Hetkestä hetkeen

Hetkinen vain, palaan hetken
päästä. Hetki kuuluu kummallisiin
sanoihin, sillä se ei oikeastaan
tarkoita mitään, vaikka sen laadullinen
merkitys on selvä. Sehän tarkoittaa aikaa.
Sen sijaan sen määrällinen merkitys
on epäselvä, todella hämärä.

Ajanlaskussa hetki voi tarkoittaa
lähes mitä vain. Maailmankaikkeuden
mittakaavassa kyse voi olla miljoonista
vuosista, enemmästäkin, piskuisen ötökän
maailmassa ehkä vain sekunnin murto-osasta,
ihmisen aikakäsityksessä - no - se voi
olla melko venyvä juttu. Kukapa ei olisi
pällistellyt jonkin yksinyrittäjän
verstaan oven takana lappua: palaan pian.
Pian kai tarkoittaa hetkistä, pientä hetkeä.

Vapaampaa on puhua hetkestä kuin
sitoa itseään tiettyyn kellonaikaan tai
päivämäärään. Hauskin - ei tosin sillä
hetkellä - tapaus sattui takavuosina kaukana.
Oli tarkoitus saada poromiehen elämästä
hyvä tarina, ja sitä varten piti ajaa tuhat
kilometriä. Tapaaminen oli sovittu
maanantaiksi kello 14. Perille päästyä
ovi oli auki, tuvan penkillä lepäili mies,
mutta ei se, jonka olisi pitänyt vaan
naapuri. Kuulemma tavoiteltava oli
asioilla, mutta palaisi hetken päästä.
Minne meni? Na, tunturin taakse.
Oliko puhetta, koska palaa? Pian, ehkä
jo tänään tai huomenna, jos saa hoidetuksi
asiat. Tunteroinen pari meni ootellessa,
mutta tuhannen kilometrin matkalta
ei tyjin toimin tietenkään ollu syytä palata,
aina löytyy suunnitelma bee, see tai dee ja
niin edelleen, mutta se on jo toinen tarina.

Hetki lyö, viime hetki lyö, lauloi Kirka,
ja tahtoi kellon seisahtuvan. Aika on
suhteellinen käsite, eikä hetkelle ole
olemassa selkeätä  määritelmää. Miltei
käsittämättömiltä tuntuvat tieteilijöiden
laskelmat ajan suhteellisuuksista ja
kaareutumisista ja ties mistä vaihtuvista
nopeuksista ja avaruuden kummallisista
ilmiöistä.

Arkimaailmassakin on jokainen saanut
kokea,  miten ajan kuluminen vaihtelee.
Odottavan aika on pitkä. Miten nopeasti
aika kuluukaan, kun on hauskaa. Voi
sentään, miten eläkeläisellä on kiire, ei
tahdo aika riittää.

Sininen hetki on hetkistä romanttisin,
vaikka luulisi sen olevan pelottavin.
Se on hetki kahden ajan välissä, päivän
ja yön, siirtyminen valosta pimeään.
Päivän koiton hetken taas luulisi olevan
hetkistä iloisimman, kun siirrytään
pimeästä valoon, yöstä päivään. Juuri
ennen sitähän on koettu vuorokauden
kylmin hetki. Uuden päivän alku voi
merkitä pelättyä totuuden hetkeä, tai
toisaalta tuoda helpotusta ja toivoa.

Suden hetki loihtii mielikuvituksen
liikkeelle. Hetket ennen sarastusta ovat
hyytäviä. Ihmisen alkuhämäristä asti on
suden hetki ollut salaperäisen kauhea.
Aamuyön tunteina voi tapahtua mitä
vain. Sudet ovat liikkeellä, ainakin
kuvaannollisesti, ja ihminen on
haavoittuvimmillaan.

Hetkinen, lähetyksessä on katkos. Riittääkö
hetki jääkaapilla käymiseen, kannattaako
istua ja odotella vai pistäisikö telkun kiinni
ja menisi tekemään hetkeksi jotakin järkevää.
Hetki voi kyllä alkaa täsmällisesti, mutta
sen loppu on määrittelemätön. Hetken
pituuden tietää vasta sitten, kun se on loppunut.
Tietääkö sitä edes hän, joka sanoo: hetki vain.

