttaa. Toisaalta, on
huomattu, että älykkyyttä on
tajuta, milloin on turha jatkaa.

Takinkääntäjäksi syytetään sitä,
joka vaihtaa näkemystään. Toisaalta,
on järkevää tarkistaa kantaansa ja
olla realistinen, kun tilanne muuttuu.
Politiikassa käsiin rojahtaa usein
tarkoituksenmukaisuuden
tarve - jos eilen luvattiinkin tätä,
niin tänään tilanteet vaihtuivat ja
on pakko tarjota vain tuota.

Heimolaiset puhuvat väistämisestä,
tarkoittanee romanikulttuurissa systeemiä,
jossa vihanpidossa olevien sukujen
jäsenet pyrkivät välttämään toistensa
kohtaamista. Silkkaa viisautta. Kunnia
näet muuten vaatisi tappelua. Entisaikaan
puhuttiin jopa verikoston vaateesta. Nykyään
tämä kiistetään.

Väistely tosin on tuttua myös miehisten
miesten, miksei nykyään naistenkin,
sallitussa tappelulajissa nyrkkeilyssä.
Myös siinä väistäminen on vahvuus.
Paras väistelijä välttää iskut ja pystyy
vastaavasti nuijimaan osuvasti vastustajaa.
Siinä leikissä pitää myös osata tanssia,
tai hypellä narua vai mitä se on.

Puhumattakaan liikenteestä. Hyvä tavaton,
siellä jos missä on osattava väistää eikä
puhettakaan mistään rohkeuden puutteesta.
Siellä rohkea on raukka ja jääräpää
jästipää. On väistettävä oikealta tulevaa,
päätietä ajavaa, on annettava suojatietä
kulkevalle etusija, on väistettävä tielle ryntäävää
elukkaa, on osattava luopua ohituksesta,
jos vastaan tulee toinen ajoneuvo, on
muutettava mieltä joskus äkistikin. Se
on viisautta.

Päättäväisyyttä vai jääräpäisyyttä, kumpaa
suoraselkäisyys on, siinäpä pulma. Riippuu
ihan tilanteesta - ilkeä voisi sanoa, että
roikkuu suhdanteista, ja poliitiikassahan
suhdanteet ovat koko ajan läsnä, ainakin
vaalikausittain. Todellista päättäväisyyttä
on toiminta silloin, kun voitettavana on yhteinen
hyvä, mutta hävittävänä oma etu. Jääräpäisyyttä
lienee sitten semmoinen toiminta, jossa ei kukaan
voita mitään, ei yhteisö eikä edes itse. No, jos
itse kuitenkin voittaa, kyse on ahneudesta ja
omanvoiton pyyteestä, eikä sillä ole mitään
tekemistä suoraselkäisyyden kanssa.

Mies menee läpi vaikka harmaan kiven,
jos hän on niin päättänyt. Se se vasta
mies on, kehutaan. Huh, meitä varjelkoon
semmoisesta, yleensä on enemmän verta
ja hikeä kuin kivensiruja. Ottakoon vaikka
jonkin poran avukseen, jos läpi on mentävä.

Ryhmä rulettaa

Eivät geenit vaan porukka määrää,
millainen tyypistä tulee. Ja miksei
määräisi, sanoisi Peter Nyman,
ja miksei sanoisi.

On nimittääin laittamaton todiste
olemassa: Otto-kani ja laumansa
kanoja, johtajana Harri-kukko.

Otto on kääpiökani, joka elelee
kanalaumassa Naantalin suunnalla.
Se hautoo munia, nukkuu orrella,
kuopii maata ja popsii kananruokaa.
Porkkanat saavat hapantua rauhassa,
niitä se ei vilkaise. Otto-kanin tarina
on dokumentoitu ja se löytyy monesta
lähteestä googlaamalla.

Otto ei ole koskaan nähnyt elävää
kania, joten miten se voisi kuvitella
olevansa kani, kun se kerran on
kanalauman jäsen.

Voisi tietysti ajatella, että Oton
tapauksessa ei kyse ole kuin pienestä
kirjoitusvirheestä eikä ainakaan
geenivirheestä. Kas kani on miltei kana.

Otto vaikuttaa onnelliselta ja käyttäytyy
hyvin, mutta millainen lienee hänen
biologinen perheensä ja kotinsa.
Onneksi hänen ottoperheensä on
kunnollinen ja on kuten kanalassa
on elettäväkin.

Hyvien kotien lapsista tulee hyviä,
huonojen huonoja. Teoriaa, karkeata
yleistystä, ehkei edes mihinkään
tutkimukseen pohjautuvaa. Mikä sitten
on hyvä koti, mikä huono, on oman
pohdintansa paikka.

Pikemminkin on saatu sen suuntaisia
tutkimustuloksia, että kotikasvatus
jää kakkoseksi porukan otteeseen
nähden. Tämän tutkimuksen vahvistaa
myös tapaus Otto.

Nuoren kehityksessä onkin
kohtalokasta se, millaiseen seuraan
hän sattuu ajautumaan. Toisaalta,
kodin henki varmaan vaikuttaa siihen,
millaista seuraa nuori tulee
valinneeksi, hyväksyneeksi.
Joka tapauksessa vanhempien on
syytä vähän harjoittaa "vanhempainvaltaa",
mikäli haluaa ohjailla nuoren valintoja.

Tosin, vaikea on puuttua, ellei tiedä,
ja tiedon saanti nuorelta voi olla kiven
alla - eikä moni jaksa kiveä nostaa
tänään, ehkä huomenna. Tosin sitten
"se on myöhäistä nyt", sanoi Sinikka Nopola.
Kyllä vitsa lapsena on väännettävä.
Ei Ottokaan enää nuoruusiässä olisi
sitoutunut kanaksi olemaan, pienenä
poikana se tavoille oppi.

Hetkestä hetkeen

Hetkinen vain, palaan hetken
päästä. Hetki kuuluu kummallisiin
sanoihin, sillä se ei oikeastaan
tarkoita mitään, vaikka sen laadullinen
merkitys on selvä. Sehän tarkoittaa aikaa.
Sen sijaan sen määrällinen merkitys
on epäselvä, todella hämärä.

Ajanlaskussa hetki voi tarkoittaa
lähes mitä vain. Maailmankaikkeuden
mittakaavassa kyse voi olla miljoonista
vuosista, enemmästäkin, piskuisen ötökän
maailmassa ehkä vain sekunnin murto-osasta,
ihmisen aikakäsityksessä - no - se voi
olla melko venyvä juttu. Kukapa ei olisi
pällistellyt jonkin yksinyrittäjän
verstaan oven takana lappua: palaan pian.
Pian kai tarkoittaa hetkistä, pientä hetkeä.

Vapaampaa on puhua hetkestä kuin
sitoa itseään tiettyyn kellonaikaan tai
päivämäärään. Hauskin - ei tosin sillä
hetkellä - tapaus sattui takavuosina kaukana.
Oli tarkoitus saada poromiehen elämästä
hyvä tarina, ja sitä varten piti ajaa tuhat
kilometriä. Tapaaminen oli sovittu
maanantaiksi kello 14. Perille päästyä
ovi oli auki, tuvan penkillä lepäili mies,
mutta ei se, jonka olisi pitänyt vaan
naapuri. Kuulemma tavoiteltava oli
asioilla, mutta palaisi hetken päästä.
Minne meni? Na, tunturin taakse.
Oliko puhetta, koska palaa? Pian, ehkä
jo tänään tai huomenna, jos saa hoidetuksi
asiat. Tunteroinen pari meni ootellessa,
mutta tuhannen kilometrin matkalta
ei tyjin toimin tietenkään ollu syytä palata,
aina löytyy suunnitelma bee, see tai dee ja
niin edelleen, mutta se on jo toinen tarina.

Hetki lyö, viime hetki lyö, lauloi Kirka,
ja tahtoi kellon seisahtuvan. Aika on
suhteellinen käsite, eikä hetkelle ole
olemassa selkeätä  määritelmää. Miltei
käsittämättömiltä tuntuvat tieteilijöiden
laskelmat ajan suhteellisuuksista ja
kaareutumisista ja ties mistä vaihtuvista
nopeuksista ja avaruuden kummallisista
ilmiöistä.

