Jauhosta juhlaa

Pitkälle piti pötkiä, jotta oppi edes
vähän ymmärtämään jauhon olemusta.
Kauas - onneksi - on jäänyt aika,
jolloin yhtälö jauho-hiiva-neste-uuni
sai minut kauhun valtaan.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se
sekä pitää paikkansa että ei pidä. Kun
nuorena yritti olla "äitipullantuoksuinen"
ja pyöräyttää kääretortun sunnuntaiksi,
niin seurauksena oli katastrofi: suuren
tiskin lisäksi kyyneleet ja lattian pesu.
Jaa se kääretorttu. Se tipahti lattialle ja
meni siruiksi.

Tapahtumasta jäänyt trauma oli niin kova,
että leipomishalut menivät ikiajoiksi,
paitsi että nyt se ikiaika on loppunut.
Leivon taas. Jostakin syystä se onnistuu.
Lienevätkö jauhot edistyneet (saannissa
on jopa valmiita leipäaineksia), uunit
parantuneet vai onko kyse yksinkertaisesti
siitä, että malttaa lukea ohjeet ja seurata
niitä. Aina näet kun ryhtyy "säveltämään",
tuloksena on pannukakku. Edes pannukakku
ei tunnu onnistuvan näppituntumalla,
siitä tulee liuskalittana.

Parhaiten onnistuu sämpylä. Ostaa
vain sämpyläjauhoja, kuivahiivaa ja
lisää joukkoon pussin kylkeen präntätyn
ohjeen mukaisesti muut aineet, vaivaa taikinan
hyvin (katsoo samalla jotakin kivaa
tallennetta, että malttaa alustushomman
hoitaa kunnolla), nostattaa, pyörittää pallurat,
nostattaa toisen kerran ja panee uuniin
tarkalleen neuvottuun kuumuuteen ja
antaa olla pari minuuttia yli ohjeajan.

Toiseksi parhaiten onnistuu hapanleipä.
Tai siis ei kyse ole oikeasta hapanleivästä
vaan ruisleipäaineksesta leivotusta laatasta;
siitä tulee ruispaloja. Valmis jauhoaines on
pohjana. Taikina alustetaan tosi hyvin niin,
että se irtoaa kädestä, kaulitaan, leikataan
paloiksi ja paistetaan ohjeen mukaan. Ei
voi epäonnistua.

Sen sijaan voi epäonnistua ja todennäköisesti
epäonnistuukin, jos koettaa tehdä äidin
ruislimppua. Voi miten herkullista leipää
äiti leipoikaan. Sain eräästä maatalosta
ikivanhan juuren, jota yritin kerran toisensa
jälkeen loihtia leiväksi. Kamalaa jälkeä,
vaikka parin päivän hapatus, jauhon lisäys,
vatkaus ja alustus oli ihan oikeaoppinen.
Viimeistään uunissa pilautui koko homma:
päältä kivikovaa, sisältä täysin raakaa.

Vanha taikinanjuuri oli ennen aikaan hyvin
arvokasta, joten sitä tulee säilyttäneeksi
toiveikkaana aina vain. Kuivana koppurana
se säilyy iät ja ajat. Ei sitä uskalla heittää
pois, vaikka ehkei se enää toimisikaan.

Varmaan joka suvussa entisaikaan oli
käytössä perinteikäs taikinanjuurensa, joten
voi arvata, mikä haloo nousi, kun isäntä
kerrankin halusi olla kiireiselle emännälle
avuksi ja päätti tiskata astiat. Riuskassa
putsaustouhussa liukeni korvaamaton juurikin.

Kokonaan ei nuoruuden kääretorttutrauma
ole hellittänyt. Vaikka näen sieluni silmin
kullankeltaisen, tuoksuvan, vasta uunista
nostetun levyn odottamassa herkullista
hilloa sisustakseen, en ole vieläkään uskaltanut
ryhtyä tuumasta toimeen. Vielä en ole vatkannut
torttutaikinaa, paistanut sitä sopivan joustevaksi,
levittänyt sen pinnalle namia ja käärinyt
komeutta rullalle. Jos vaikka taas syntyykin kuiva
levy, joka kolahtaa pöydän reunaan sirpaleiksi....
En vielä, mutta ehkä pian.