Ei nimi miestä

Meitin perheen viirel lapse kaikkie eka nimi alko A:lla, ilmeisesti, koska isänki nimi alko A:lla, ja eka nimi oli aina kakstavune, mutta toka nimi alkoki jo jollain muulla kirjaimella rytmitettynä kokonaisuutee runollisesti. Kakarana ei käsittäny, miten nätisti isä ja äitee nimet soinnutteli, mutta ny aikusena, ku kumpaakaa vanhempaa ei enää oo, kiittäsin heitä.

Itte olin typerä, ku joku kaveri keksi lällätyksen etunimestäni, niin vaihron sen heti kakkosnimeeni, ku pääsim maailmalle lähteen. Hölmöltä tuntuu ny, mutta kakarana mietteet mutkailee kummasti.

Nyllopetan ton murteella kirjottamisen, varsinki, ku murre on ”väärä”, pirkanmaalaistamperelaine, ku jatkojutun vuaks sem pitäs olla savolaine.

Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Kuten sanonnat ja sananlaskut yleensä, tämäkin osuu aivan oikeaan. Kauniista tai aatelisestakin nimestä voi tulla häpeän aihe, jos nimi on häväisty, tai päinvastoin.

1500-luvulle asti seurattu äidin puolen sukuni juuret ovat Savossa. Tämä käy ilmi Sianjalan Jalkasten sukukirjasta. Varhaisia seutuja ovat Suonenjoki, Rautalammi, Rantasalmi, Juva… syvää Savoa.

On vaikea tietää, mistä nimi on saanut alkunsa, ovatko kantaisän jalat olleet lyhyet ja käyrät ja tuoneet sian mieleen, vai ovatko pikemminkin hänen jalkansa olleet erityisen pitkät ja sorjat, mutta jostakin on syntynyt etuliite ”sian”.  Olisiko ollut vaurautta eli sika tai useitakin lätissä, vai olisiko pitänyt jotenkin erottaa toisesta pitkäjalkaisesta veljeksestä, jolla ei ollut sikoja…

Tarinoita voisi kehitellä. Suku on kuitenkin savolainen, joten luontevampaa kai olisi ajatella, että jalat ovat olleet savolaisittain tukevat ja lyhyet.

Sianjalka-nimeä on kansankielessä käytetty aikoinaan myös kalastuslaitteistoon kuuluvasta krenkusta.

1989 ilmestynyttä Jalkasten sukuyhdistyksen sukukirjaa valmisteltiin ja koottiin kahdeksatta vuosikymmentä  –  ellei kauemminkin, toteaa Yrjö Blomstedt kirjan alkusanoissaan. Hanke lähti kunnolla vauhtiin vasta, kun tilanomistaja Lauri Jalkanen (1887-1948) omistautui sotien jälkeen tehtävään ja kokosi ja järjesti mittavan aineiston. Hän ei ehtinyt saada työtä kuitenkaan valmiiksi.

1947 perustettu sukuyhdistys antoi sitten tehtävän Blomstedtille neljännesvuosisata myöhemmin. Työ osoittautui kuviteltua mittavammaksi, hän totesi myöhemmin.

Sianjalasta, Suonenjoen Jalkalasta polveutuva savolaissuku kirjaimellisesti jalkautui ympäri Suomea ajan saatossa. Jalkasia saattaa tavata missä päin tahansa. Tosin Sianjalkalan Jalkanen –sukuun liittymättömiä muitakin Jalkanen-nimisiä sukuja esiintyy.

Nimi Jalkanen on suhteellisen nuori. Ensimmäisen kerran se mainittiin 1587 Kuopion suurpitäjän veroluettelossa: Olli Jalkasen nimestä oli pari vuotta aiemmin tipahtanut pois alkuosa eli ”sian”.

Nimen kantajia ei ollut monta – näitä mainitaan vain puoli tusinaa jaksolla 1540-1560 eri lähteissä. Kaikki nämä kuuluivat savolaisten keskiajan lopulla alkaneeseen merkittävään uudisasutuskauteen.

Varsinainen Sianjalan suku haarautui sittemmin kolmeen päähaaraan.

Kuten suvuissa kaikissa, pääosa jäsenistä on uurastanut arkeaan, joutunut historian käänteiden pyörteisiin, sortunut, pyrkinyt, tahtonut. Sukukirjan laatija puhuu myös leimaavasta opintielle hakeutumisesta, mutta ajan tapaan suuri osa on ollut juurevaa maaväkeä. Mukana on toki valtiopäivämiehiäkin, kirkonmiehiä, maanomistajia ja muita omistajia, tuomareita, ehkä  juomareitakin, yliopistomiehiä kuten professoreita ja tutkijoita, ainakin yksi näytelmäkirjailijakin, ja muita menestyneiksi luokiteltuja.

Urheilunkin nimiä mahtuu, kuten hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari Kalle Jalkanen. Suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajaa Hilja Jalkasta ei valitettavasti voi pitää Jalkasina, sillä hänen nimensä tuli runoilija ja toimittaja Huugo Jalkaselta.

Sen sijaan suomalaisuuden tulkki ja sinivalkoinen laulaja Kari Tapio on takuuvarma Jalkanen, Suonenjoen poika Kari Tapani Jalkanen. Häntä kuuntelisin alvariinsa, vaikkei hän olisikaan etäsukusukulainen.

Minun isoisäni oli aviossa kolme kertaa, mutta hänen seitsemän lastaan syntyivät kaikki ensimmäisestä liitosta. Kaksi kuoli pikkuisena, eno sodassa, täti neitona, mutta Mikkelissä syntyneet äitini ja hänen kaksi nuorempaa sisartaan perustivat perheen ja saivat lapsia.

Olin aina sanonut, etten ole kotoisin mistään. Isä oli sydänsatakuntalainen, äiti sydänsavolainen, synnyinpitäjäni oli länsirannikolla, lapsuus- ja nuoruuskauppalani Satakunnassa, opiskelu- ja työkaupunkini Pirkanmaalla, ja työ vei muuttamaan eri puolille maata. Ei ollut juuria missään. Olin siis juureton.

Kun sain kummisedältäni ja -tädiltäni sukukirjan taannoin lahjaksi, nimi Sianjalkanen ensin hämmensi kovastikin. Nyt olen siitä ylpeä.

Vuosien myötä onnen tunne omasta alkuperästä on kasvanut. Tulee tanu olo, kun tietää, että on jostakin lähtöisin. Vaikka en ole koskaan asunut Savossa, niin siellä ne juuret ovat, ja syvällä. Vaikka miten vaihtelisin maisemaa, nimeä tai murretta, niin en ainakaan ole juureton.