Jauhosta juhlaa

Pitkälle piti pötkiä, jotta oppi edes
vähän ymmärtämään jauhon olemusta.
Kauas - onneksi - on jäänyt aika,
jolloin yhtälö jauho-hiiva-neste-uuni
sai minut kauhun valtaan.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se
sekä pitää paikkansa että ei pidä. Kun
nuorena yritti olla "äitipullantuoksuinen"
ja pyöräyttää kääretortun sunnuntaiksi,
niin seurauksena oli katastrofi: suuren
tiskin lisäksi kyyneleet ja lattian pesu.
Jaa se kääretorttu. Se tipahti lattialle ja
meni siruiksi.

Tapahtumasta jäänyt trauma oli niin kova,
että leipomishalut menivät ikiajoiksi,
paitsi että nyt se ikiaika on loppunut.
Leivon taas. Jostakin syystä se onnistuu.
Lienevätkö jauhot edistyneet (saannissa
on jopa valmiita leipäaineksia), uunit
parantuneet vai onko kyse yksinkertaisesti
siitä, että malttaa lukea ohjeet ja seurata
niitä. Aina näet kun ryhtyy "säveltämään",
tuloksena on pannukakku. Edes pannukakku
ei tunnu onnistuvan näppituntumalla,
siitä tulee liuskalittana.

Parhaiten onnistuu sämpylä. Ostaa
vain sämpyläjauhoja, kuivahiivaa ja
lisää joukkoon pussin kylkeen präntätyn
ohjeen mukaisesti muut aineet, vaivaa taikinan
hyvin (katsoo samalla jotakin kivaa
tallennetta, että malttaa alustushomman
hoitaa kunnolla), nostattaa, pyörittää pallurat,
nostattaa toisen kerran ja panee uuniin
tarkalleen neuvottuun kuumuuteen ja
antaa olla pari minuuttia yli ohjeajan.

Toiseksi parhaiten onnistuu hapanleipä.
Tai siis ei kyse ole oikeasta hapanleivästä
vaan ruisleipäaineksesta leivotusta laatasta;
siitä tulee ruispaloja. Valmis jauhoaines on
pohjana. Taikina alustetaan tosi hyvin niin,
että se irtoaa kädestä, kaulitaan, leikataan
paloiksi ja paistetaan ohjeen mukaan. Ei
voi epäonnistua.

Sen sijaan voi epäonnistua ja todennäköisesti
epäonnistuukin, jos koettaa tehdä äidin
ruislimppua. Voi miten herkullista leipää
äiti leipoikaan. Sain eräästä maatalosta
ikivanhan juuren, jota yritin kerran toisensa
jälkeen loihtia leiväksi. Kamalaa jälkeä,
vaikka parin päivän hapatus, jauhon lisäys,
vatkaus ja alustus oli ihan oikeaoppinen.
Viimeistään uunissa pilautui koko homma:
päältä kivikovaa, sisältä täysin raakaa.

Vanha taikinanjuuri oli ennen aikaan hyvin
arvokasta, joten sitä tulee säilyttäneeksi
toiveikkaana aina vain. Kuivana koppurana
se säilyy iät ja ajat. Ei sitä uskalla heittää
pois, vaikka ehkei se enää toimisikaan.

Varmaan joka suvussa entisaikaan oli
käytössä perinteikäs taikinanjuurensa, joten
voi arvata, mikä haloo nousi, kun isäntä
kerrankin halusi olla kiireiselle emännälle
avuksi ja päätti tiskata astiat. Riuskassa
putsaustouhussa liukeni korvaamaton juurikin.

Kokonaan ei nuoruuden kääretorttutrauma
ole hellittänyt. Vaikka näen sieluni silmin
kullankeltaisen, tuoksuvan, vasta uunista
nostetun levyn odottamassa herkullista
hilloa sisustakseen, en ole vieläkään uskaltanut
ryhtyä tuumasta toimeen. Vielä en ole vatkannut
torttutaikinaa, paistanut sitä sopivan joustevaksi,
levittänyt sen pinnalle namia ja käärinyt
komeutta rullalle. Jos vaikka taas syntyykin kuiva
levy, joka kolahtaa pöydän reunaan sirpaleiksi....
En vielä, mutta ehkä pian.

Poikkeuksellinen päivä

Päivämäärä 111111 ei ole nostattanut
sen kummempaa hälyä, vaikka se on
todella poikkeuksellinen. Eihän vastaavalla
tavalla muodostuvaa numerosarjaa enää
koskaan tule eikä toisaalta tämmöistä
numerosarjaa ole ollut aiemmin kuin kerran,
joskin sitäkin komeammin ja täydellisemmin.
Se oli 900 vuotta sitten eli 11111111,
yhdestoista marraskuuta vuonna
tuhatsatayksitoista. Ehkä kivoihin sarjoihin
voitaisiin kelpuuttaa myös ensimmäinen
ensimmäistä samaisena vuonna eli A.D.1111.
Se tosin olisi oikeastaan 01011111. Samoja
sarjoja tosin löytyy ajalta ennen ajanlaskun
alkua, mutta niitä ei lasketa.

