Päivämääristä pahin

Tänään on rakkaimpani, puoliskoni, kuoleman muistopäivä.

Tänään on myös edesmenneen veljeni nimipäivä,

veljeni, joka haudattiin syntympäivänäni 4. joulukuuta.

Päivämääriä, paljon päivämääriä kertyy elämän mittaan.

10. syyskuuta 2015 maailmani romahti, kun puolisoni

kuoli.

Maailmani oli tosin romahtanut jo paljon aiemmin,

vaikka en sitä tajunnut niiden viikkojen aikana, jona

puolisoni sairasti ärhäkkäästi edennyttä syöpää.

Diagnoosista kuolemaan, yhdeksän viikon aikana, toivoin

vain paranemista, rakkaani saamista takaisin kotiin,

että elämä saisi jatkua.

Aloin melko nopeasti ymmärtää, ettei elämä

kuitenkaan saisi jatkua sellaisena onnellisuuden

puutarhana, kuin mitä elämämme oli siihen asti ollut.

Kuitenkin tärkeintä olisi ollut, että hän olisi kotona, olisimme

yhdessä, vaikka millaisten käytännön vaikeuksien

keskellä, mutta siltikin yhdessä.

Nyt olen alkanut oivaltaa myös sen, että rakkaani itse

taisi käsittää jo pitkään jotakin olevan tapahtumassa.

Luulen, että hän aavisteli jo kuukausia ennen ambulanssin

tuloa, että jotakin oli vinossa. Hän ei sanonut minulle mitään,

vaikka pienen pieniä vihjeitä sairaudesta oli. Hän säästi

minua, mutta hän lienee säästänyt itseäänkin hössötykseltä.

Minulle päivämääristä kamalin on 10. syyskuuta, vaikka

sellainenkin tuhon päivä muistetaan kuin 11. syyskuuta.

Kaikki on suhteellista, ja kokonaisuudet syntyvät

yksilöllisyyksistä. Ei lohduta surevaa lainkaan se, että

maailmalla on massoittain muita surevia. Oma menetys

on menetyksistä suurin.

Rakkaani hautauspäivä on 3. lokakuuta, ja seuraavasta yöstä

tuli hyytävän kylmä. Sama hyyde jatkui kuukausitolkulla niin,

että toimin kuin zombi, näennäisen järkevästi, mutta sielultani

kuolleena. Kun routa lopulta alkoi sulaa, tuli kipu ja tuska,

joka oli kuin paleltuneen jäsenen palautuminen.

Tuli paljon päivämääriä, mutta toisin kuin elämässä

siihen asti, ne päivämäärät eivät olleet suunnitelmia,

tulevaisuutta, aikomuksia, toiveita. Ne olivat nyt enää

muistojen päivämääriä, ja niitä on paljon: silloin olimme

siellä – yhdessä, silloin tehtiin sitä tai tätä – yhdessä,

silloin matkustimme sinne – yhdessä, silloin koimme

senkin ja tämänkin – yhdessä, ja voi, miten ihana oli

päivämäärä 28. elokuuta – oli hääpäivämme.

Onnen täyttymyksen, vihkimisen hetkellä yllämme

hulmahti musta viitta, sydäntä kylmäsi hetken, sillä

jotenkin ne sanat kuulostivat vääriltä, ihanaan

tilanteeseen sopimattomilta. Kauhun tunne haipui

kuitenkin nopeasti onnen tunteen tieltä.

Myöhemmin silloinen kauhun häive palautui mieleen

useasti, surusta karvaaseen mieleeni.

Se oli vihkikaava: kunnes kuolema teidät erottaa.

Se kävi toteen.