Arkimaailmassakin on jokainen saanut
kokea,  miten ajan kuluminen vaihtelee.
Odottavan aika on pitkä. Miten nopeasti
aika kuluukaan, kun on hauskaa. Voi
sentään, miten eläkeläisellä on kiire, ei
tahdo aika riittää.

Sininen hetki on hetkistä romanttisin,
vaikka luulisi sen olevan pelottavin.
Se on hetki kahden ajan välissä, päivän
ja yön, siirtyminen valosta pimeään.
Päivän koiton hetken taas luulisi olevan
hetkistä iloisimman, kun siirrytään
pimeästä valoon, yöstä päivään. Juuri
ennen sitähän on koettu vuorokauden
kylmin hetki. Uuden päivän alku voi
merkitä pelättyä totuuden hetkeä, tai
toisaalta tuoda helpotusta ja toivoa.

Suden hetki loihtii mielikuvituksen
liikkeelle. Hetket ennen sarastusta ovat
hyytäviä. Ihmisen alkuhämäristä asti on
suden hetki ollut salaperäisen kauhea.
Aamuyön tunteina voi tapahtua mitä
vain. Sudet ovat liikkeellä, ainakin
kuvaannollisesti, ja ihminen on
haavoittuvimmillaan.

Hetkinen, lähetyksessä on katkos. Riittääkö
hetki jääkaapilla käymiseen, kannattaako
istua ja odotella vai pistäisikö telkun kiinni
ja menisi tekemään hetkeksi jotakin järkevää.
Hetki voi kyllä alkaa täsmällisesti, mutta
sen loppu on määrittelemätön. Hetken
pituuden tietää vasta sitten, kun se on loppunut.
Tietääkö sitä edes hän, joka sanoo: hetki vain.

Jauhosta juhlaa

Pitkälle piti pötkiä, jotta oppi edes
vähän ymmärtämään jauhon olemusta.
Kauas - onneksi - on jäänyt aika,
jolloin yhtälö jauho-hiiva-neste-uuni
sai minut kauhun valtaan.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se
sekä pitää paikkansa että ei pidä. Kun
nuorena yritti olla "äitipullantuoksuinen"
ja pyöräyttää kääretortun sunnuntaiksi,
niin seurauksena oli katastrofi: suuren
tiskin lisäksi kyyneleet ja lattian pesu.
Jaa se kääretorttu. Se tipahti lattialle ja
meni siruiksi.

Tapahtumasta jäänyt trauma oli niin kova,
että leipomishalut menivät ikiajoiksi,
paitsi että nyt se ikiaika on loppunut.
Leivon taas. Jostakin syystä se onnistuu.
Lienevätkö jauhot edistyneet (saannissa
on jopa valmiita leipäaineksia), uunit
parantuneet vai onko kyse yksinkertaisesti
siitä, että malttaa lukea ohjeet ja seurata
niitä. Aina näet kun ryhtyy "säveltämään",
tuloksena on pannukakku. Edes pannukakku
ei tunnu onnistuvan näppituntumalla,
siitä tulee liuskalittana.

Parhaiten onnistuu sämpylä. Ostaa
vain sämpyläjauhoja, kuivahiivaa ja
lisää joukkoon pussin kylkeen präntätyn
ohjeen mukaisesti muut aineet, vaivaa taikinan
hyvin (katsoo samalla jotakin kivaa
tallennetta, että malttaa alustushomman
hoitaa kunnolla), nostattaa, pyörittää pallurat,
nostattaa toisen kerran ja panee uuniin
tarkalleen neuvottuun kuumuuteen ja
antaa olla pari minuuttia yli ohjeajan.

Toiseksi parhaiten onnistuu hapanleipä.
Tai siis ei kyse ole oikeasta hapanleivästä
vaan ruisleipäaineksesta leivotusta laatasta;
siitä tulee ruispaloja. Valmis jauhoaines on
pohjana. Taikina alustetaan tosi hyvin niin,
että se irtoaa kädestä, kaulitaan, leikataan
paloiksi ja paistetaan ohjeen mukaan. Ei
voi epäonnistua.

Sen sijaan voi epäonnistua ja todennäköisesti
epäonnistuukin, jos koettaa tehdä äidin
ruislimppua. Voi miten herkullista leipää
äiti leipoikaan. Sain eräästä maatalosta
ikivanhan juuren, jota yritin kerran toisensa
jälkeen loihtia leiväksi. Kamalaa jälkeä,
vaikka parin päivän hapatus, jauhon lisäys,
vatkaus ja alustus oli ihan oikeaoppinen.
Viimeistään uunissa pilautui koko homma:
päältä kivikovaa, sisältä täysin raakaa.

Vanha taikinanjuuri oli ennen aikaan hyvin
arvokasta, joten sitä tulee säilyttäneeksi
toiveikkaana aina vain. Kuivana koppurana
se säilyy iät ja ajat. Ei sitä uskalla heittää
pois, vaikka ehkei se enää toimisikaan.

Varmaan joka suvussa entisaikaan oli
käytössä perinteikäs taikinanjuurensa, joten
voi arvata, mikä haloo nousi, kun isäntä
kerrankin halusi olla kiireiselle emännälle
avuksi ja päätti tiskata astiat. Riuskassa
putsaustouhussa liukeni korvaamaton juurikin.

Kokonaan ei nuoruuden kääretorttutrauma
ole hellittänyt. Vaikka näen sieluni silmin
kullankeltaisen, tuoksuvan, vasta uunista
nostetun levyn odottamassa herkullista
hilloa sisustakseen, en ole vieläkään uskaltanut
ryhtyä tuumasta toimeen. Vielä en ole vatkannut
torttutaikinaa, paistanut sitä sopivan joustevaksi,
levittänyt sen pinnalle namia ja käärinyt
komeutta rullalle. Jos vaikka taas syntyykin kuiva
levy, joka kolahtaa pöydän reunaan sirpaleiksi....
En vielä, mutta ehkä pian.

Poikkeuksellinen päivä

Päivämäärä 111111 ei ole nostattanut
sen kummempaa hälyä, vaikka se on
todella poikkeuksellinen. Eihän vastaavalla
tavalla muodostuvaa numerosarjaa enää
koskaan tule eikä toisaalta tämmöistä
numerosarjaa ole ollut aiemmin kuin kerran,
joskin sitäkin komeammin ja täydellisemmin.
Se oli 900 vuotta sitten eli 11111111,
yhdestoista marraskuuta vuonna
tuhatsatayksitoista. Ehkä kivoihin sarjoihin
voitaisiin kelpuuttaa myös ensimmäinen
ensimmäistä samaisena vuonna eli A.D.1111.
Se tosin olisi oikeastaan 01011111. Samoja
sarjoja tosin löytyy ajalta ennen ajanlaskun
alkua, mutta niitä ei lasketa.

Sen sijaan tulossa on semmoinenkin
päivämäärä, ehkä, kuin 222222, siis
toinen toista kaksituhattakaksisataa
kaksikymmentäkaksi, mutta tarkkaan
ottaen sekään ei ole ihan täydellinen,
koska se pitäisi kirjoittaa 02022222.
Tulossa on tietysti myös kolmas
kolmatta kolmetuhattakolmesataa
kolmekymmentäkolme ja niin edelleen,
nollilla koristeltuina tosin nekin.

Ellei oteta huomioon joitakin, tai ehkä
runsaitakin avioliiton solmimistapauksia,
niin noteeraukset tällä kertaa ovat vähäisiä.
Olisi nyt ainakin kuvitellut, että esiintyisi
muutama maailmanlopun ennustus
tai ainakin jokin muu jännä "nostradamus"
(Nostradamus, Michel de Nostredame,
lääkäri ja astrologi, hurja ennustaja 1500-luvulta).
Toisaalta, ehkä niitä on ollutkin, mutta eivät
ole kiirineet blogistin korviin tai sitten niitä
ei ole sen kummemmin julkistettu suurelle
yleisölle - ne ovat jo menettäneet
uutisarvonsa. Eivät edes meteorologit
voineet ennustaa tälle päivämäärälle
säätyypin muutosta, vaikka tätä ykkösketjun
perjantaita edelsi torstain täysikuu.
Viikkotolkulla jatkunut "kevytsyksy" pitää
pintansa, pakkasia saadaan odotaa.

