Haikeata hauskaa

Hyvästijätön haikeuden tuntee
jokainen, mutta myös sen, miten
joskus on hauskaa lopultakin
jätellä hyvästit.

Hauskaa on hyvästellä kaikki se,
mikä on käynyt rasittavaksi,
tullut ylimääräiseksi tai jäänyt
kuvioon epätoivottuna. Helpottavaa.
Soromnoo ja siitä poikki, hellurei
ja silleen.

Helppoa, kun se osuu kohdalleen,
mutta kun yleensä ei osu. Ihmisen
elämä on enemmän haikeata kuin
hauskaa, mitä tulee luopumisiin ja
hyvästijättöihin.

Luopuminen kai alkaa jo syntymästä,
kun luopuu kohdun turvasta. Täyteen
aikuisuuteenkin kehittyminen on
luopumista, vaikka tilalle tulee paljon
muuta - se on kasvamista. Elonkaaren
"tällä puolen" alkaa todellinen
hyvästijättöjen jatkumo, ensin pala
palalta huomaamatta, sitten sen äkisti
äkkää, että hei, tässä mennään ja
koko ajan yhä enemmän jää taakse.

Luovutaan lapsuuden selkeydestä,
saadaan tilalle oma vastuu, jää
taakse vanhemmat ja koti, tulee
omat ystävät ja tulevaisuus, tulee
voiman tunto. Sitten sen menettää,
tilalle tulee epäilys, usko hapertuu,
menettää ystäviä, on jätettävä
jäähyväisiä omaisille, terveys alkaa
pettää, yhä enemmän ikäluokkaa
näkyy katoavan, tilalle hiipii
herkkyys kyynelille, jokainen
murhe, vaikka kaukainenkin,
nostaa esiin aiemmat murheet,
omat ja lähelle osuneet.

Kun hyvästijättöjä on enemmän kuin
tervetuloja ja huomenen toivotuksia,
samalla taakse jäänyt rikkaus
enenee. Mielen omaisuus kasvaa,
sen myötä ymmärrys ja anteeksianto.
Ankaruus antaa tilaa armolle.

Kuluneen vuoden viimeinen päivä
on perinteisesti taakse katsomisen
hetki. Päiviä oli paljon, tapahtumia
myös, suurina ja pieninä kuvioina,
siinä välissä ihmisriepu. Kaduttaako,
voiko olla tyytyväinen, mahtuuko
vääryyttä ja uhrautumista, onnea ja
vahinkoja, ilahtumisia ja ilahduttamisia,
elämän lahjoja ja - menetyksiä.
Kaikkea tätä, mutta mitään ei voi
muuttaa menneestä.

Vanhan vuoden hyvästijätössä on
juuri se tuska, että mikä meni, on
peruuttamatonta.

Tapana on toivottaa hyvää uutta
vuotta vuoden vaihtuessa ja hyvää
jatkoa vuoden vaihteen jälkeen.
Hyvän uuden vuoden toivotus kuittaa
kuluneen, jota on turha enää siinä
vaiheessa vatvoa. Sen sijaan hyvän
jatkon toivotus sisältää toiveen,
että vanhasta viisastuisi niin, että
seuraavan vuoden vaihteessa ei jäisi
kaduttavaa. Olisi opittu jotakin.

Vuoden vaihtuminen siis on erityinen
hetki: siihen sisältyy sekä hyvästijätön
haikeus että hauskuus.

Lapsuuden köyhdyttäjät

Tiedetään, että joulu ei kuulu
koko maailman juhliin. On
uskontoja, joissa juhlat ovat aivan
muut kuin joulu, on uskonlahkoja,
joissa kenenkään syntymäpäivä
ei ole juhla, on myös uskonnottomia
tai periaatteesta joulun tuomitsevia
kaupallisena riistona. Niissäkin maissa ja
kulttuureissa, joiden vuodenkiertoon
joulu kuuluu, on "jouluttomia" perheitä.
Ymmärtää, että syitä on monia, vaikka
kyse ei olisikaan yksinäisyydestä,
köyhyydestä, asunnottomuudesta tai
ylivoimaisista muista syistä.

Sen sijaan vaikea on ymmärtää
niitä suomalaisia lapsiperheitä,
joissa lapselta riistetään mahdollisuus
jouluisen sadun suloisuuteen.
Se köyhdyttää peruuttamattomasti
lapsuutta.

Vaikka Jeesuksen syntymäjuhlaa
ei haluaisikaan viettää, voisi
lapselle ainakin tarjota joulun
salaperäistä juhlavuutta ja
ihanaa joulun odotuksen riemua.

