Päivämääristä pahin

Tänään on rakkaimpani, puoliskoni, kuoleman muistopäivä.

Tänään on myös edesmenneen veljeni nimipäivä,

veljeni, joka haudattiin syntympäivänäni 4. joulukuuta.

Päivämääriä, paljon päivämääriä kertyy elämän mittaan.

10. syyskuuta 2015 maailmani romahti, kun puolisoni

kuoli.

Maailmani oli tosin romahtanut jo paljon aiemmin,

vaikka en sitä tajunnut niiden viikkojen aikana, jona

puolisoni sairasti ärhäkkäästi edennyttä syöpää.

Diagnoosista kuolemaan, yhdeksän viikon aikana, toivoin

vain paranemista, rakkaani saamista takaisin kotiin,

että elämä saisi jatkua.

Aloin melko nopeasti ymmärtää, ettei elämä

kuitenkaan saisi jatkua sellaisena onnellisuuden

puutarhana, kuin mitä elämämme oli siihen asti ollut.

Kuitenkin tärkeintä olisi ollut, että hän olisi kotona, olisimme

yhdessä, vaikka millaisten käytännön vaikeuksien

keskellä, mutta siltikin yhdessä.

Nyt olen alkanut oivaltaa myös sen, että rakkaani itse

taisi käsittää jo pitkään jotakin olevan tapahtumassa.

Luulen, että hän aavisteli jo kuukausia ennen ambulanssin

tuloa, että jotakin oli vinossa. Hän ei sanonut minulle mitään,

vaikka pienen pieniä vihjeitä sairaudesta oli. Hän säästi

minua, mutta hän lienee säästänyt itseäänkin hössötykseltä.

Minulle päivämääristä kamalin on 10. syyskuuta, vaikka

sellainenkin tuhon päivä muistetaan kuin 11. syyskuuta.

Kaikki on suhteellista, ja kokonaisuudet syntyvät

yksilöllisyyksistä. Ei lohduta surevaa lainkaan se, että

maailmalla on massoittain muita surevia. Oma menetys

on menetyksistä suurin.

Rakkaani hautauspäivä on 3. lokakuuta, ja seuraavasta yöstä

tuli hyytävän kylmä. Sama hyyde jatkui kuukausitolkulla niin,

että toimin kuin zombi, näennäisen järkevästi, mutta sielultani

kuolleena. Kun routa lopulta alkoi sulaa, tuli kipu ja tuska,

joka oli kuin paleltuneen jäsenen palautuminen.

Tuli paljon päivämääriä, mutta toisin kuin elämässä

siihen asti, ne päivämäärät eivät olleet suunnitelmia,

tulevaisuutta, aikomuksia, toiveita. Ne olivat nyt enää

muistojen päivämääriä, ja niitä on paljon: silloin olimme

siellä – yhdessä, silloin tehtiin sitä tai tätä – yhdessä,

silloin matkustimme sinne – yhdessä, silloin koimme

senkin ja tämänkin – yhdessä, ja voi, miten ihana oli

päivämäärä 28. elokuuta – oli hääpäivämme.

Onnen täyttymyksen, vihkimisen hetkellä yllämme

hulmahti musta viitta, sydäntä kylmäsi hetken, sillä

jotenkin ne sanat kuulostivat vääriltä, ihanaan

tilanteeseen sopimattomilta. Kauhun tunne haipui

kuitenkin nopeasti onnen tunteen tieltä.

Myöhemmin silloinen kauhun häive palautui mieleen

useasti, surusta karvaaseen mieleeni.

Se oli vihkikaava: kunnes kuolema teidät erottaa.

Se kävi toteen.

Kuolleesta tulee tabu

Voi, miksi meidän on niin vaikeata

puhua vainajista, kysyn tänään, ja

muistelen katuen vuosien takaista

tuttavaani.

Hän jäi leskeksi kauan sitten, mutta

edelleen hän puhui puolisostaan

usein aivan kuin tämä olisi ollut yhä

olemassa, ikään kuin tämä olisi vain

tilapäisesti nyt muualla.

Tunsin aina kiusaantuvani.

Olin ymmärtämätön, en käsittänyt,

mistä oli kyse, sillä elämä ei ollut

vielä repinyt minua riittävästi.