Ei ole edes onnistuttu julistamaan sitä,
merkitseeko numerosarja onnettomuuksia
vai onko se kaikenlaisen menestyksen
sarja. Ainakin siinä on paljon ykkösiä.

Nämä ajat eivät taida olla otollisia normaalista
kouhkeesta poikkeavaan mielikuvituksen
ilotulitteluun, kun mitään isompaa hälinää
ei ole kuulunut. Ei ole järjestetty tempauksia,
ei ennustettu taivaan putoamista niskaan,
ei marssittu kummallisten asioitten
puolesta tai niitä vastaan eikä edes
kampanjoitu nykymenoa vastaan - ei mitään.
Ainoastaan politiikassa on myllerrystä,
mutta siinä ei ole mitään poikkeuksellisuutta
muihin päivämääriin ja numerojanoihin nähden,
semmoistahan sillä elämänlohkolla on ollut
aina, sekoilua.

Ehkä kaikenlainen melskaaminen ja
keinotekoistelu on jo niin arkipäiväistä,
että mikään ei enää ole mitään eikä mikään
enää kiinnitä huomiota. Kauhuelokuvat
ja science fiction ovat kalunneet jo kaiken
mahdollisen, joten mikään ei enää täräytä - ei
edes se suomalainen kaveri, joka oli
tatuoinut silmämunansa mustiksi ja
kiinnittänyt sarvet otsaansa. Animaatio
ja kolmiulotteisuus ovat loihtineet ihmeet
olohuoneisiin, tietokonepelien uskomaton
maailma ovat lastenkin arkipäivää, melske
ja jumputus saartavat kaikkialla.

Toisaalta tiedetään, että todellisuus on tarua
ihmeellisempää, tai jopa totuus on luultua
kammottavampaa. Teevee on täynnä mitä
oudompia tositv-ohjelmia, mikään sodoma
ei enää hätkäytä, ja osallistujilta ja niiltä
harrastajilta, jotka tositeeveitä tillottavat,
on toden ja sadun raja tosi hämärä. Epätoivoisesti
julkisuuteen pyrkivien keinot ovat mitä
tautisimpia ja hörhöjä pyörii joka puolella.
Kuka enää tietää, mikä on normaalia - onko semmoista.
Ei maailmanlopunmarssi saisi enää ketään
katsomaan, tuskin marssimaankaan. Onneksi.

Ehkä tämä päivämäärä on lopulta vain yksi
monien muiden päivien joukossa ja ykkösjanan
painoarvo jääkin painetuksi arvoksi eli semmoinen
viivoitus on lähinnä mukava kaiverrus sormuksessa,
päiväys kirjeessä, päiväkirjassa, blogissa...

Helposti hyvää

Helposti hyvää, maukasta mutkattomasti,
vaivattomasti, nopeasti, edullisesti...huihai.
Mikä ihmeen vimma on, että kaiken on
oltava helppoa, nopeata, vaivatonta ja
halpaa. Ei edes töissä tarvitse olla kivaa,
kuten muuan entinen kollega aina
muistutti - ei ainakaan liian kivaa, jottei
mene pelkäksi hauskan pitämiseksi.

Nykyinen itsekkyyden ja narsismin
kulta-aika suosii helppoutta ja iisiä
menoa, ja palvoo ulkonäköjuttuja.
Outoa ja ristiriitaista kyllä, kukaan ei
silti osaa katsoa peiliin.

Mainokset ja ohjeet ovat tulvillaan
kivoja määreitä, houkuttavuuksia,
kuten vaikka halvalla hyvää. Kaiketi
pitäisi korvalehdelläänkin tajuta, ettei
vaivattomuus tai edullisuus takaa laatua,
hyvänmakuisuus ei senkään pitäisi olla
pelkkä suositus. Koukutus kätkee aina
ansan, sokerikuorutus vaaran - millainen
se ansa tai vaara kussakin yhteydessä ja
kenen kannalta sitten onkin.

Kun ruoka on nopeasti valmistuva ja
"makealta" maistuva, kyse on harvoin
laatuisasta tai kovin terveellisestä ravinnosta.
Etenkin lasten ruoissa tämmöisiä määreitä
voisi kavahtaa.

Jos esine on helppokäyttöinen, sen
rikkoutuminen on kohtalokasta, ei ole
varaosia; laite on kerrasta kaputt. Jos joku
on halpa, voiko se olla hyvä.

Halvalla hyvää on yhtä järkeenkäyvää
kuin hyvällä halpaa - noin siis yleisesti
ottaen. Joskus kai voi tapahtua, että
hyvää saa tasapainoisella hinta-laatu
-suhteella, mutta todella harvinaista
olisi saada hyvää halvalla.

Miksi siis haikailisi halvan perään.
Valistunut arvaus - tai pikemminkin
katkera kokemus - sanoo, että halpa
tulee kalliiksi. Mitä ohuemmassa kunnossa
lompakko on, sitä tarkemmin sen sisältöä
on syytä varjella. "Osta heti, tavaraa vain
rajoitettu erä"; kenenkähän etua myyjä
siinä tarkoittaa. Malttia kehiin, niin
tarvittaessa pystyy rysäyttämään kiinni
kalliiseenkin laatuun.

Vaihteeksi voisi kokeilla vaivannäön
nautintoa, joka toisi mukanaan olemisen
arvostusta. Voisi harjoitella - ellei nyt
kokonaan niin ainakin joissakin asioissa -
entivanhaista tyyliä, joka pohjautui mielikuvitukseen,
kierrätykseen, pennittömyyteen ja rohkeuteen.
Mitään ei saanut ilmaiseksi, helppous oli
vain haave ja osaamattomuuteen ei kukaan
voinut tuudittautua. Kaikki tehtiin omin
käsin, ruoka rakennettiin perusaineista,
kankaat käytettiin moneen kertaan, kodin
puhtaus löytyi muilla kuin kemiallisilla keinoilla
ja kauneus, sehän oli saunapuhtautta ja
rehellistä mieltä. No, nykyäänkin kauneus on
katsojan silmässä.

Halpahelppokriittisyys kuulostaa fiksulta, mutta
eri asia on ladella teorioita kuin noudattaa niitä.
Mikä lie Rousseau vai kuka viisas taannoin
tokaisi, että tehkää niin kuin sanon, älkää
kuten itse teen. Sama vaiva ryynäsellä.

Värien vuosikymmenet

Niistä ne muistan, väreistä. Vuosikymmenet
vaihtuvat, värimaailmani samoin. Äiti
rakasti sinistä, ja vaaleansinisen lapsuuden
jälkeen vaihtelivat värit kausittain, olipa
jopa yhtaikaisen värikirjon kausi.

Murrosikä oli oman värin etsintää, mutta
todennäköistä oli, että kaikki omat valinnat
menivät pieleen. Tuli railakkailen värien
vuosikymmen, punaista ja varsinkin
vihreätä. 70-lukua leimasi oranssi ja
ruskea - niin kai kaikilla muillakin.
80-luvulla löytyi kirkas keltainen, ja se
piti hyvin otteessaan. Oli itsetunto korkealla,
kun yllä oli kokokeltainen puku, keltaiset
korvanapit, keltaiset sukkahousut ja keltaist
kengät. Vihreä tuikahti aika ajoin mukaan.
Kova valkoinen antoi hyvin selustatukea.

90-luvulla vyörytti musta, musta ja musta,
lieneekö sidoksissa elonkiloihin vai mihin,
mutta käsi tarttui aina mustaan vaihtoehtoon.
Lopulta kaapista ei muita vaihtoehtoja
löytynytkään. Ellei siis mukaan lasketa
erilaisia harmaita ja siniharmaita juttuja.
Äkisti kuitenkin napsahti mukaan tulen
punainen. Lilahtava ei käynyt, mutta
kellanpunainen eri sävyissään ilahdutti ja
- rauhoitti, yllättävää kyllä.

Seuraavan vuosituhannen lähestyessä
sininen lähestyi, lopulta vyöryi ja otti vallan
- ei mikään vedenhaalea, vaan kunnon tuhti
sininen. Se iski selkäytimeen. Siitä tuli koodi.
Tummansininen väri laukaisi ostotoiminnan,
yksisuuntaisen tapahtuman: tavara käteen ja
kassalle. Sinihimo yltyi mittasuhteisiin, mutta
pysyi aisoissa sikäli, että vaatekappi pysyi
mustana.