Muuannelta nuorelta äidiltä
kysyttiin, eivätkö hänen lapsensa
kaipaa joulua. Hänen vastauksensa
sinänsä oli looginen, mutta kylmä,
eikä tämä äiti tuntunut näkevän
tätä hetkeä pidemmälle. Hän
vastasi: eivät lapset osaa sellaista
kaivata, mihin eivät ole tottuneet.

Tuskinpa jouluttoman perheen
lapset pieninä osaavatkaan joulua
kaivata, vaikka ehkä näkevätkin
jossakin jouluun liittyvää
touhua ja riemukkuutta, ellei
muualla, niin ainakin televisiossa.
Mitä hänelle vastataan, kun hän
vähän isompana utelee, mitä joulu
on, mistä nuo kaikki puhuvat, miksi
muut saavat lahjoja, miksi kaikkialla
tuikkii ja sädehtii, miksi on
tonttuja ja pukki, miksi porot
ovat jouluna erityisiä. Miten hänelle
selitetään, jos hän ehkä isompana
kyselee joulukuun "ontosta" kohdasta
tai vaikka aikuisena haluaa tietää,
miksi hän jäi vaille joulun juhlaa,
ja miksi sitten ylipäätään on semmoinen
kuukausi kuin joulukuu, miksei se ole
vaikka vain talvikuu.

Jos pienelle tänään pystyykin
vastaamaan tyydyttävästi, ainakin
isompana lapsi ymmärtää, että
hänen lapsuutensa jouluaika on
ollut erilainen kuin kavereiden.

Hänelle voi joskus tulla joulunkaipuu,
jonka sävy on musta, katkera, ja
vaille jäämisen tunne voi olla
musertava. Vanhempikin voi
alkaa katua synkeästi, mutta
lapsuus on peruuttamattomasti
takana, lapset pois, mitään ei voi
enää muuttaa, mitään ei ole korjattavissa.

Lapsuuteni kauneimmat muistot
liittyvät - eivät kesään vaan talveen
- jouluun. Joulun odotus oli täynnä
taikaa. Uskoi näkevänsä tonttuja,
kun sanottiin, että pitää olla kiltisti,
tonttu voi kurkkia ikkunasta. Aaton
iltana kuuli kilikellojen soivan ja
ihan selvästi näki, miten jokin vilahti
kuusen taakse, pukki vai tonttu, oih,
jännittävää. Aattona hyörinä vaihtui
hartaudeksi, luettiin raamatusta,
laulettiin virsi, tuli joulupukki, saatiin
lahjoja, sellaisiakin, joita oli toivottu
Joulupukille lähetetyssä kirjeessä.
Rahaa ei ollut paljon, mutta se
korvautui kauniilla elämyksillä,
joulun moninaisilla tunnelmilla
ja unohtumattomilla muistoilla.
Oltiin yhdessä, jaettiin vähäisestämme.
Joulun tunnelman loihtimisen ei
tarvitse olla rahakysymys, vaikka
näin yleensä kuvitellaan.

Miten tämän kaiken voi riistää lapselta.
Voi jopa ajatella, että joulun ajan
jännittävyys ja tunnelmallisuus
saa mielikuvituksen lentoon,
loihtii aivot leiskumaan.

Jouluisten satujen salliminen lapselle
on joululahja, joka kantaa pitkälle.
Se ruokkii luovuutta, iloa hyvyydestä,
opettaa antamisen riemua, muiden
ottamista huomioon. Olipa joulu
maallinen tai hengellinen juhla, sen
lahja on valtava.

Muurahaisilla menee mukavasti

Lainkuuliaisuus on nautinto. Syntyy
suorastaan euforiaa pelisääntöjen
noudattamisesta, nautintoa, vaikka
itselle siitä koituisikin haittaa tai
vaivannäköä.

Tänä aikana, jolloin palvotaan
itsekkyyttä ja omanvoiton pyyntiä
- nehän ovat nykyajan hyveitä - niin
eräänlaista vastarannan kiiskiyttä on
tuntea tyydytystä lähes narsistisesta
lainkuuliaisuudesta. Kun antaa
yhteisen edun ajaa oman hyvän ohi,
aah, se tuntuu upealta. On vähän
samanlainen hurskas olo kuin jos
antaisi ison almurovon johonkin hyväksi
miellettävään tarkoitukseen.

Yhteiset pelisäännöt joko
syntyvät tai sovitaan yhdessä.
Niiden tarkoitus on helpottaa
yhteisön elämää, siis sujuvoittaa
yhteen pelaamista, poistaa esteitä
tehokkaan toiminnan tieltä, luoda
mukava, aikaansaapa ja järkevä
yhteisöllinen kokonaisuus.

