Kuolleesta tulee tabu

Voi, miksi meidän on niin vaikeata

puhua vainajista, kysyn tänään, ja

muistelen katuen vuosien takaista

tuttavaani.

Hän jäi leskeksi kauan sitten, mutta

edelleen hän puhui puolisostaan

usein aivan kuin tämä olisi ollut yhä

olemassa, ikään kuin tämä olisi vain

tilapäisesti nyt muualla.

Tunsin aina kiusaantuvani.

Olin ymmärtämätön, en käsittänyt,

mistä oli kyse, sillä elämä ei ollut

vielä repinyt minua riittävästi.

Minulla ei ollut eväitä ymmärtää,

että olisi pitänyt kuulla sanojen taakse.

Jouduin sittemmin pohtimaan paljon

tätä kysymystä. Miksi ihmeessä

itselleni tuntemattoman, jo edesmenneen

ihmisen pitäminen ”mukana keskustelussa”

tuntui väsyttävältä.

Kun omalle kohdalle tuli raskas menetys,

rakkaan mieheni kuolema,

niin mikään muu ei jaksanut kiinnostaa

kuin puolisoni, tai pikemminkin ”puoliskoni”,

hänen nimensä, hänen tekemisensä, mitä

hän olisi sanonut tai ollut mieltä.

Ihmiset kuitenkin karttoivat asioita,

jotka olisivat sivunneet edesmennyttä

puolisoani – se tuntui väkinäiseltä.

He kai luulivat säästävänsä minua.

Heidän silmänsä alkoivat harhailla,

he yrittivät kääntää huomioni

muualle – ikään kuin lapsen, jotta

tämä unohtaisi harminsa.

Kuollut muuttui hetkessä tabuksi.

Edes hänen nimeään ei enää sanottu.

Kuitenkaan mikään muu asia ei

minua kiinnostanut, mikään muu ei

elähdyttänyt minua kuin rakkaani nimi

ja puhuminen hänestä.

Olisin halunnut vain hänestä puhua ja

erityisesti tavata sellaisia ihmisiä,

jotka tunsivat mieheni ja joilta voin

toivoa kuulevani henkilökohtaisia

muistoja rakkaastani.

Ihmiset kuitenkin kaikkosivat,

suruni kyllästytti heitä.

Aina sanotaan, että asioista pitää puhua

ja ongelmat pitää avata, murheensa

paljastaa, ja asioista puhua niin kauan,

kunnes surun kerä on purettu loppuun.

Kun tarve tuli omalle kohdalleni,

kokemukseni oli, ettei kuollutta

rakastaan saisi ”ottaa esille”,

omaa suruaan ei saisi purkaa, koska

ihmiset ikään kuin säästävät

surevan tunteita. He tuntuvat

kääntävän selkänsä tällaisille

keskustelunaiheille.

Ihmisiä myös pitkästyttää, jos sureva

jatkuvasti kelaa ja kelaa samaa asiaa,

menetystään, menettämäänsä rakasta,

menetyksensä suuruutta ja

ylivoimaisuutta.

Niinpä sureva vaikenee, yrittää

esittää reipasta, väittää, että

kaikki on hyvin.

Hän käärii surunsa paksuun kuoreen,

josta kuitenkin tihkuu katkeraa kalkkia

sieluun. Se estää toipumisen.

Sureva on yksin surunsa kanssa.

Se on vanha totuus, mutta kun

sen saa itse kokea, sen merkityksen

vasta ymmärtää.

Kun surun koteloi omaan sieluunsa,

kääriytyy itsekin paksuun murheen

kuoreen, joka vahvistuu päivä päivältä.

Sieltä on vaikea murtautua läpi.

Tarvitaan ymmärtävä kuulija, joka

ei väsy kuuntelemaan, ja joka ei

vain kuuntele vaan myös kuulee,

ehkä ymmärtääkin.

Vain se voi sulattaa murheen

joustamattoman kuoren.

Kunpa pystyisimme tekemään

surusta arkipäiväisen – arkeahan

se kuitenkin on, sillä ilman surua

ja menetyksiä ei kukaan voi

selvitä elämästään.

Kiitos, että kuuntelit.