2000-luvulla syöksähti maailma turkoosiksi.
Mikä tahansa turkoosi sai sormet vapisemaan,
harkinnan horjumaan. Jopa turkoosi
pakettiauto sai kerran innostumaan. Hyvä,
ettei ollut rahaa. Turkoosi loihti mieleen
laguunit ja keinuvan meren. Uikkarin piti
olla turkoosia, rantatossujen ja lippiksen,
turkoosikorut himoittivat, turkoosista syntyi
kudelmia ja virkkaelmia. Kaapissa oli jopa
turkoosi jakkupuku, joka onneksi ei istunut
päällä.

Turkoosi kuului kuitenkin vain kesäisiin
mielteisiin. Talvi oli tummansinisten
sisustusten, astioiden ja kynttilöiden aikaa.
Enempää ei olisi höpömpikään voinut sinertää
elämäänsä, joten kuin varkain hiipi kuvaan
vuorostaan punaväri, ei tällä kertaa liekin
eikä sinen punainen, vaan pikkutytön
punainen, vaaleanpuna ja jopa pinkki.
Ensin kolahti pinkki hammasharja mukiin,
vanha sininen meni roskiin. Sitten tuli
ostetuksi pinkki matkaläppäri ja hiiri, hups
ja vaikka mitä. Ystävä arveli, että kyse
on ikääntymisestä. Vaikka niinkin, sekä
ikääntyminen että vaalea puna ovat totta.

Hassuin hetki oli laukkuostoksilla.
Kaupassa oli tarjous, kolme värivaihtoehtoa,
musta, turkoosi ja punainen. Helppo arvata,
minkä kahvaan käsi tarttui - tietysti
turkoosiin, vanhasta muistista. Hetko,
vieläkö turkoosi kantaa tai siis vieläkö
kantaisi turkoosia vai pitäisikö astua
"elämässä eteenpäin", uuteen kauteen.

Niinpä kaupasta lähti potentiaalinen
matkalle suuntaava kahden laukun kanssa,
lentolaukun ja ruumalaukun, kumpikin
tuhdin punaisia. Ovat niin makeita, ettei
niitä ole malttanut vielä siirtää kellarin
kätköihin.

Etuoikeutettua elämää

Joku toivoo rakkautta, toinen rahaa,
kolmas miettii menestystä, neljännelle
tärkeimmällä sijalla on terveys, monelle
elämän tärkein anti on suosio ja
julkisuus, joku taas pohtii ja summaa
hyviä vaihtoehtoja ja päätyy toivomaan
onnea. Eri kysymys on, mitä kaikkea
onneen sisältyy; ehkä siihen sisältyy
kaikki nuo hyvät.

Entä, jos ei ole rahaa, ei terveyttä, ei
menestystä eikä suosiotakaan, voi silti
olla onnellinen. Miten se voisi olla
mahdollista? Mistä onni kumpuaa,
ellei myönteisistä elämän lahjoista?

Onnen määrittely on yksi pohdinnan
lajinsa. Maltillisimmillaan onni kai voisi
olla semmoista, että mielessä kuplii
hyvä olo, salaperäinen tyytyväisyyden
tunne siitä, että on elossa. Jos oikein
kikkailee, voi tietysti pohtia, mitä
tarkoittaa elossa oleminen. Se voi
jollekin merkitä bailaamista, toiselle
sitä, että tänään ei ole kipuja.

Onnen olemusta tulee usein pohtineeksi;
sitä miettii päivinä, jolloin on väsynyt tai
kipuinen, tai päivinä, jolloin oudosti
tunee hyvää oloa. Ikään kuin ilo kuplii
pintaan ilman mitään näkyvää tai selkeätä,
kouriintuntuvaa syytä.

Onni on ehkä ihmisen yksityisimpiin
tuntemuksiin kuuluva kokemus, jota ei osaa
toiselle selittää, josta ei osaa kertoa
selvää syytä. Se voi tarttua olkapäähän
sivusta, yllättäen, tulla nurkan takaa aivan
samoin kuin onnettomuus tai suru.

Osattomaksi onnesta voi sanoa häntä,
joka ei tunnista onnensa hetkiä, ihmistä,
jonka katsantoa himmentää epäluulo,
kateus, jota painaa ikuisesti pettymyksen
pelko.

Oikeastaan onni onkin yksinkertainen
asia. Se on elämisen oikeus, oikeus
elämään, joka puolestaan voi olla täynnä
suurta tuskaa ja oikeudettomuutta. Kun
tätä ajattelee, voi omaa onneaan
luonnehtia etuoikeutetun elämäksi.

Hillittyä hälinää

Syksy on hauska ristiriitaisuuksien aika.
Samalla kun flora ilotulittelee, fauna
harrastaa hillittyä hälinää.

Lintujen metelöinti on kesän mittaan
vaimentunut, ja nyt metsissä kuulee vain
pikkuisen vihellyksen silloin tällöin.
Ihan kuin siivekkäät varovasti kyselisivät
toisiltaan, että joko...

Alkukesän myyrä- ja sopulimassat ovat
vajentuneet. Pienpedoilla on riittänyt ruokaa,
joten metsäkanalinnut ovat saaneet rauhassa
lisääntyä. Niitä on paljon, parvia kahahtelee
miltei kulkijan jaloista lentoon, tien varsilta
humahtelee teeripoikueita hätäiseen pakoon, osa
tepastelee vaarasta tietämättä tielle.

Syystöissä uurasti kimalainenkin vielä 18. syyskuuta.

Samalla kun linnut valmistautuvat muuttoon ja
paikkalinnut talvikoettelemuksiin vähin äänin - ehkä
ne niitä aavistelevat ja ehkä jotkut varastoivat
ruokaakin närhen tavoin, maisema leiskuu riemukkaissa
väreissään. Maaruskasta on tulossa upea, mutta puut
eivät tänä vuonna näytä tavoittavan loistavinta
väri-ilotteluaan. Riittävän värikastä silti on.
Varsinkin haapa on lahjoittanut katsojalle
nautintoa, pihlajat ovat kuin tulipensaita,
mutta koivu on joutunut tyytymään ruskean
sävyihin.

Joutsenten kailotus on vaiennut, mutta sen
korvaa näky, johon kuuluu kaksi upeata
valkeata emoa vartioimassa epälukuista
määrää harmahtavanvalkoisia räpyläjalkoja.
Sen sijaan kuikka jatkaa kuten ennenkin,
salaperäisen salojärvien kesäasukkaan ääni
kaikuu kauas. Kaihonnee alkulintu jo pakoon
kylmää - pakkasia kohti tässä mennään, siitä
saadaan muistutuksia öisin. Hengitys huuruaa.

Elokuun pehmeiden, tummenevien iltojen
rauha rikkoutui äkillisiin paukahduksiin,
sorsat älysivät kaikota melko ripeätä tahtia
rannoilta. Syyskuussa metsissä raikuvat
lintukoirien haukku ja pyssyjen pauke.
Eipä aikaakaan, niin hirviporukat lähtevät
jahtimailleen. Tavallinen luonnon tallertaja,
sienten ja marjojen jahtaaja, hiippailee kyyryssä
pälyillen, ettei vain osu kenenkään sihtiin. Tulee
pitäneeksi peukkuja pystyssä ja punapipoa päässä,
varon vuoksi.

Liike on kahtaallinen: puut pudottavat lehtensä
alas, sienet nostavat lakkinsa ylös. Syysriemua
sekin.

Kun luonto valmistautuu horroksen aikaan, kukin
laji omalla tavallaan selvitäkseen, myös ihminen
varautuu ja hamstraa pimeän kauden varastojaan
täyteen. Potut ovat maakuopassa, purnukat
kellarissa, marjat säilöttynä, sienet kuivattuina,
syyskaloille on pantu verkot pyyntiin.

Voi riemua tätä, ihmisen eloa ja vuoden hienoa
rytmitystä. Voi murhetta tätä, kun ilo aina
lopulta vaihtuu murheeksi. Ylös ja alas, semmoinen
on luonnon kierto ja ihmisenkin kulku.
Taisi Eino Leino sanoa sen laittamattomimmin:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi
korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää,
korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa
raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru, elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa
sankarin työ sekä tarmo.