Minulla ei ollut eväitä ymmärtää,

että olisi pitänyt kuulla sanojen taakse.

Jouduin sittemmin pohtimaan paljon

tätä kysymystä. Miksi ihmeessä

itselleni tuntemattoman, jo edesmenneen

ihmisen pitäminen ”mukana keskustelussa”

tuntui väsyttävältä.

Kun omalle kohdalle tuli raskas menetys,

rakkaan mieheni kuolema,

niin mikään muu ei jaksanut kiinnostaa

kuin puolisoni, tai pikemminkin ”puoliskoni”,

hänen nimensä, hänen tekemisensä, mitä

hän olisi sanonut tai ollut mieltä.

Ihmiset kuitenkin karttoivat asioita,

jotka olisivat sivunneet edesmennyttä

puolisoani – se tuntui väkinäiseltä.

He kai luulivat säästävänsä minua.

Heidän silmänsä alkoivat harhailla,

he yrittivät kääntää huomioni

muualle – ikään kuin lapsen, jotta

tämä unohtaisi harminsa.

Kuollut muuttui hetkessä tabuksi.

Edes hänen nimeään ei enää sanottu.

Kuitenkaan mikään muu asia ei

minua kiinnostanut, mikään muu ei

elähdyttänyt minua kuin rakkaani nimi

ja puhuminen hänestä.

Olisin halunnut vain hänestä puhua ja

erityisesti tavata sellaisia ihmisiä,

jotka tunsivat mieheni ja joilta voin

toivoa kuulevani henkilökohtaisia

muistoja rakkaastani.

Ihmiset kuitenkin kaikkosivat,

suruni kyllästytti heitä.

Aina sanotaan, että asioista pitää puhua

ja ongelmat pitää avata, murheensa

paljastaa, ja asioista puhua niin kauan,

kunnes surun kerä on purettu loppuun.

Kun tarve tuli omalle kohdalleni,

kokemukseni oli, ettei kuollutta

rakastaan saisi ”ottaa esille”,

omaa suruaan ei saisi purkaa, koska

ihmiset ikään kuin säästävät

surevan tunteita. He tuntuvat

kääntävän selkänsä tällaisille

keskustelunaiheille.

Ihmisiä myös pitkästyttää, jos sureva

jatkuvasti kelaa ja kelaa samaa asiaa,

menetystään, menettämäänsä rakasta,

menetyksensä suuruutta ja

ylivoimaisuutta.

Niinpä sureva vaikenee, yrittää

esittää reipasta, väittää, että

kaikki on hyvin.

Hän käärii surunsa paksuun kuoreen,

josta kuitenkin tihkuu katkeraa kalkkia

sieluun. Se estää toipumisen.

Sureva on yksin surunsa kanssa.

Se on vanha totuus, mutta kun

sen saa itse kokea, sen merkityksen

vasta ymmärtää.

Kun surun koteloi omaan sieluunsa,

kääriytyy itsekin paksuun murheen

kuoreen, joka vahvistuu päivä päivältä.

Sieltä on vaikea murtautua läpi.

Tarvitaan ymmärtävä kuulija, joka

ei väsy kuuntelemaan, ja joka ei

vain kuuntele vaan myös kuulee,

ehkä ymmärtääkin.

Vain se voi sulattaa murheen

joustamattoman kuoren.

Kunpa pystyisimme tekemään

surusta arkipäiväisen – arkeahan

se kuitenkin on, sillä ilman surua

ja menetyksiä ei kukaan voi

selvitä elämästään.

Kiitos, että kuuntelit.

Korvauskuusi ja järvimaisema

Ei koivu ja tähti vaan kivi ja kuusi.

Siihen lisäksi vielä tulen räiske ja

veden liplatus, niin siinä se olisi.

Siellä olisi koti.  

 

Halusin aina pihalleni leppäkerttukiven.

Lennä, lennä leppäkerttu,

ison kiven juureen,

siellä isäs äitis sulle,

keittää hyvän puuron.

Se kivi olisi iso ja sammaleinen. 

 

Sain kuin sainkin semmoisen kiven

pihaani Sompiontiellä. Naapurissa tehtiin

putkiremonttia, ja kaivuri nosti maan

uumenista pikkuauton kokoisen järkäleen.

