Tavoitteiden turhuus(ko)

Menin piirustuskurssille. Minulta alettiin kysellä, milloin järjestän taidenäyttelyn. Menin kirjoituskurssille. Minulta alettiin kysellä, milloin julkaisen romaanin. Menin tietsikkakurssille. Minulta alettiin kysellä, mikä minusta tulee. Menin kielikurssille. Minulta kyseltiin, mihin tähtään. Kyselyistä oli aistivinaan ajatuksen, että kursseilla ilman tavoitetta laukkaaminen on haihatusta ja kyvyttömyyttä päättää, mitä haluaa.

Olen joutunut kääntymään itseeni ja pohtimaan, pitääkö kaiken tekemisen johtaa johonkin päämäärään. Onko tekemisen ainoa tarkoitus viedä selkeään lopputulokseen, eikö itse tekemisellä voisi olla itseisarvo.

Sinne tänne säntäilyä voi toki selittää lempeästikin, ymmärtäväisellä ystävällisyydellä: yksi motiivi voi olla mielen ja sielun rikkauden etsintä, yleinen itsensä kehittäminen, uusien näköalojen löytäminen. Semmoinen ei kysy ikää eikä ammattia, se ei vaadi rahaa eikä oppiarvoa.

Uteliaisuus ja opinhalu – olipa siis minkä ikäinen tahansa – on tärkeätä. Kiinnostuksesta mitä tahansa kohtaan kumpuaa myös mahdollisuus yleissivistyksen kohentamiseen.

Sanotaan, että ihmisellä pitää olla tavoitteita. Voi jopa kärjistää, että tavoitteet ovat turhia, tärkeätä on vain pyrkiminen.

On kunnioitettavaa, jos ihminen osaa kohdentaa mielenkiintonsa yhteen asiaan, johon hän syventyy jopa niin, että voi puhua intohimosta. Hänestä tulee huippuosaaja ja asiantuntija. Jos hän vielä tämän lisäksi antaa tilaa ”sivujuonteille”, jaksaa kiinnostua oman erityisalaansa kuulumattomista asioista, hänen kykynsä hahmottaa kokonaisuuksia ja nähdä yhteyksiä kehittyy.

Kysymys: onko siis parempi tietää kaikesta vähän vai vähän kaikesta. Vastaus: kyllä ja ei, kumpikin on parempi eikä kumpikaan, varsinkin, jos vaihtoehtoja on vain kolme, ja se kolmas on, ettei tiedä juuri mistään juuri mitään eikä edes ole kiinnostunut. Raamatussa puhutaan penseydestä, tosin uskon yhteydessä.

Jokainen pärjääjä tarvitsee sekä erikoistumista että yleisnäkemystä. Tämä pätee sekä opiskeluikäisiin, työssä käyviin että myös eläkkeelle ehtineisiinkin.

Lapsella ovat valmiudet yleissivistyksen hankintaan. Hän on luonnostaan kiinnostunut kaikesta ja haluaa oppia uutta. Valitettavasti elämä läpsii päähän usein jo kouluvuosien alusta lähtien, uteliaisuus ja ennakkoluulottomuus karsiutuu tai se karsitaan.

Moni aikuinen masentuu kohtalon kourissa niin, että sulkee mielensä uudelta, kangistuu, muurautuu ja urautuu. Monen luonne on jäykkä eikä siedä muutoksia. Sellainen on kuin se kuuluisa vanha koira, joka ei opi uusia temppuja – omaksi vahingokseen.

Jos tavoitteena on rikas elämän sisältö – eikä tässä puhuta rahasta eikä matkustelusta eikä bailaamisesta – tarvitaan ”nuorta mieltä”, ettei oltaisi jo valmiiksi vanhoja.

Tosin tämäkin näkemys on melko rajallinen sikäli, että elämän sisällön rikkaus on melko lailla yksilöllisesti ymmärrettävä asia. Toiselle rikkautta on saada kaikkea vaikka vain vähän, toiselle vain jotakin mutta perusteellisesti, olipa se kokemuksia, tietoa, taitoa, jopa mammonaa.

Oma kysymyksensä on, pitääkö hyvän yleissivistyksen edes olla tavoite, mitä siitä hyötyy. Vastaus voisi olla vaikka, että monipuolinen tiedon ja osaamisen taso on itseisarvo ja lisäarvo joka tapauksessa, olipa tavallinen tallero vai jonkin asian erityisosaaja.

Kaikenmoisen tiedon haalimisen ei edes tarvitse johtaa tiedon omaksumiseen, riittää, että hamuaa tietoa, vaikka se haipuisi sama tien tiettömyyksiin. Kuitenkin se ehtii jättää oman jälkensä ihmisen mieleen.

Yleissivistys voi myös yksinkertaisesti olla nautinto. Vaikka asiaa ei missään eikä kenellekään toisi julki, tuntee itsekseen tyydytystä tietämyksestään ja osaamisestaan.

Tiedonhalu ja yleissivistys tuovat myös eväitä erilaisten asioiden ja ilmiöiden pohdintaan. Semmoinenkin tuo mielihyvää.

Yleissivistys myös ruokkii itse itseään. Kun tietää jotakin, haluaa tietää lisää, ja kun tietää yhä enemmän, pystyy näkemään asioita uudenlaisilta kulmilta, ja kun näkee aina vain laajemmin, osaa ymmärtää entistä enemmän - jopa sen, miten rajallinen on ihmisen tieto.

Millaista palkintoa tästä sitten saakaan, voi sekin riippua ihmisen perusluonteesta. Tieto voi olla tuskaa tai tieto voi olla tyynnyttävää, tieto voi myös olla lamaannuttavaa, mutta se voi myös olla innostavaa, ja myös näitä kaikkia yhtaikaa.

Joku voi vielä lisätä, että tiedän, olen siis olemassa (mukaellen René Descartesia ”cogito, ergo sum”, ajattelen, siis olen). Joku voi lisätä myös, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka (saksalaisen demarin Eduard Bernsteinin ja hänen ”opetuslapsensa” Mauno Koiviston mukaan).