Syntipukin synkeä suvi

Tämän päivän sana on maahanmuutto. Myös muut lajit
kuin ihminen osaavat "vaihtaa maisemaa". Ihmisenkään
kannalta ei Suomenniemi liene koko jääkauden jälkeisen
historiansa aikana ollut larvanperä, syrjänkolkka. Niemen
alkuperäisväkeä on tölvitty kohti pohjoista monin voimin.

Mielenkiintoisia maahanmuuttajia on paljon, ihmisten
lisäksi siis, lajeina jopa yli 600, mutta yksi niistä on ylitse
muiden: lupiini, vihattu ja rakastettu kaunotar. Se on saanut
kantaakseen kaikkien tulokkaiden puolesta syntipukin roolin.

Osa tulokkaista saapui Suomen niemelle jo muinoin, osa parin
sadan vuoden sisällä. On siis muinaistulokkaita ja uustulokkaita.
Eri lajeja tuotiin tarkoituksella riistaeläimiksi tai puutarhojen
kaunistukseksi. Suuri joukko tuli - ja tulee - omin jaloin tai siivin.
Osa tulee vahingossa, vaikkapa laivojen painolastivesien mukana
tai tuontitavaroiden vapaamatkustajina - kaikki tiedämme, miten
kauniita ovat niin sanotut radanvarsikasvit, jotka nekin ovat
sitten levittäytyneet. Lastin mukana on ollut siemeniä, ja
loppu on historiaa.

Osa tulijoista nähdään haitallisiksi, jopa 120 lajia on sellaisia.
Pohjois-Amerikasta tuotu minkki on osoittautunut luontoon
karattuaan tuhoisaksi pedoksi. Rusakko ja metsäkauris sen
sijaan tulivat  omin neuvoin, se heille annettakoon anteeksi.
Metsäkaurista pidetään jopa paluumuuttajana. Merimetso
koetaan jo rasittavana; se on menestynyt rannikollamme hyvin.
Niin ikään valkoposkihanhi on runsastunut.

Kaukoidän tulokas supikoira on kipittänyt jo pohjoiseen asti.
Kammottava ajatus on, että aasialaislähtöinen isorottakin
tänne kotiutuisi, vaikka tuskin rottariepu itse tietää olevansa yök.

Semmoiset symppikset kuin villikani, kanadanhanhi, piisami,
kyhmyjoutsen, valkohäntäpeura, siili, harmaahaikara, fasaani,
kesykyyhky - tulokkaita kaikki tyyni. Villiintynyt kissakin kuuluu
tähän "lajiin". Kalojakin on: peledsiika, puronieriä, kirjolohi, joka
yhdistetään Kekkoseen. Vissiin mustakitatokko ja piikkimonnikin
ovat semmoisia tulijoita. Mielenkiintoiselta vaikuttaa toistaiseksi
harvinainen mölysammakko puhumattakaan nilviäisistä kuten
riesaksi asti kehkeytynyt espanjansiruetana, oudoilta
kuulostavat hietasimpukka, vaeltajasimpukka ja viinimäkikotilo.
Ei tässä kaikki: täplärapu, johon ei rapurutto juuri pysty - tauti
on munasienen aiheuttama sairaus, joka on kohtalokas
omalle jokiravullemme, sikä villasaksirapu, merirokko,
perovesikirppu, tiikerikatka, kaspianmassiainen, huh, ja
kotipuutarhurin painajainen liljakukko, perunamaan riesa
koloradonkuoriainen, ja mitä niitä onkaan, sukkulamato
mäntyankeroinen...

Voi meitä raukkoja. Maamme vallataan ihan muilla keinoin
kuin arvostellulla maahanmuuttopolitiikalla. Ei olisi Eila
Kännökään pystynyt tämmöistä pitämään kurissa. Enemmän
kuin lupiinista on oltava huolissaan jättiputkesta. Jättipalsami,
kurtturuusu tai keltamajavankaali eivät ole nekään syyttömiä
erilaisiin ongelmiin. Ja mitä sanotaan harvinaisesta haisulista,
puistopökkösienestä.

Kun eläin- ja kasvikunnan tulokkaita ei pystytä tai haluta
pitää maan rajojen ulkopuolella, kohdistuu ennakkoluulo
yhteen viattomimmista. Niittokone listii lupiinia, joka ei
itse edes tahtonut maahanmuuttajaksi. Sitä siirrettiin
aikoinaan tarkoituksellisesti teiden varsille. Lupiini
kuitenkin menestyi ja leviää kohtuullisen hyvin (paitsi
minun pihassani, jossa sitä on yritetty vaalia epäonnisesti)
niin, että se syrjäyttää ketokasveja kuten kissankelloa.
Niitä tosin voitaisiin helliä muuallakin kuin teiden varsilla,
mikäli niittyjen ja ketojen kunnossapitoa arvostettaisiin.

On kai perustettava Pelastakaa lupiinimme -sivusto. On
turhemmillekin kampanjoille uhrattu voimavaroja. Ei
lupiinin suosiminen saati sietäminen edes ole turhaa - sehän
on kotiutunut karuun maahamme ilman kotouttamisohjelmaakin.
Tuodaanhan meille jatkuvasti mitä kummallisimpia
siemeniä ja yhä eksoottisempia kasveja kotipuutarhureiden
houkuttimiksi, jopa hyötykasvien siemeniä tuotetaan
muualla kuin omalla kasvuvyöhykkeellämme tai edes
Suomessa.

Kestitystä kerrakseen

Kun käy kaukana kotoa, paluu tuntuu
mukavalta. Niin riemukkaasti kun suuntaakin
nokan kohti sukulaisia ja ystäviä, niin onnea
voi mitata vai tyytyväisyyden hyrinällä,
kun pää painuu taas omaan tyynyyn.

Viikko vierähti silti nopsaan siellä, missä mieli
etäällä liikkuu silloin, kun on kaukana pohjoisessa, kotona.
Lapsuuden ystävät ja maisemat, rakkaat sukulaiset ja
sisarukset, heitä pohtii alinomaa, vaikka onkin laiska
soittelemaan ja kirjoittelemaan. Kun heitä sitten pitkästä
aikaa tapaa, tuntuu hyvältä, kuin erossa olon ajat
haihtuisivat olemattomiin.

Koko reissu oli kestitystä kerrakseen. Liisan ja
Matin luona kaiken riemun bonuksena
oli taas Matin masinoima kiertoajelu ja Liisan
uusiin sävellystöihin tutustuminen. Varsinkin Liisan
itsensä esittämänä hänen sanoittamansa ja säveltämänsä
laulu äitinsä syntymäpäivän kunniaksi oli kaunis;
se sai kyyneleet nousemaan silmiini.

Matkasimme yhdessä lapsuuden aikamme maisemiin,
ja Marja ja Eve olivat heittäneet kiireensä mäkeen. Näin
saimme pystyyn ratki hauskat raatajaiset. Olemme viime
vuosien aikana tavanneet joka toinen vuosi jo neljä kertaa,
ja aina vain hauskempaa on yhdessä.
Lapsuuden aikaiset vuodet ovat semmoinen perusta
ystävyydelle, että sitä ei korvaa mikään. Vain katse,
ja tuntuu, kuin toinen tietäisi toisen mielenliikkeet.
Ihanaa, että löysimme toisemme vuosien jälkeen.
Harva ihminen kai pystyy pitämään katkottomana
lapsuuden ystävyyksiään, jos elämä on kuljettanut
eri paikkakunnille, opiskelu- ja työ ovat vieneet
ajan ja perheen perustaminen ja aktiivivuosien
kiireet uuvuttaneet. Emme mekään, mutta löysimme
toisemme uudelleen.

Ulla on pärjännyt tosi hyvin ensimmäisenä
yksinäisenä vuotenaan, vaikka mielessään hän varmaan
koko ajan muistelee, mitä vuosi sitten tehtiin, missä
kuljettiin, mitä puheltiin ja tuumattiin. Ulla lähti
vielä mukaan Poriin; se oli retki, joka oli pakko saada
tehdä tapaamaan serkkuani, jonka viimeisin  kohtaus vei
puhekyvyn ainakin toistaiseksi. Raili osaa hoitaa hyvin ja
luonnikkaasti. Kuten Ullallekin nostan hänelle hattua tosi korkealle.
Puhuimme paljon, mutta serkulta sanojen puuttuessa silmät
puhuivat, katseemme oli syvä, ja hyvästi jätön hetkelle
kummankin silmät kostuivat.