Se painoi kuulemma 2500 kiloa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oli melkoinen sompaaminen saada

kivi lopulta omalle pihalle:

kuka omistaa, keneltä lupa,

kuka toimittaa, mihin sijoittuu, 

mitä maksaa ja kenelle maksetaan.

 

Kaikki järjestyi, ja tontille ilmestyi

valtava nosturi, tarkistettiin kiven

paikka, ettei vain satu viemäriputkien

päälle, ja sitten varovainen lasku.  

 

Kivihaaveen toteutumisesta on aikaa

yli kymmenen vuotta, ja sinä aikana

se ”juurtui” paikoilleen. Vieressä

menestyivät syreenit, kalliokilvet,

saniainenkin ja lupiinit. 

 

Elämä opettaa luopumaan, ja niin

menetin kiven muuttaessani muualle.

Nyt minulla ei ole leppäkerttukiveä,

vain pelkkä muisto.

Halusin aina pihalleni myös
sen ison kuusen, jota sanotaan
kotikuuseksi. Sen latva on korkealla,

oksat tuuheat ja leveät ja

sen juurelle voi piiloutua kuin majaan.

 

Suojellun talon pihalle ei voinut

istuttaa kuusta, mutta mökille sellainen

sopisi mainiosti. Metsän haaskaukseksi

ei hankintaa voi sanoa, vaikkei valtiolta

lupaa ollutkaan. Metsäretkellä kaivoin
sormin vetikon laidasta surkean

parikymmensenttisen näreen ja

juurta sen verran, mitä sormin pystyin

vetisestä hietamaasta tonkimaan. 

 

Kituisa näre kaivettiin mökkirannalle.

Oli suoranainen ihme, että se selvisi

ensimmäisestä talvestaan ja seuraavistakin,

mutta vuosikasvut olivat vähäiset,

vain sentin luokkaa. 

 

Ympäröin näreen aurauskepeillä, jottei

traktori lyttäisi sitä. Hellin sitä muutenkin,

olihan sillä suuret odotukset – kasvaa

kotikuuseksi. 

 

Nyt sekin on enää muisto. Nykyisen

kerrostaloasuntoni pihassa huojuu

jättikorkea kuusi.  Vaikka se on kapea

eivätkä sen oksat suojaa mitään, niin

se käy kuitenkin lohdutuksesta. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Lapsuuden kotini oli järven rannalla,

ja lähes kaikki myöhemmät asuinpaikat

ovat olleet veden lähellä. Nykyinenkin

kotini sijaitsee aivan järven rannalla,

ikkunoista avautuu ihastuttava, ilmettään

alati vaihtava vesimaisema. 

 

Lapsuuden kodissani oli uuneja, mutta

sittemmin tulen räiskeestä pääsi

nauttimaan vain metsäretken nuotiolla,

kunnes kotiimme rakennettiin takka.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Se oli onnen aikaa, mutta nyt sekin

on muuttunut muistoiksi. Vaikka elämä

on takatonta ja puusaunatonta, niin

kiven ja tulenräiskeen tilalla on  

korvauskuusi ja järvimaisema.

Merkkejä älykkyydestä

Nyt meitä hemmotellaan erilaisilla teorioilla seikoista, jotka voivat olla merkkejä älykkyydestä. Ne ovat ”tutkittua tietoa”.

Tarjotaan nyt sitten lisää ilahduttavia merkkejä älykkyydestä ilman tieteellistä näyttöä tai edes tutkimusta.

Oletko sohvaperuna, se voi olla merkki älykkyydestä.

Etkö pysty istumaan kovin kauan paikallasi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Onko pöytäsi aina sekainen, se voi olla merkki älykkyydestä.

Haluatko pitää pöytäsi tilanteesta riippumatta järjestyksestä, se voi olla merkki älykkyydestä.

Oletko laiska tai unohtuiletko tuijottamaan tyhjää, se voi olla merkki älykkyydestä.

Tartutko työhön kuin työhön sinnikkäästi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Huvitutko mustasta huumorista, se voi olla merkki älykkyydestä.

Riemastuttaako sinua vain kohellus tai hulvaton tilannekomiikka, se voi olla merkki älykkyydestä. Ehkä sittenkin nautit vain niin sanotusta älyllisestä huumorista, se voi olla merkki - öh, siis älykkyydestä.

