Kestitystä kerrakseen

Kun käy kaukana kotoa, paluu tuntuu
mukavalta. Niin riemukkaasti kun suuntaakin
nokan kohti sukulaisia ja ystäviä, niin onnea
voi mitata vai tyytyväisyyden hyrinällä,
kun pää painuu taas omaan tyynyyn.

Viikko vierähti silti nopsaan siellä, missä mieli
etäällä liikkuu silloin, kun on kaukana pohjoisessa, kotona.
Lapsuuden ystävät ja maisemat, rakkaat sukulaiset ja
sisarukset, heitä pohtii alinomaa, vaikka onkin laiska
soittelemaan ja kirjoittelemaan. Kun heitä sitten pitkästä
aikaa tapaa, tuntuu hyvältä, kuin erossa olon ajat
haihtuisivat olemattomiin.

Koko reissu oli kestitystä kerrakseen. Liisan ja
Matin luona kaiken riemun bonuksena
oli taas Matin masinoima kiertoajelu ja Liisan
uusiin sävellystöihin tutustuminen. Varsinkin Liisan
itsensä esittämänä hänen sanoittamansa ja säveltämänsä
laulu äitinsä syntymäpäivän kunniaksi oli kaunis;
se sai kyyneleet nousemaan silmiini.

Matkasimme yhdessä lapsuuden aikamme maisemiin,
ja Marja ja Eve olivat heittäneet kiireensä mäkeen. Näin
saimme pystyyn ratki hauskat raatajaiset. Olemme viime
vuosien aikana tavanneet joka toinen vuosi jo neljä kertaa,
ja aina vain hauskempaa on yhdessä.
Lapsuuden aikaiset vuodet ovat semmoinen perusta
ystävyydelle, että sitä ei korvaa mikään. Vain katse,
ja tuntuu, kuin toinen tietäisi toisen mielenliikkeet.
Ihanaa, että löysimme toisemme vuosien jälkeen.
Harva ihminen kai pystyy pitämään katkottomana
lapsuuden ystävyyksiään, jos elämä on kuljettanut
eri paikkakunnille, opiskelu- ja työ ovat vieneet
ajan ja perheen perustaminen ja aktiivivuosien
kiireet uuvuttaneet. Emme mekään, mutta löysimme
toisemme uudelleen.

Ulla on pärjännyt tosi hyvin ensimmäisenä
yksinäisenä vuotenaan, vaikka mielessään hän varmaan
koko ajan muistelee, mitä vuosi sitten tehtiin, missä
kuljettiin, mitä puheltiin ja tuumattiin. Ulla lähti
vielä mukaan Poriin; se oli retki, joka oli pakko saada
tehdä tapaamaan serkkuani, jonka viimeisin  kohtaus vei
puhekyvyn ainakin toistaiseksi. Raili osaa hoitaa hyvin ja
luonnikkaasti. Kuten Ullallekin nostan hänelle hattua tosi korkealle.
Puhuimme paljon, mutta serkulta sanojen puuttuessa silmät
puhuivat, katseemme oli syvä, ja hyvästi jätön hetkelle
kummankin silmät kostuivat.

Tampereella sain pitää sylissäni ihanaa, puolitoistavuotiasta
kummipoikaani. Vallan mahtava vekara. Kunpa elämä ei
koettelisi hänen vanhempiaan liian kovalla kädellä;
nuorille toivoo aina helppoutta, vaikka tietää, että
elämänviisaus löytyy vain vaikeuksien kautta.
Siltikin, kumpikin jo ansaitsee elämälleen
seesteisyyttä ja täysipainoista perheonnea.
Haudallakin kävimme kukkien kanssa. Oli herkkää,
kun poika, nyt nuori isä, polvistui vanhempiensa
haudalle. Kun sitten seisoimme rinnakkain haudan äärellä,
lennähti suruvaippa olkapäidemme yli ja värähteli viereisen
puun rungolle. Kumpikin olimme hiljaa, mutta uskon,
että jos minä tunsin suruvaipassa rakkaimman
ystävättäreni tervehdyksen, myös tämä nuori isä tunsi äitinsä
läheisyyden.

Tomppa-navigaattorini on kiva, mutta joskus meille
tulee riita. Olin ohjelmoinut koneen  viisaamaan
lyhimmän reitin, siis Hyvinkään kautta, mutta itse
olin fiksoitunut Lahden "kauhun", ja niin siinä kävi,
että sekoilin Helsingin moottoritieltä kohti Lahtea
ja johkaannuin ajamaan halki eteläisen Suomen, siltä
ainakin tuntui. Aurinko oli ensin kivasti edessä, sitten
oikealla, sitten vasemmalla, sitten takana. Huh, kohti
pohjoista olin iloisesti huristamassa, kun etelään
olin menossa. Tomppa-parka kailotti: käänny takaisin
jos mahdollista, käänny oikealle, käänny vasemmalle.
Torttikorvaisena en suostunut kääntymään mihinkään.
Sekoilusta sen enempiä paljastamatta olin lopulta siskoni
luona onnellisesti, joskin pahasti aikataulusta myöhässä.
Oli upeata taas raatailla yhdessä, heittää väsymättömälle
Mustille palloa ja kävellä aurinkoisessa kelissa kalliojärvelle.
Siskoni hurjapää ui pohjattomassa järvessä, siis joka päivä.
Hän on taiteilija, joka osaa myös ruoan ja leivonnan. Nam
sekä vatsalle että silmälle.

Parin päivän päästä starttasimme yhdessä kohti serkkutapaamista:
Serkkuni äidin ja isän puolelta oli koolla 60 serkkua, serkunlasta,
lapsenlasta, lasta, puolisoa, ystävää. Puolet oli siis lähes
tuntemattomia, mutta yllätys ei ollut, että väki oli kuin yhdestä
puusta, hauskaa ja välitöntä. Ihanaa joukkoa. Riemukasta oli
myös tavata omia sisaruksiani ja muita serkkujani.
Ja parasta oli, että Veikko-serkku oli niin hyvin toipumassa
parin kuukauden takaisesta pahasta onnettomuudesta - se
näet ei ollut lainkaan selviö, niin paha oli loukkaantuminen.
Juhlatalon pöytä notkui herkkuja ja laulu raikui, upeata oli ja tunnit
huristivat. Hienoa, että joku jaksaa järjestää tällaisia tapahtumia.
Alkoi kyteä toive, josko tästä voisi tehdään perinteen.
Serkkuni puoliso, perho- ja Teno-mies, näytti perhoaarteensa - yksi
antoi 32 lohta, toinen 16 lohta ja niin edelleen. Melkoisia perhoja!

Kotimatkalle lähdin aamupäivällä, joskin huonosti
nukutun yön jälkeen (laihiksella olevan olisi pitänyt
käsittää, ettei kermakakkua saisi ottaa ainakaan lisää!),
mutta 650 kilometriä taittui kuin taittuikin, ja koti otti vastaan.
Väsymys kaikkosi kotiovella, ja siskoltani saamani
ämpärillisen punaviinimarjoja perkasin, pakastin ja osan
keitin hilloksi saman tien. Olin hänelle kiitollinen. Marjat
ovat parasta, mitä ihmisen ravinnoksi on "keksitty".

Mitä tästä opimme. Paljon. Ystävyys on arvokasta,
sitä ei saa haaskata. Sukulaisuus on omaisuus,
jota ei saa hukata. Kumpikin missaus on koko ajan
vaanimassa, sillä Lappi on kaukana kaikesta tai
pikemminkin päin vastoin. Ja ellei Muhammed mene
vuoren luo, voi vuori mennä....