Tampereella sain pitää sylissäni ihanaa, puolitoistavuotiasta
kummipoikaani. Vallan mahtava vekara. Kunpa elämä ei
koettelisi hänen vanhempiaan liian kovalla kädellä;
nuorille toivoo aina helppoutta, vaikka tietää, että
elämänviisaus löytyy vain vaikeuksien kautta.
Siltikin, kumpikin jo ansaitsee elämälleen
seesteisyyttä ja täysipainoista perheonnea.
Haudallakin kävimme kukkien kanssa. Oli herkkää,
kun poika, nyt nuori isä, polvistui vanhempiensa
haudalle. Kun sitten seisoimme rinnakkain haudan äärellä,
lennähti suruvaippa olkapäidemme yli ja värähteli viereisen
puun rungolle. Kumpikin olimme hiljaa, mutta uskon,
että jos minä tunsin suruvaipassa rakkaimman
ystävättäreni tervehdyksen, myös tämä nuori isä tunsi äitinsä
läheisyyden.

Tomppa-navigaattorini on kiva, mutta joskus meille
tulee riita. Olin ohjelmoinut koneen  viisaamaan
lyhimmän reitin, siis Hyvinkään kautta, mutta itse
olin fiksoitunut Lahden "kauhun", ja niin siinä kävi,
että sekoilin Helsingin moottoritieltä kohti Lahtea
ja johkaannuin ajamaan halki eteläisen Suomen, siltä
ainakin tuntui. Aurinko oli ensin kivasti edessä, sitten
oikealla, sitten vasemmalla, sitten takana. Huh, kohti
pohjoista olin iloisesti huristamassa, kun etelään
olin menossa. Tomppa-parka kailotti: käänny takaisin
jos mahdollista, käänny oikealle, käänny vasemmalle.
Torttikorvaisena en suostunut kääntymään mihinkään.
Sekoilusta sen enempiä paljastamatta olin lopulta siskoni
luona onnellisesti, joskin pahasti aikataulusta myöhässä.
Oli upeata taas raatailla yhdessä, heittää väsymättömälle
Mustille palloa ja kävellä aurinkoisessa kelissa kalliojärvelle.
Siskoni hurjapää ui pohjattomassa järvessä, siis joka päivä.
Hän on taiteilija, joka osaa myös ruoan ja leivonnan. Nam
sekä vatsalle että silmälle.

Parin päivän päästä starttasimme yhdessä kohti serkkutapaamista:
Serkkuni äidin ja isän puolelta oli koolla 60 serkkua, serkunlasta,
lapsenlasta, lasta, puolisoa, ystävää. Puolet oli siis lähes
tuntemattomia, mutta yllätys ei ollut, että väki oli kuin yhdestä
puusta, hauskaa ja välitöntä. Ihanaa joukkoa. Riemukasta oli
myös tavata omia sisaruksiani ja muita serkkujani.
Ja parasta oli, että Veikko-serkku oli niin hyvin toipumassa
parin kuukauden takaisesta pahasta onnettomuudesta - se
näet ei ollut lainkaan selviö, niin paha oli loukkaantuminen.
Juhlatalon pöytä notkui herkkuja ja laulu raikui, upeata oli ja tunnit
huristivat. Hienoa, että joku jaksaa järjestää tällaisia tapahtumia.
Alkoi kyteä toive, josko tästä voisi tehdään perinteen.
Serkkuni puoliso, perho- ja Teno-mies, näytti perhoaarteensa - yksi
antoi 32 lohta, toinen 16 lohta ja niin edelleen. Melkoisia perhoja!

Kotimatkalle lähdin aamupäivällä, joskin huonosti
nukutun yön jälkeen (laihiksella olevan olisi pitänyt
käsittää, ettei kermakakkua saisi ottaa ainakaan lisää!),
mutta 650 kilometriä taittui kuin taittuikin, ja koti otti vastaan.
Väsymys kaikkosi kotiovella, ja siskoltani saamani
ämpärillisen punaviinimarjoja perkasin, pakastin ja osan
keitin hilloksi saman tien. Olin hänelle kiitollinen. Marjat
ovat parasta, mitä ihmisen ravinnoksi on "keksitty".

Mitä tästä opimme. Paljon. Ystävyys on arvokasta,
sitä ei saa haaskata. Sukulaisuus on omaisuus,
jota ei saa hukata. Kumpikin missaus on koko ajan
vaanimassa, sillä Lappi on kaukana kaikesta tai
pikemminkin päin vastoin. Ja ellei Muhammed mene
vuoren luo, voi vuori mennä....

Keräilytalouden kourissa

Luonto on todellinen viettelijä, kun se saa

peruslaiskankin kuperehtimaan pitkin

tiheikköjä ja rämeikköjä milloin minkin

saaliin perässä. Vaikka selkä jo olisi

kangistunut kuperaksi, niin vielä kerran

ja toisenkin on pakko kumartua ja kouria

marjaa tästä ja tuostakin mättäästä.

Koko riemukas riesa alkaa jo toukokuussa.

Vain lyhykäinen hengähdysaika viimeisten

pilkkireikien jälkeen, kun jo on loikittava

pitkin hakkuuaukeita korvasienten toivossa.

Tänä vuonna ei onnannut, mutta sitten

tulikin jo aika kerätä kuusenkerkät ja koivun

nuoret lehdet, noukkia maitohorsman versot,

istuttaa yrtit ja potut, kitkeä rikkaruohot ja

lehteä metsiin katselemaan, josko jo

haperoita...

Kun hätinä oli Tenon kaksiviikkoiselta

lohestusretkeltä selvitty, alkoi mansikka-aika,

ostosellainen. Mansikkasouvista punaisin

sormin oli jo kiire rämpimään soille hillan

perässä; hyvästä hillankukinnasta huolimatta

herkku oli pahasti hakusessa. Ystävältä saimme

kuitenkin ostaa Käsivarresta asti etsittyä kultaa.

Niin oli lakka tiukassa täällä, että poimijalle

maksettu kilohinta nousi hillakaupassa lopulta

jo 40 euroon. Sen sijaan kotomailta löytyi

villivattua, mustikkaa, juolukkaa, kaarnikkaa.

Ei elämä tosin pelkkään keräilytalouteen

meilläkään perustu. Viljelykulttuuria harjoitetaan.

Yrttimaa alkoi antaa satoa runsain mitoin niin

mökillä kuin patiollakin: salaattia, tilliä, persiljaa,

sitruunamelissaa, basilikaa, minttua ja tietysti

rikkaruohoa. Herneetkin yrittävät vielä paisua,

mutta sateita tarvitaan. Sen sijaan perunat ovat

pullahtaneet niin isoiksi, että on nopsaan leikattava

kaalet poikki, jotta kasvu pysähtyy.

Koristekukista tuli upeampia kuin koskaan, surkean

nököiset jäännöspelakuutkin muuttuivat valtaviksi

kukkapehkoiksi. Tyhjiltä näyttäneet perennapenkit

muuttuivat pienoisviidakoiksi. Lapissakin siis voi

kukoistaa. Mikähän tätä kesää "vaivasi", olikohan

lämmintä ja kosteata sopivasti, ja vielä ehkä osuva

lannoitus. Yrttimaa ja kukkapenkit kiittivät.

Mökin lattian alla asustavat pari pupun poikastakin

olivat juonessa eivätkä tänä vuonna tuhonneet kuin

pihan apilan kukat - sittemmin tosin krassitkin.

Liljakukko napsi poikki vain yhden liljanvarren.

Paratiisimaista ihanuutta täydensi, että hyttysiä ei

taaskaan ollut (lintujen vinkkelistä tietysti harmillista).