Valvoskeletko iltaöisin ja nukutko aamuisin pitkään, se voi olla merkki älykkyydestä.

Haluatko iltaisin aikaisin nukkumaan ja ottaa hyödyn aamun tunneista, se voi olla merkki älykkyydestä.

Otatko lepotauon, kun väsyttää, vaikka tehtäväsi olisi vielä kesken, se voi olla merkki älykkyydestä.

Suoritatko itsellesi asettamasi tehtävän aina loppuun, vaikka miten väsyttäisi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Etkö ole kovin tarkka kotisi siisteydestä, se voi olla merkki älykkyydestä.

Siivoatko kotiasi jatkuvasti, vaikkei olisi mitään siivottavaakaan, se voi olla merkki älykkyydestä.

Heitteleekö ”lautasmalli” miten sattuu mielialojesi mukaan, se voi olla merkki älykkyydestä.

Pidätkö aina tarkan huolen siitä, mitä ja miten syöt, se voi olla merkki älykkyydestä.

Löydätkö nopsaan vian teknisestä vempaimestasi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Onko tekninen laitteesi sinulle täyttä hepreaa, se voi olla merkki älykkyydestä.

Harhailevatko korvasi ja silmäsi niin, ettet pysty keskittymään kuulemaasi tai näkemääsi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Pystytkö keskittymään herpaantumattomasti häiriöistä piittaamatta kuulemaasi ja näkemääsi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Otatko kumppanisi aina huomioon ja hienotunteisesti sivuutat hänen puutteensa, se voi olla merkki älykkyydestä.

Harmittavatko kumppanisi puutteet niin, että aina huomautat niistä ja yrität korjata asiat parempaan suuntaan, se voi olla merkki – no, ehkä se alkaa olla jo merkki, mutta ei ainakaan älykkyydestä.

 

 

Pettävä pelisilmä

Pelisilmä on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista.

Joko sitä on tai ei. Ellei ole, niin valitettavasti

sellaisen hankkiminen on tuiki hankalaa. 

Sanotaan, että lapsilla on luontaisesti pelisilmä,

se ei ole vielä ehtinyt tuhoutua. Luolien aikaan

ihmisen pelisilmä oli elintärkeä - aikana, jolloin

pelattiin armotonta luontoa vastaan, panoksena

hengissä pysyminen. 

Eräässä mahtimaassa koettiin juuri jännitysnäytelmä,

jossa pelisilmällä näytti olevan melkoinen merkitys.

Tuloksena oli, että mitä epätodennäköisin ehdokas -

alussa jopa vitsiltä vaikuttanut köriläs – vei voiton

tyylikkyyteen pyrkineestä ja erittäin asiantuntevasta

ladysta. Kummallakin oli pelisilmä, mutta vain toisen

pelisilmä osui kohdalleen. 

Koto-Suomestakin muistamme yli kahdenkymmenen

vuoden takaa asetelman, jossa politiikan konkari,

tyylikäs lady, hävisi politiikan ulkopuolelta tulleelle,

joskin toisenlaisissa saavutuksissa ansioituneelle herralle.

Punaiseen kaulahuiviin sonnustautuneesta ja Jumalan

siunausta toivotelleesta miehestä tuli presidentti, sittemmin

myös nobelisti  (jonka Nobel-komitea tosin joksikin

aikaa nimesi venäläiseksi).  

Pelisilmää tarvitaan pelikentillä, mutta sellaisia

ovat muutkin tantereet kuin urheiluareenat tai

sotanäyttämöt. 

Ihan tavallinen arkielämä kysyy pelisilmää. Kukapa

ei olisi harmitellut, että voi sentään, olisi pitänyt

sanoa sitä tai tätä tai ei olisi pitänyt sanoa mitään tai

olisi pitänyt tehdä näin tai noin. Pelisilmä petti eikä

mitään saa enää takaisin. 

Samaa kullanarvoista ominaisuutta tarvitsevat niin

työnhakija kuin työnantajakin – kummallekin hyvä

pelisilmä ja tilannetaju voi merkitä miljoonahyötyä.

