Meitin perheen viirel lapse kaikkie eka nimi alko A:lla, ilmeisesti,
koska isänki nimi alko A:lla, ja eka nimi oli aina kakstavune, mutta toka nimi
alkoki jo jollain muulla kirjaimella rytmitettynä kokonaisuutee runollisesti.
Kakarana ei käsittäny, miten nätisti isä ja äitee nimet soinnutteli, mutta ny
aikusena, ku kumpaakaa vanhempaa ei enää oo, kiittäsin heitä.
Itte olin typerä, ku joku kaveri keksi lällätyksen
etunimestäni, niin vaihron sen heti kakkosnimeeni, ku pääsim maailmalle
lähteen. Hölmöltä tuntuu ny, mutta kakarana mietteet mutkailee kummasti.
Nyllopetan ton murteella kirjottamisen, varsinki, ku murre
on ”väärä”, pirkanmaalaistamperelaine, ku jatkojutun vuaks sem pitäs olla
savolaine.
Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä.
Kuten sanonnat ja sananlaskut yleensä, tämäkin osuu aivan oikeaan. Kauniista
tai aatelisestakin nimestä voi tulla häpeän aihe, jos nimi on häväisty, tai
päinvastoin.
1500-luvulle asti seurattu äidin puolen sukuni juuret ovat
Savossa. Tämä käy ilmi Sianjalan Jalkasten sukukirjasta. Varhaisia seutuja ovat
Suonenjoki, Rautalammi, Rantasalmi, Juva… syvää Savoa.
On vaikea tietää, mistä nimi on saanut alkunsa, ovatko
kantaisän jalat olleet lyhyet ja käyrät ja tuoneet sian mieleen, vai ovatko
pikemminkin hänen jalkansa olleet erityisen pitkät ja sorjat, mutta jostakin on
syntynyt etuliite ”sian”. Olisiko ollut
vaurautta eli sika tai useitakin lätissä, vai olisiko pitänyt jotenkin erottaa
toisesta pitkäjalkaisesta veljeksestä, jolla ei ollut sikoja…
Tarinoita voisi kehitellä. Suku on kuitenkin savolainen,
joten luontevampaa kai olisi ajatella, että jalat ovat olleet savolaisittain
tukevat ja lyhyet.
Sianjalka-nimeä on kansankielessä käytetty aikoinaan myös kalastuslaitteistoon
kuuluvasta krenkusta.
1989 ilmestynyttä Jalkasten sukuyhdistyksen sukukirjaa
valmisteltiin ja koottiin kahdeksatta vuosikymmentä – ellei
kauemminkin, toteaa Yrjö Blomstedt kirjan alkusanoissaan. Hanke lähti kunnolla
vauhtiin vasta, kun tilanomistaja Lauri Jalkanen (1887-1948) omistautui sotien
jälkeen tehtävään ja kokosi ja järjesti mittavan aineiston. Hän ei ehtinyt
saada työtä kuitenkaan valmiiksi.
1947 perustettu sukuyhdistys antoi sitten tehtävän
Blomstedtille neljännesvuosisata myöhemmin. Työ osoittautui kuviteltua
mittavammaksi, hän totesi myöhemmin.
Sianjalasta, Suonenjoen Jalkalasta polveutuva savolaissuku
kirjaimellisesti jalkautui ympäri Suomea ajan saatossa. Jalkasia saattaa tavata
missä päin tahansa. Tosin Sianjalkalan Jalkanen –sukuun liittymättömiä muitakin
Jalkanen-nimisiä sukuja esiintyy.
Nimi Jalkanen on suhteellisen nuori. Ensimmäisen kerran se
mainittiin 1587 Kuopion suurpitäjän veroluettelossa: Olli Jalkasen nimestä oli pari
vuotta aiemmin tipahtanut pois alkuosa eli ”sian”.
Nimen kantajia ei ollut monta – näitä mainitaan vain puoli
tusinaa jaksolla 1540-1560 eri lähteissä. Kaikki nämä kuuluivat savolaisten keskiajan
lopulla alkaneeseen merkittävään uudisasutuskauteen.
Varsinainen Sianjalan suku haarautui sittemmin kolmeen
päähaaraan.
Kuten suvuissa kaikissa, pääosa jäsenistä on uurastanut
arkeaan, joutunut historian käänteiden pyörteisiin, sortunut, pyrkinyt,
tahtonut. Sukukirjan laatija puhuu myös leimaavasta opintielle hakeutumisesta,
mutta ajan tapaan suuri osa on ollut juurevaa maaväkeä. Mukana on toki
valtiopäivämiehiäkin, kirkonmiehiä, maanomistajia ja muita omistajia,
tuomareita, ehkä juomareitakin, yliopistomiehiä
kuten professoreita ja tutkijoita, ainakin yksi näytelmäkirjailijakin, ja muita
menestyneiksi luokiteltuja.
Urheilunkin nimiä mahtuu, kuten hiihdon olympiavoittaja ja
maailmanmestari Kalle Jalkanen. Suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajaa Hilja
Jalkasta ei valitettavasti voi pitää Jalkasina, sillä hänen nimensä tuli
runoilija ja toimittaja Huugo Jalkaselta.
Sen sijaan suomalaisuuden tulkki ja sinivalkoinen laulaja
Kari Tapio on takuuvarma Jalkanen, Suonenjoen poika Kari Tapani Jalkanen. Häntä
kuuntelisin alvariinsa, vaikkei hän olisikaan etäsukusukulainen.
Minun isoisäni oli aviossa kolme kertaa, mutta hänen seitsemän
lastaan syntyivät kaikki ensimmäisestä liitosta. Kaksi kuoli pikkuisena, eno
sodassa, täti neitona, mutta Mikkelissä syntyneet äitini ja hänen kaksi
nuorempaa sisartaan perustivat perheen ja saivat lapsia.
Olin aina sanonut, etten ole kotoisin mistään. Isä oli
sydänsatakuntalainen, äiti sydänsavolainen, synnyinpitäjäni oli
länsirannikolla, lapsuus- ja nuoruuskauppalani Satakunnassa, opiskelu- ja
työkaupunkini Pirkanmaalla, ja työ vei muuttamaan eri puolille maata. Ei ollut
juuria missään. Olin siis juureton.
Kun sain kummisedältäni ja -tädiltäni sukukirjan taannoin
lahjaksi, nimi Sianjalkanen ensin hämmensi kovastikin. Nyt olen siitä ylpeä.
Vuosien myötä onnen tunne omasta alkuperästä on kasvanut.
Tulee tanu olo, kun tietää, että on jostakin lähtöisin. Vaikka en ole koskaan
asunut Savossa, niin siellä ne juuret ovat, ja syvällä. Vaikka miten
vaihtelisin maisemaa, nimeä tai murretta, niin en ainakaan ole juureton.

Pidän suuressa arvossa heitä, joilla on sukukirja, tutkimus oman suvun vaiheista. Jotain tiedän suvustani, molemmilta puolilta, mutta kattava tutkimus on tekemättä, kirjoihin panematta nekin. Oli mukava lukea juttuasi sukusi vaiheista, samalla tietoni sinusta laajenivat.
VastaaPoista