Ennen kuin puolukka-aika on edes käsillä, ovat

pakastimet täynnä kalaa, sientä, marjaa. Siis

todella täynnä. Lisäksi hyllyissä on tölkkitolkulla

keräilytuotteita kuivattuina, etenkin herkkutattia

edellisvuodelta, samoin marjaa kuivattuna ja

erilaisia yrttijauheita. Kaikki taatusti ilman

lisäaineita, luomua. Sen sijaan pihlajanmarjasatoa

ei tälle syksylle näy ainakaan täällä tulevan, mikä

on harmi. Oranssimarja on herkullinen hyytelönä

ja nektarina ja sopii kuivattavaksikin. Siskoltani

sain mahtavan aarteen, ämpärillisen punaherukkaa.

Semmoista en olekaan ennen saanut pakkaseen;

hilloksikin sitä riitti.

Todellinen luonnon lääkekaapin perusta on

väinönputki, enkelten yrtti. Sen siemeniä on nyt

kuivattu ja jauhettu, samoin lehdistä on tehty

jauhetta omiin purkkeihinsa, juurta on pesty,

kuorittu ja kuivattu. Siitä on sekä pala- että

jauhoversiota tallessa.

Kun antautuu luonnon ihmeille, voi johkaantua

uurastamaan uupumukseen asti, mutta tarjolla

on moninkertainen palkinto: terve liikunnan

väsymys, luonnon tuoksujen ja äänien ihana

maailma, bonuksena puhtaat terveystuotteet.

Vuodet vain eivät ole samanlaiset keskenään;

yhtenä vuonna ei löydy sitä, toisena tätä, mutta

aina kuitenkin jotakin. Luonto tasaa itse itseään

eikä jätä ihmistä pulaan.

Piripintapakkaset mökillä ja kotona sallisivat

pitkänkin piirityksen - ainakaan ruoka ei

loppuisi. Ja toden totta, talvihan sellainen on,

piirittäjinä ovat hanget korkeat ja nietokset myös.

Leiviskät likoon

Raamatun kertomus leivisköistä ja siitä,
millaista "sijoittajaa" Jumala arvosti,
äimistytti entisaikaan. Arvelin, että
Raamattuun on täytynyt tulla kirjoitus-
tai ajatusvirhe. Eipä sentään ollut, sillä juuri
niinhän sen piti mennä. Sen olen aikojen
myötä oivaltanut. Siis jos saa leiviskän, se
on pantava poikimaan kaiken uhallakin.
Tosin tavallisen talleron kokemus on, että
uhka toteutuu useammin kuin tavoite.

Ihmettelin siis, miksi leiviskänsä maahan
haudannut sai torut. Hänhän vain varmisti,
etteivät leiviskät haaskautuneet. Haaskaajaa
moitittiin ankarasti - väärin haaskattu.
Sen sijaan se, joka osasi taitavasti sijoittaa
leiviskänsä poikimaan, sai kiitokset. Summa
summarun: bisnes, kaupankäynti, viljely, ylipäätään
lisän tuottaminen on tavoiteltavaa. Sen
sijaan on katsottava, milloin lisähyvää on lupa
tuottaa. Jeesus hätisti markkinamiehet
kirkon pihalta, Jumala pyhitti lepopäivän.

Leiviskänä on ymmärrettävä osaamisenkin lahja.
Kautta aikojen on ollut eri alojen taitajia,
arkipäiväistenkin asioiden. Historiaan jäävät
"elämään" taiteilijat ja tieteilijät, mutta
virtuoosimaista osaamista löytyy joka
kulttuurista päivittäisenkin elämän hallinassa.
Muiden hallitsemisen osaaminen voi johtaa
hirmuhallintoon, mutta osaamista kaikki
tyynni. Semmoinenkin taito jättää historiaan
omat jälkensä, hirveät tai joskus upeat, tai
jopa hirveyden hinnalla hyvät.

Osaapa mitä tahansa, se on hyödynnettävä.
Parasta on, jos osaamisensa voi valjastaa
toisten hyödyksi. Vakallistaan ei saa panna
kannen alle eikä taitoaan kätkeä saamattomana.

Mietteet kumpusivat, kun katselin Taiteilijaelämää
telkusta. Esittelyssä oli tällä kertaa Seela Sella,
jonka pääsy Teatterikouluun oli kuulemma
aikoinaan pienestä kiinni. Hän kyllä arveli,
että olisi joka tapauksessa etsiytynyt teatterin pariin
tavalla tai toisella. Kiitos siitä; mikä elämysten
kirjo olisikaan jäänyt kokematta vuosikymmenten
ajalta ilman häntä - ja muita esiintyviä taitajia,
elleivät he olisi kuulleet kutsumustaan.
Samoja mietteitä synnytti laulaja Kari Tapio,
joka kuoli puoli vuotta sitten. Hänen tiensä
artistina oli täynnä vaikeuksia, mutta yleisölleen
onneksi hän ei luovuttanut. Kari Tapio oli
Jalkasia, sukulaismies siis äidin puolelta, tosin
ties miten etäinen. Sianjalkasten sukukirja
kertoo.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä, kyyneleet
kihoavat silmiin, kun taiteilija osaa. Nautinto
on sanoin kuvaamaton. Jokaisella lienee omat
mielitaiteilijansa, kenen nykymusiikissa ja
-taiteessa, kenen vanhemmassa. Itse menen
heikoksi barokista, 1200-luvusta, klassisesta,
oopperasta, tangosta Olavi Virtoineen, esittävästä
taiteesta, Rubensista, räpistä, Placidosta... luettelo
on pitkä ja kirjava.

Kun taide - tai muu tekeminen - on osaavaa ja
taidokasta, ei väliä, mistä lajista on kyse. Aina se
mykistää. Historian lahjakkaimpia tai mestarillisimpia
osaajia yhdistänee sinnikkyys, ylipääsemättömien
esteiden yli sittenkin pääseminen. Onneksemme.
Kun jotakin on jäänyt jälkipolville, olemme kuin
saaneet korvaamattoman arvokkaan perinnön.

Nykyaikana kuten tietysti ennenkin on lukematon
määrä "osaajia", joilla on ollut halua muttei kykyä.
Klassikko lienee tarina Salierista ja Mozartista.
Todellinen taitaja jää historiaan ja elää, häntä
rakastetaan, hän on aina tuore. Joskus siis
osaamatonkin pysyy halki vuosisatojen "elossa".
Salierin leimaksi tuli tosin kateus ja pahansuopaisuus.

On hellyttäviäkin osaamattomuudellaan elämään
jääneitä persoonia. Yksi ehkä tunnetuin ja näytelmäksikin
asti yltänyt laulutaiteen vääristymä oli 1868 syntynyt
Florence Foster Jenkins, joka sai tittelikseen maailman
kehnoin oopperalaulaja. Hänen epämusikaalisuutensa
oli kolossiaalista, mutta hän halusi epätoivoisesti
olla menestyvä laulajatar. Kun ei anna uskonsa horjua,
eivät sitä halua muutkaan horjuttaa. Hellyttävä juttu.
Näytelmän kirjoittajalle aihe oli herkullinen.

Monesta nykyesiintyjästä voisi sanoa, että heitä
mahtuu 13 tusinaan, mutta miksi sanoa niin ilkeästi,
koska toisen kaunis voi olla toiselle rääkki ja
päin vastoin. Minulle ainakin. Heh.

Etäottoa etsittävä ehtimiseen

Loukkuuntuminen, lukkiutuminen, takertuminen,

riippuvuus, addiktoituminen siis, vaanii koko ajan.

On yritettävä etääntyä alvariinsa, milloin mistäkin

pakkohommasta. Tällä en tarkoita pakkoruotsia,

jota kannatan lämpimästi.

Kyse on tietsikka-, suklaa-, jäätelö-, töpseli- ja

mistä milloinkin -addiktiosta. Pahin lienee tuo

töpselifriikkiys. Se on ainoa, josta en ole kyennyt

pääsemään irti. Nuoruuden tupakkakin jäi siihen

katsoen helppeesti. Kun näen töpselin, heti tekee

mieli omistaa sen päässä oleva laite. Kaikenlaisia

härveleitä onkin kulkenut omistukseni lävitse

elämäni mittaan. Niistä ainoa tarpeellinen on

ollut kahvinkeitin, eikä sekään ole ollut välttämätön.

Kahvia kyllä syntyy vaikka nuotiolla.