Taitava pelaaja hyödyttää itseään ja yleensä se hyöty

myös leviää laajalle. Pelisilmästä voi riippua – ja

riippuukin – vaikka jättiyrityksen ja sen työntekijöiden

tulevaisuus ja toimeentulo ja sen myötä koko yhteiskunnan

menestys. 

Pelisilmää tarvitsee niin torikauppias kuin kenkämyyjäkin,

puhumattakaan ihmisten auttajista, vaikkapa sosiaali- tai

terveyspuolen väestä, jolta vaaditaan myös selvänäköisyyttä,

ja jopa saarnastuoliin nouseva pappishenkilö tarvitsee pelisilmää.  

Pahasti petti pelisilmä sillä nuorella, vasta valmistuneella

miespapilla, jonka pakeille tuore leski meni puhumaan

hautajaisten järjestämisestä. Nainen oli työllä ja tahdolla

kasannut itsensä, jotta pystyisi menemään

kirkkoherranvirastoon. Hän koetti pitäytyä käytännön

asioissa, mutta ”tilanteen kohtaamisen” ohjeensa tarkoin

lukenut pappi ei ollut tyytyväinen, ennen kuin sai

lesken romahtamaan. Raunioilla oltiin taas, kun pelisilmä

petti pahasti. 

Pelisilmä vai pelisilmättömyys. Se on joko kultaakin

arvokkaampi ja sen puute voi olla hyinen suo, itselle

ja muille.

Juokse tai vajoa

Tänään on pyhäinpäivä ja vainajien muistopäivä, murheen päivä.

Lehtijuttu käsitteli poliisin mietteitä, kun hän joutuu viemään suruviestiä omaisille, ja sitä, miten nämä joutuivat ottamaan viestin vastaan.

Erityisesti yksi lause järkytti osuvuudellaan: ”Alkuvaiheessa sain apua jopa enemmän kuin tarvitsin, mutta tiesin, että kun hautajaiset ovat ohi, kukaan ei ikinä enää käy, kun pahin vaihe on päällä. Silloin olisin tarvinnut kriisiapua.”

Tuntuu katkeralta, että heti menetyksen iskettyä riittää kyllä selkään taputtajia tyyliin aika parantaa ja kyllä se siitä ja älä sure ja elämän on jatkuttava. Kun kuolemasta aiheutuva käytännön asioiden hoitaminen laantuu, näennäisen rauhallisuuden vaihe ja sokki hellittää, ja vuoroon tulee murheeseen uppoaminen, silloin jää yksin. Kun lohdutukselle tulee suurin tarve, myötäeläjät ovat kaikonneet. Surevan tuska on käynyt jo kyllästyttäväksi. – Siirry nyt jo elämässä eteenpäin, sanotaan, .

Murheensa yrittää kätkeä, koska se karkottaa muut, se etäännyttää, se koetaan kiusalliseksi.

Ja yksinäisyys syvenee.

Murhe on ja pysyy. On siis vain kaksi vaihtoehtoa, joko juokset murhettasi pakoon – koko loppuelämäsi – tai vajoat siihen – koko loppuelämäksesi.

Apinaviisautta

Apinatkin sen osaavat, kuten lukematon
määrä maapallon muistakin eläinlajeista.
Vain ihmiseltä sen luontainen tajuaminen
voi puuttua. Homo sapiens, viisas ihminen,
on siinä mielessä vajaa.

Vajavuus koskee jälkeläisen perustarpeisiin
luettavaa turvallisuuden tunteen tarvetta, emon
läheisyyttä.

On hellyttävä katsoa, miten apinavauva
roikkuu tiukasti apinaemon turkissa
kiinni tai vesilinnun poikaset piiloutuvat
emon selkäsulkien turviin. Laji kuin laji,
jälkeläisistä huolehditaan. Muuten ei
laji jatku.

Ihminenkin hoivaa, mutta ilmiselvästi
ihmislaji jatkuu kyllä hoivaamattakin.
Olennaista onkin se, millaisena laji jatkuu.

Ihmetystä herättää, miten valtavalla voimalla
vastasyntynyt puristaa aikuisen sormea.
Vauvan voisi miltei sen varassa nostaa ilmaan.

Vauvan hurjat sormivoimat lienee jäänne aikojen
takaa. Jos nykyihmisellä olisi turkki, vastasyntynyt
voisi pysyä emon mukana hurjassakin menossa.