Jos siis pelisäännöt ja yhteiskunnan
demokraattisin menetelmin säätämät
lait luovat hyvää kaikille yhteisön
jäsenille, miksi niitä niin paljon
rikotaan. Joku arvelee, että pelisääntöjen
rikkoja haluaa kohentaa kehnoa
itsetuntoaan, korostaa itseään että hei,
tässä olen Minä ja pois tieltä kivet ja
männynkävyt eli mitä pienempi tyyppi,
sitä isompi ego. Hän voi myös olla
itseajattelija, jonka mielestä sovitut
toimintaperiaatteet ovat vääränlaisia.
Joku luottaa yksilölliseen harkintaan.
Joku yksinkertaisesti vain tahtoo tehdä
aina toisin kuin muut. Jonkun mielestä
lait ovat epäonnistuneet eivätkä lainkaan
oikeudenmukaiset. Jonkun mielestä
anarkia on ainoa ihmisaivollisen olennon
"uskonto".

Valistunut anarkia voisikin olla hyvä
aate, mutta vain teoriassa. Kas, valistuneita
ihmisten parissa lienee perin vähän, mikäli
valistuneisuuteen sisältyy kyky toimia
toisten hyväksi, ei vain omaksi edukseen.

Ihmiselle tekee hyvää joskus katsoa,
miten eläinten maailmoissa toimitaan.
Yksi suosikki voisi olla muurahainen,
tai miksei voisi ihailla myös mehiläis-
tai mangustiyhteisöjäkin. Niillä yhteen
pelaaminen on lähes särötöntä.
Mitä riidattomammin yksilö toimii
pelisääntöjen mukaan, sen paremmin
yhteisö menestyy.

Miten tähän voidaan mahduttaa se, että
ihmislajilla on poikkeuksellinen asema
luomakunnassa. Jos halutaan, että
yhteisöllisyys ajaa ohi yksilön, niin
mihin tarvitaan ihmisessä kytevää
itsenäisyyden, luovuuden ja kehityksen
kaipuuta. Maailmassahan on jo riittävästi
idealistisia kokeiluja, jotka ovat nousseet
kunniaan, joku ehkä kukoistanutkin,
mutta kaikki ne näyttävät romahtavan
raunioiksi toinen toisensa jälkeen.

Muurahaisyhteisön ja ihmismaailman
yhden totuuden valtakoneistolla on
kuitenkin ratkaiseva ero. Ihmisen
luoma systeemi kaatuu erääseen
inhimilliseen piirteeseen, joka tuhoaa
paljon sekä pienessä että suuressa
mittakaavassa. Tämä piirre on ahneus.

Vaikka miten vähäisestä olisi kyse,
ihminen alkaa hamuta sitä lisää.
Jos kyseessä on valta, niin harvassa
ovat ne valtiaat, joita valta ei turmelisi.
Tosin, semmoisiakin poikkeuspomoja
historia tuntee.

Yleensä kuitenkin kauneinkin
tavoite ja ihanteellisinkin rakennelma
kaatuu lopulta vallan turmelukseen.
Ihmisten rakentaman "keon muurahaiset",
järjestelmän jäsenet, nousevat lopulta
vastarintaan, ja ahneuteen perustuva
valtakoneisto sortuu.

Mikäli ihminen oivaltaa, että toisten
hyvä koituu omaksikin parhaaksi,
on helppo tinkiä omasta edusta toisten
vuoksi. Huomaa, että vaikka oman
edun hankkiminen toisi nopean nautinnon,
niin ajan mittaan jäisi kuitenkin häviölle.

Siis summa summarum ja ynnä ynnämym:
työ toisten eteen on tervettä itsekkyyttä.
Hurraa muurahaiset.

Rohkea vai raukka?

Raukka se on, joka livistää,
sanotaan. Toisaalta, viisas se, joka
osaa väistää, todetaan.

Väitetään myös, että luuseri se,
joka luovuttaa. Toisaalta, on
huomattu, että älykkyyttä on
tajuta, milloin on turha jatkaa.

Takinkääntäjäksi syytetään sitä,
joka vaihtaa näkemystään. Toisaalta,
on järkevää tarkistaa kantaansa ja
olla realistinen, kun tilanne muuttuu.
Politiikassa käsiin rojahtaa usein
tarkoituksenmukaisuuden
tarve - jos eilen luvattiinkin tätä,
niin tänään tilanteet vaihtuivat ja
on pakko tarjota vain tuota.

Heimolaiset puhuvat väistämisestä,
tarkoittanee romanikulttuurissa systeemiä,
jossa vihanpidossa olevien sukujen
jäsenet pyrkivät välttämään toistensa
kohtaamista. Silkkaa viisautta. Kunnia
näet muuten vaatisi tappelua. Entisaikaan
puhuttiin jopa verikoston vaateesta. Nykyään
tämä kiistetään.