Leipäkone, lämpimien leipien tekemiseen

tarkoitettu laite, Acosta-grillikö se oli (ostin

semmoisen kahteenkin kertaan), sähköinen

vyötärön hierontalaite, sähköpuhalteinen

vieraspatja, mitä niitä hullutuksia onkaan ollut,

menivät kierrätykseen, mutta jalkojen liotuslaite,

irrallinen veden kuumennuskierukka ja jäätelökone

ovat vielä kaapin perukoilla, samoin iso

monitoimilaite ruokien höyryttämiseen. Huh.

Jonkin verran satunnaiskäyttöä löytyy tietysti

vatkaimelle, soseuttajalle, isolle silppuajalle ja

pienelle silppuajalle, vaivauskoneelle, voi sentään,

vaikka mille kodinkoneelle. Turha mainitakaan

viihdettä telkkuineen, tallentimineen, soittimineen,

ja it-välineistö on loputon. Kaapillinen on täynnä

johtoja, kaapeleita, muuntajia, kuulokkeita,

latureita, pöytäkoneen laitteistoa, eri laitteiden

huonosti luettuja ohjekirjoja ja konelaatikoita,

joita ei voi hävittää, koska niissä säilyvät

lisälaitteet parhaiten. GPS-paikannin näyttää

sekin jäävän jo lähes tarpeettomaksi, puhelin kun

hoitaa senkin viran.

Irrottautuminen on kuitenkin palkitsevaa.

Parin viikon kalastussessio Tenolla oli elvyttävä

jo siinäkin mielessä, että vaikka tietsikka oli

mukana, sen toiminta oli tietoyhteiskunta-Suomen

äärilaidalla niin hidasta, ettei käyttö ollut

mielekästä. Ehkä aivorytty jotenkin lepääntyi

siinä ajassa, kun se sai muuta askarreltavaa.

Herkkuriippuvuus on kohtalokasta, joten irtiotto

käy erittäin palkitsevaksi. Pienikin kuri mieliteolle

tuntuu heti rupassa, olo ikään kuin kevenee.

Painokin hupenee, vyötärönauha löystyy - haa,

voipa vaatekaapin sivuun sysätyille retuille

tulla vielä käyttöä. Ehkä henkilääkärikin - ellei

nyt vallan riemastu - ainakin saa takaisin

uskonsa potilaansa älyyn.

Teno takaa tenhon

Teno on ihmeellinen ja tenhoava joki. Se on
oma maailmansa, jonka ilme vaihtuu koko ajan.
Juuri kun tuntee tuttuutta, se yllättää taas. Ei
ole yksi hetki toisen kaltainen.

Tenolle matkasimme nyt jo 20:nnen kerran,
eikä näistä kalareissuista yksikään toistunut
entisensä laisena. Kalaa, siis lohta, saimme
kuitenkin kuten ennenkin, mutta miten se tuli
plakkariimme, se on ollut aina uusi seikkailu.

Milloin on tulva - joki vyöryy yli laitojensa ja
vuolas virta kerää matkaansa kaikkea mahdollista,
mitä vain irti saa, ellei nyt ihan saunoja niin
risulaitureita kuitenkin, heinää, rompetta.
Pyynti on töisevää ja vaativaa, mutta voi olla
yllätyksellisenkin palkitsevaa.
Tai veden pinta laskee laskemistaan niin, että
virta vaimenee ja paatti ei tahdo millään edetä,
kivikot nousevat esiin, kulku on vaikeata. Taas
pyynti on työlästä, mutta voi tarjota melkoisia
yllätyksiä.

On jäätävän kylmää, pohjantuulta, puhurit
heittelevät siimoja, on hautovaa hellettä, joen
pinta seisoo kuin öljyttynä, äkisti tuuli nousee ja
kääntyy etelään, se yhdistää voimansa vuolaaseen
virtaan ja paatti kiitää miltei ohi vieheiden, vaikka
miten kiskoisi vastaan, tai Norjan tunturien takaa
nousevat nopeasti sysimustat pilvet, koko maisema
saartuu ukkospilvistä, tulee raju mutta nopea sade -
tai ukkosen uhka katoaa kuin tulikin, nopeasti.
Saapihan Tenon kanjonissa kuunnella säätiedotuksia;
ennustukset ovat oma lukunsa, mutta jokikattilan
sää kulkee omia ratojaan. Hurjin oli viikko, jonka
aikana koettiin 30 asteen helle ja 30 sentin
lumisade - Utsjoen kunnan lumiaurakalusto
jouduttiin kaivamaan juhannuksena töihin.

Tietsikkani näytön taustakuvana on
kiireetön Tenon maisema, siinä kaksi onnellista
kalamiestä. Sitä katsoessa Tenon taika nousee
aina tuoreena esiin. Nyt lohireissu on taas tältä
kesältä tehty, lohet saakoot nousta rauhassa
synnyinjokeensa kutemaan. Seuraavaa lohen
nousua odotellessa voi pohtia, millainen on
seuraavasta lohikesästä tulossa ja koettaa
hahmotella uusia perhoja. Tänä kesänä
onnistui musta-puna-hopea -yhdistelmällä,
mutta millainen lienee ensi kesän
"perhomuoti". Mikä saisi lohen iskemään.

Tuskin jaksan odottaa, mutta koko vuosi
on pakko malttaa - aikaa on pähkäillä.

Eteenpäin ennen ehtoota

Ei auta jäädä kyhjöttämään, vaikka mieli
ei jaksaisikaan liikahdella - on vaikka
pakotettava itsensä liikkeelle. Puoli vuotta
on blogipalstani vaiennut; on tuntunut
jotenkin raskaalta kirjoittaa, kun blogiin
houkuttelijaani ja ahkeraa kommenoijaani,
Velipoikaa ei enää ole. Veljen ajatteleminen
on pitänyt alavireisenä, ikävä on häntä.

Talvi meni, kevätkin ehti mennä ohi, ja nyt
on kesä jo heleimmillään. Potut pantiin
mökillä maahan, herneet keppien juureen,
kukkien siemenet istutettiin ja uusia
perennojakin hankittiin. Kesään
valmistautuminen ja satotoiveiden
pohjustaminen on mukavaa touhua,
mutta ennen kaikkea se alkaa olla
näillä köppäsillä vuosilla tärkeää
hyötyliikuntaa. Samaa tarkoitusta
palveli äherrys korvasienien toivossa,
hakkuualueilla loikkiminen. Saalista
tuli melko vähän, mutta onneksi
mökkinaapuri tuli kylään kori täynnä
mustia möykkyjä tuliaisinaan.

Lapissa on hautovaa hellettä kestänyt
jo toista päivää, elohopea on noussut
korkeammalle kuin mitä olen ikinä
nähnyt, siis Suomessa, 30 asteeseen.
Pariksi kolmeksi päiväksi lupaillaan
vielä lämmintä, mutta sitten kai jo
palaillaan normaaliin päiväjärjestykseen.
On käytävä paatilla jossakin heittämässä
haukia ennen kuin haukilahdet ruohottuvat
liikaa ja ennen kuin helteet äityvät iän
ikuisiksi ukkosiksi. Riesa järvellämme on,
että jos vähän saadaankin lämmintä, niin
nopsaan sitä seuraa ukkonen. Täälläkin
se on melkoista rytinää. Yksi hyvä
puoli helteissä on: elleivät ole ihmiset
kovin energisiä, niin eivät jaksa hyttysetkään
hyristä. Helppo möyriä kasvimaalla,
kun inisijät eivät ole koko ajan kimpussa.

Tapio pesi laiturilla tänään kaikki matot,
ja vielä ryijykin innostuttiin panemaan
mäntysuopapyykkiin - kirkasta tuli, ja
vaikka ei ollut tuulen virettäkään, niin
melko nopsaan niinkin tukevat tekstiilit
näyttävät kuivuvan. Talviturkkikin
samalla tuli heitetyksi veteen eli
molemmat heittäydyimme uimasilleen,
kaksikin kertaa.

Hauskinta on kuitenkin ollut seurata
mökillä kirjosieppojen perhe-elämää -
poikasia ruokitaan kovasti ja samalla
pihapiirin itikat vähenevät. Netissä taas
on mukava katsella nettikameraperheitä,
siis kalasääksiä. Toinen pesä on Turun
saaristossa, toinen Hailuodossa.
Kumpaankin pesään tuli kolme neljä
munaa, ja ainakin Hailuodon pesällä
jo kaksi poikasta on kuoriutunut.