Ihmislapsella on valmius läheisyyteen emon
kanssa, mutta emollapa ei välttämättä ole
osaamista tai halua. Vai miten selitetään, että
pientäkin lasta nukutetaan erillisessä huoneessa,
vieläpä yksin, herra paratkoon, valot sammutetaan
ankarasti, vaikka pieni pelkäisi. Miten selitetään,
että taaperoikäisiä lapsia lykitään semmoisissa
rattaissa, joissa tämä ei näe vanhempiaan. Lapsi
joutuu jatkuvasti kohtaamaan uusia asioita ja
näkymiä, yksin, vaunut kohisevat eteenpäin,
autoja, koiria, ihmislaumoja, taloja, melua,
tööttäyksiä, käännöksiä, valoja ja vilinää...
Ilman aiempaa kokemusta, ilman turvaa,
ilman ymmärrystä tapahtuvasta... missä emo,
missä isi.

Herranen aika. Ennen oli selvää, ainakin
vanhoista lastenrattaista päätellen, että
taaperolle on tärkeintä oma vanhempi. Nykyrattaisiin
"vangittua" tuskin kiinnostavat alati vaihtuvat
maisemat ja eteen tölväävät ihmiset. Hän tahtoo
nähdä vanhempansa.

Herranen aika. Eihän vanhempi näe lastaan
minuutteihin, kymmeniin minuutteihin, ei
ehkä tuntiin, ei näe mielialoja, ei näe, onko
jokin vialla, ei tiedä lapsestaan mitään jos vaikka
rotta istuisi naamalla, mikäli hän lykkii ja lykkii
rattaita eteenpäin lapsi puskurina.

Herranen aika. Mitä semmoisten rattaiden
suunnittelijoiden päässä liikkuu, ja ennen
kaikkea, mitä semmoisten rattaiden ostajien
päässä liikkuu? Ovatko he formulafriikkejä,
jotka kuvittelevat, että  lapsi viihtyy, kun
maisema vaihtuu ja ihmismassat vilisevät.

Harvoin näkee onnellisen ja tyytyväisen
näköistä taaperoa tuulenhalkaisijana, mutta
sen sijaan näkee usein seesteisen oloisia
pienokaisia istumassa rattaissa, joiden
selkämys pysäyttää tuulen ja joissa istuva
pikkuinen näkee koko ajan lykkijänsä.

Jos lapsi haluaa maisemanvaihtelua, hänethän
voi aina ottaa syliin ja antaa katsella korkealta
ja turvasta, mitä maailmalla tapahtuu.

Ihminen kyllä osaa ruokkia, pukea, jättää
lapsi sänkyyn määrittelemänään nukkuma-aikana,
upottaa rahaa kalliisiin varusteisiin, hankkia nurkat
täyteen leluja ja tavaroita, ympäröidä jälkikasvunsa
roinalla, melulla, tapahtumilla, ylenpalttisella
touhotuksella. Hän arvelee uhrautuvansa ja antavansa
jälkikasvulleen kaikkensa. Hän ei kuitenkaan
välttämättä osaa antaa pienokaiselleen sitä tärkeintä,
itseään.

Usein ihminen kohtelee poikasiaan
kylmästi, ankarasti, puristaa hoitohommat
erilaisten sääntöjen, mittojen, kellonaikojen,
neuvojen, käsitysten, muotivirtausten,
kilpailuhengen, ymmärtämättömyyden ja
itsekkyyden tukahduttavaan "kapaloon".

Vauvan ja lapsen ääni ei kuulu, hänen
toiveitaan ei osata kuulla saati kunnioittaa, hänen
perusolemustaan ei ymmärretä.

Kun hankitaan lemmikki, tutustutaan lajin
ja rodun ominaisuuksiin ja pyritään soveltamaan
hoito mahdollisimman oikeaoppiseksi.

Kun hankitaan vauva, luetaan kyllä kirjoja
ja keskustellaan loputtomana meluna
odotuksesta, valmistautumisesta, synnytyksestä,
vauvanhoidosta, tarvikkeista, rahasta, parhaista
lastenhoidon oppaista, tsattaus käy tyrskyinä.