Sen sijaan tulossa on semmoinenkin
päivämäärä, ehkä, kuin 222222, siis
toinen toista kaksituhattakaksisataa
kaksikymmentäkaksi, mutta tarkkaan
ottaen sekään ei ole ihan täydellinen,
koska se pitäisi kirjoittaa 02022222.
Tulossa on tietysti myös kolmas
kolmatta kolmetuhattakolmesataa
kolmekymmentäkolme ja niin edelleen,
nollilla koristeltuina tosin nekin.

Ellei oteta huomioon joitakin, tai ehkä
runsaitakin avioliiton solmimistapauksia,
niin noteeraukset tällä kertaa ovat vähäisiä.
Olisi nyt ainakin kuvitellut, että esiintyisi
muutama maailmanlopun ennustus
tai ainakin jokin muu jännä "nostradamus"
(Nostradamus, Michel de Nostredame,
lääkäri ja astrologi, hurja ennustaja 1500-luvulta).
Toisaalta, ehkä niitä on ollutkin, mutta eivät
ole kiirineet blogistin korviin tai sitten niitä
ei ole sen kummemmin julkistettu suurelle
yleisölle - ne ovat jo menettäneet
uutisarvonsa. Eivät edes meteorologit
voineet ennustaa tälle päivämäärälle
säätyypin muutosta, vaikka tätä ykkösketjun
perjantaita edelsi torstain täysikuu.
Viikkotolkulla jatkunut "kevytsyksy" pitää
pintansa, pakkasia saadaan odotaa.

Ei ole edes onnistuttu julistamaan sitä,
merkitseeko numerosarja onnettomuuksia
vai onko se kaikenlaisen menestyksen
sarja. Ainakin siinä on paljon ykkösiä.

Nämä ajat eivät taida olla otollisia normaalista
kouhkeesta poikkeavaan mielikuvituksen
ilotulitteluun, kun mitään isompaa hälinää
ei ole kuulunut. Ei ole järjestetty tempauksia,
ei ennustettu taivaan putoamista niskaan,
ei marssittu kummallisten asioitten
puolesta tai niitä vastaan eikä edes
kampanjoitu nykymenoa vastaan - ei mitään.
Ainoastaan politiikassa on myllerrystä,
mutta siinä ei ole mitään poikkeuksellisuutta
muihin päivämääriin ja numerojanoihin nähden,
semmoistahan sillä elämänlohkolla on ollut
aina, sekoilua.

Ehkä kaikenlainen melskaaminen ja
keinotekoistelu on jo niin arkipäiväistä,
että mikään ei enää ole mitään eikä mikään
enää kiinnitä huomiota. Kauhuelokuvat
ja science fiction ovat kalunneet jo kaiken
mahdollisen, joten mikään ei enää täräytä - ei
edes se suomalainen kaveri, joka oli
tatuoinut silmämunansa mustiksi ja
kiinnittänyt sarvet otsaansa. Animaatio
ja kolmiulotteisuus ovat loihtineet ihmeet
olohuoneisiin, tietokonepelien uskomaton
maailma ovat lastenkin arkipäivää, melske
ja jumputus saartavat kaikkialla.

Toisaalta tiedetään, että todellisuus on tarua
ihmeellisempää, tai jopa totuus on luultua
kammottavampaa. Teevee on täynnä mitä
oudompia tositv-ohjelmia, mikään sodoma
ei enää hätkäytä, ja osallistujilta ja niiltä
harrastajilta, jotka tositeeveitä tillottavat,
on toden ja sadun raja tosi hämärä. Epätoivoisesti
julkisuuteen pyrkivien keinot ovat mitä
tautisimpia ja hörhöjä pyörii joka puolella.
Kuka enää tietää, mikä on normaalia - onko semmoista.
Ei maailmanlopunmarssi saisi enää ketään
katsomaan, tuskin marssimaankaan. Onneksi.

Ehkä tämä päivämäärä on lopulta vain yksi
monien muiden päivien joukossa ja ykkösjanan
painoarvo jääkin painetuksi arvoksi eli semmoinen
viivoitus on lähinnä mukava kaiverrus sormuksessa,
päiväys kirjeessä, päiväkirjassa, blogissa...