Väistely tosin on tuttua myös miehisten
miesten, miksei nykyään naistenkin,
sallitussa tappelulajissa nyrkkeilyssä.
Myös siinä väistäminen on vahvuus.
Paras väistelijä välttää iskut ja pystyy
vastaavasti nuijimaan osuvasti vastustajaa.
Siinä leikissä pitää myös osata tanssia,
tai hypellä narua vai mitä se on.

Puhumattakaan liikenteestä. Hyvä tavaton,
siellä jos missä on osattava väistää eikä
puhettakaan mistään rohkeuden puutteesta.
Siellä rohkea on raukka ja jääräpää
jästipää. On väistettävä oikealta tulevaa,
päätietä ajavaa, on annettava suojatietä
kulkevalle etusija, on väistettävä tielle ryntäävää
elukkaa, on osattava luopua ohituksesta,
jos vastaan tulee toinen ajoneuvo, on
muutettava mieltä joskus äkistikin. Se
on viisautta.

Päättäväisyyttä vai jääräpäisyyttä, kumpaa
suoraselkäisyys on, siinäpä pulma. Riippuu
ihan tilanteesta - ilkeä voisi sanoa, että
roikkuu suhdanteista, ja poliitiikassahan
suhdanteet ovat koko ajan läsnä, ainakin
vaalikausittain. Todellista päättäväisyyttä
on toiminta silloin, kun voitettavana on yhteinen
hyvä, mutta hävittävänä oma etu. Jääräpäisyyttä
lienee sitten semmoinen toiminta, jossa ei kukaan
voita mitään, ei yhteisö eikä edes itse. No, jos
itse kuitenkin voittaa, kyse on ahneudesta ja
omanvoiton pyyteestä, eikä sillä ole mitään
tekemistä suoraselkäisyyden kanssa.

Mies menee läpi vaikka harmaan kiven,
jos hän on niin päättänyt. Se se vasta
mies on, kehutaan. Huh, meitä varjelkoon
semmoisesta, yleensä on enemmän verta
ja hikeä kuin kivensiruja. Ottakoon vaikka
jonkin poran avukseen, jos läpi on mentävä.

Ryhmä rulettaa

Eivät geenit vaan porukka määrää,
millainen tyypistä tulee. Ja miksei
määräisi, sanoisi Peter Nyman,
ja miksei sanoisi.

On nimittääin laittamaton todiste
olemassa: Otto-kani ja laumansa
kanoja, johtajana Harri-kukko.

Otto on kääpiökani, joka elelee
kanalaumassa Naantalin suunnalla.
Se hautoo munia, nukkuu orrella,
kuopii maata ja popsii kananruokaa.
Porkkanat saavat hapantua rauhassa,
niitä se ei vilkaise. Otto-kanin tarina
on dokumentoitu ja se löytyy monesta
lähteestä googlaamalla.

Otto ei ole koskaan nähnyt elävää
kania, joten miten se voisi kuvitella
olevansa kani, kun se kerran on
kanalauman jäsen.

Voisi tietysti ajatella, että Oton
tapauksessa ei kyse ole kuin pienestä
kirjoitusvirheestä eikä ainakaan
geenivirheestä. Kas kani on miltei kana.

Otto vaikuttaa onnelliselta ja käyttäytyy
hyvin, mutta millainen lienee hänen
biologinen perheensä ja kotinsa.
Onneksi hänen ottoperheensä on
kunnollinen ja on kuten kanalassa
on elettäväkin.

Hyvien kotien lapsista tulee hyviä,
huonojen huonoja. Teoriaa, karkeata
yleistystä, ehkei edes mihinkään
tutkimukseen pohjautuvaa. Mikä sitten
on hyvä koti, mikä huono, on oman
pohdintansa paikka.

Pikemminkin on saatu sen suuntaisia
tutkimustuloksia, että kotikasvatus
jää kakkoseksi porukan otteeseen
nähden. Tämän tutkimuksen vahvistaa
myös tapaus Otto.

Nuoren kehityksessä onkin
kohtalokasta se, millaiseen seuraan
hän sattuu ajautumaan. Toisaalta,
kodin henki varmaan vaikuttaa siihen,
millaista seuraa nuori tulee
valinneeksi, hyväksyneeksi.
Joka tapauksessa vanhempien on
syytä vähän harjoittaa "vanhempainvaltaa",
mikäli haluaa ohjailla nuoren valintoja.

Tosin, vaikea on puuttua, ellei tiedä,
ja tiedon saanti nuorelta voi olla kiven
alla - eikä moni jaksa kiveä nostaa
tänään, ehkä huomenna. Tosin sitten
"se on myöhäistä nyt", sanoi Sinikka Nopola.
Kyllä vitsa lapsena on väännettävä.
Ei Ottokaan enää nuoruusiässä olisi
sitoutunut kanaksi olemaan, pienenä
poikana se tavoille oppi.