Itse asia, lapsi, jää vain välineeksi. Lapsi on
lelu, jonka tulee taipua siihen muottiin,
mihin se kulloisenkin tilanteen mukaan
sullotaan. Häntä ehkä paijataan, mutta kun
hän on tiellä, hän saa osakseen koleutta.

Mitä tapahtuu, jos niin sanotusti säikähtää
syntymässä? Mitä kehittyy, jos perusturvallisuus
järkkyy? Mitä syntyy, jos saa pelästyä ja hätkähdellä
alinomaa. Kukaan ei kuule pientä ääntä ennen kuin
loputtoman pyytelyn jälkeen vastauksena on ärjäisy.
Lapsi oppii nopsaan, että on itsekin karjuttava,
kiukuteltava, huudettava oma ääni kuuluviin,
heittäydyttävä maahan itkemään ja potkimaan.

Pienelle äänelle kuurot vanhemmat eivät
käsitä, miksi tällaiseen "häirikkötilanteeseen"
jouduttiin. Hankalaksi koettavalle lapselle alkaa
sataa uhkauksia.

Kukaan ei purista itkevää turvalliseen syliin.
Se ainoa, johon lapsi turvaisi, muuttuu vihaisen
näköiseksi, ääni käy kovaksi, komennus
kylmäksi: ole heti hiljaa tai saat jäädä tänne.

Voi, kuka poistaisi formularattaat markkinoilta,
kuka lohduttaisi nyytiä, kuka keksisi emolle
semmoisen turvaturkin, johon taapero voisi
käpertyä kuin kenguruvauva tai takertua
hengittelemään emon sydämenlyöntien tahdissa.

Kuka kuulisi lasta, ellei omakaan vanhempi osaa.

Tavoitteiden turhuus(ko)

Ei nimi miestä

Meitin perheen viirel lapse kaikkie eka nimi alko A:lla, ilmeisesti, koska isänki nimi alko A:lla, ja eka nimi oli aina kakstavune, mutta toka nimi alkoki jo jollain muulla kirjaimella rytmitettynä kokonaisuutee runollisesti. Kakarana ei käsittäny, miten nätisti isä ja äitee nimet soinnutteli, mutta ny aikusena, ku kumpaakaa vanhempaa ei enää oo, kiittäsin heitä.

Itte olin typerä, ku joku kaveri keksi lällätyksen etunimestäni, niin vaihron sen heti kakkosnimeeni, ku pääsim maailmalle lähteen. Hölmöltä tuntuu ny, mutta kakarana mietteet mutkailee kummasti.

Nyllopetan ton murteella kirjottamisen, varsinki, ku murre on ”väärä”, pirkanmaalaistamperelaine, ku jatkojutun vuaks sem pitäs olla savolaine.

Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Kuten sanonnat ja sananlaskut yleensä, tämäkin osuu aivan oikeaan. Kauniista tai aatelisestakin nimestä voi tulla häpeän aihe, jos nimi on häväisty, tai päinvastoin.

1500-luvulle asti seurattu äidin puolen sukuni juuret ovat Savossa. Tämä käy ilmi Sianjalan Jalkasten sukukirjasta. Varhaisia seutuja ovat Suonenjoki, Rautalammi, Rantasalmi, Juva… syvää Savoa.

On vaikea tietää, mistä nimi on saanut alkunsa, ovatko kantaisän jalat olleet lyhyet ja käyrät ja tuoneet sian mieleen, vai ovatko pikemminkin hänen jalkansa olleet erityisen pitkät ja sorjat, mutta jostakin on syntynyt etuliite ”sian”.  Olisiko ollut vaurautta eli sika tai useitakin lätissä, vai olisiko pitänyt jotenkin erottaa toisesta pitkäjalkaisesta veljeksestä, jolla ei ollut sikoja…

Tarinoita voisi kehitellä. Suku on kuitenkin savolainen, joten luontevampaa kai olisi ajatella, että jalat ovat olleet savolaisittain tukevat ja lyhyet.

Sianjalka-nimeä on kansankielessä käytetty aikoinaan myös kalastuslaitteistoon kuuluvasta krenkusta.

1989 ilmestynyttä Jalkasten sukuyhdistyksen sukukirjaa valmisteltiin ja koottiin kahdeksatta vuosikymmentä  –  ellei kauemminkin, toteaa Yrjö Blomstedt kirjan alkusanoissaan. Hanke lähti kunnolla vauhtiin vasta, kun tilanomistaja Lauri Jalkanen (1887-1948) omistautui sotien jälkeen tehtävään ja kokosi ja järjesti mittavan aineiston. Hän ei ehtinyt saada työtä kuitenkaan valmiiksi.

1947 perustettu sukuyhdistys antoi sitten tehtävän Blomstedtille neljännesvuosisata myöhemmin. Työ osoittautui kuviteltua mittavammaksi, hän totesi myöhemmin.

Sianjalasta, Suonenjoen Jalkalasta polveutuva savolaissuku kirjaimellisesti jalkautui ympäri Suomea ajan saatossa. Jalkasia saattaa tavata missä päin tahansa. Tosin Sianjalkalan Jalkanen –sukuun liittymättömiä muitakin Jalkanen-nimisiä sukuja esiintyy.

Nimi Jalkanen on suhteellisen nuori. Ensimmäisen kerran se mainittiin 1587 Kuopion suurpitäjän veroluettelossa: Olli Jalkasen nimestä oli pari vuotta aiemmin tipahtanut pois alkuosa eli ”sian”.

Nimen kantajia ei ollut monta – näitä mainitaan vain puoli tusinaa jaksolla 1540-1560 eri lähteissä. Kaikki nämä kuuluivat savolaisten keskiajan lopulla alkaneeseen merkittävään uudisasutuskauteen.

Varsinainen Sianjalan suku haarautui sittemmin kolmeen päähaaraan.

Kuten suvuissa kaikissa, pääosa jäsenistä on uurastanut arkeaan, joutunut historian käänteiden pyörteisiin, sortunut, pyrkinyt, tahtonut. Sukukirjan laatija puhuu myös leimaavasta opintielle hakeutumisesta, mutta ajan tapaan suuri osa on ollut juurevaa maaväkeä. Mukana on toki valtiopäivämiehiäkin, kirkonmiehiä, maanomistajia ja muita omistajia, tuomareita, ehkä  juomareitakin, yliopistomiehiä kuten professoreita ja tutkijoita, ainakin yksi näytelmäkirjailijakin, ja muita menestyneiksi luokiteltuja.

Urheilunkin nimiä mahtuu, kuten hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari Kalle Jalkanen. Suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajaa Hilja Jalkasta ei valitettavasti voi pitää Jalkasina, sillä hänen nimensä tuli runoilija ja toimittaja Huugo Jalkaselta.

Sen sijaan suomalaisuuden tulkki ja sinivalkoinen laulaja Kari Tapio on takuuvarma Jalkanen, Suonenjoen poika Kari Tapani Jalkanen. Häntä kuuntelisin alvariinsa, vaikkei hän olisikaan etäsukusukulainen.

Minun isoisäni oli aviossa kolme kertaa, mutta hänen seitsemän lastaan syntyivät kaikki ensimmäisestä liitosta. Kaksi kuoli pikkuisena, eno sodassa, täti neitona, mutta Mikkelissä syntyneet äitini ja hänen kaksi nuorempaa sisartaan perustivat perheen ja saivat lapsia.

Olin aina sanonut, etten ole kotoisin mistään. Isä oli sydänsatakuntalainen, äiti sydänsavolainen, synnyinpitäjäni oli länsirannikolla, lapsuus- ja nuoruuskauppalani Satakunnassa, opiskelu- ja työkaupunkini Pirkanmaalla, ja työ vei muuttamaan eri puolille maata. Ei ollut juuria missään. Olin siis juureton.

Kun sain kummisedältäni ja -tädiltäni sukukirjan taannoin lahjaksi, nimi Sianjalkanen ensin hämmensi kovastikin. Nyt olen siitä ylpeä.

Vuosien myötä onnen tunne omasta alkuperästä on kasvanut. Tulee tanu olo, kun tietää, että on jostakin lähtöisin. Vaikka en ole koskaan asunut Savossa, niin siellä ne juuret ovat, ja syvällä. Vaikka miten vaihtelisin maisemaa, nimeä tai murretta, niin en ainakaan ole juureton.