Ihmeelliset ikävuodet

Synttärionnitteluja saa ja niitä
antaa joka vuosi, ja aina iloisin
sanakääntein. Siltikin jokaiselle
yhteinen ja luonnollinen asia,
ikävuosien kertyminen, on monelle
kova paikka, joskin toisille hauska
ja toivottu asia.


Länsimaisen ihmisen kykenemättömyys
suhtautua luontevasti luonnon
luonnollisiin ilmiöihin kuten
syntymään, ikääntymiseen ja
kuolemaan on surkuhupaisaa,
samalla sekä säälittävää että
huvittavaa. Yksioikoinen nuoruuden
tai nuorekkuuden ihannointi
kaluaa yhteiskuntaa, mutta myös
vammauttaa ihmisen sielua.


Putkinäköinen tuijottaminen
ikävuosiin on rajoittuneisuutta,
sillä lopultakin olennainen
ikämittari löytyy kunkin
eläväisen mielestä ja sielusta.


Toiset ovat jo nuorina vanhoja,
toisia sanotaan ikinuoriksi.


Miten minulle kävi; osin jouduin kai
olemaan aina vanha, osin kehittymättömyys,
siis toivo kehityksestä, jatkuu vieläkin.


11-vuotiaaksi asti sain olla
lellikki, miten kulloinkin mielin, kunnes
syntyi pikkusisko. Äkisti minun pitikin
osata olla isosisko. Se oli mielenkuohuja
ja kummallisia temppuilemisia
nostattanut elämänvaihe.
Se oli ensimmäinen omiin ikävuosiin
liittynyt "sokki", joka lienee antanut
jälkikaikuja vuosien ajan.


Kun olin 17-vuotias, yritin
näyttää kovasti aikuiselta
hattuineni ja sukansaumoineni.
Kun oli 20-vuotias, kauhistelin
työkaveria, joka seurusteli niin
ikälopun kuin 25-vuotiaan kanssa;
se tuntui sopimattomalta, lähes
hävettävältä.


Kun olin 25-vuotias, tunsin
olevani keskenkasvuinen. Tunnetta
vahvisti tapaus: en päässyt aviomieheni
kanssa ravintolaan - mukana ei ollut
ajokorttia syntymäaikoineen.
Heh heh, nyt sitä on hauska muistella.


Kun olin 30-vuotias, tunsin
olevani 30-vuotias ja siihen
tyytyväinen. Tosin ympäristö
vielä "tytötteli" ahkerasti ja
monella elämänalueella tunsi
yhä olevansa noviisi tai ainakaan
ei vielä tuntenut olevansa kaiken
jo kertaalleen nähnyt. Silmät
olivat monessa asiassa
ymmyrkäiset.


Kun olin 40-vuotias, aloin
taas haaveilla vanhenemisesta,
mutta ikäsuhde oli ristiriitainen.
Samalla kun säälitti nuoremmat,
jotka luulivat olevansa viisaita
ja kaikkitietäviä, samalla näki
vanhenemisen jännittävänä
tulevaisuutena. Se oli ikä, jossa
summasi siihenastista elämäänsä
ja mietti, mitä alkaisi tehdä, kun
kasvaa isoksi. Moni tässä iässä
ottaa eron, ehkä puolisosta, ehkä
vaihtaa työpaikkaa, ehkä jopa
kotimaata - panee kaikki uusiin
puihin.


Kun aloin lähestyä 50 ikävuotta,
törmäsin uudessa työpaikassani
ennen kokemattomaan ilmiöön,
ikärasismiin. Se oli vastenmielinen
tuttavuus, jonka niljakkaimmat
tarjoomukset olivat vielä tulossa.


Seuraava vuosikymmen oli taas
ristiriitaista aikaa. Omat "hauikset"
tuntuivat vahvoilta, osaaminen oli
tukevaa, työinto pontevaa, voimat
kunnossa - tuntui kuin olisi pystynyt
mihin vain. "Harmaa kivi" löytyi
kuitenkin läheltä, työyhteisössä
pesivä ikärasismi haisi joka puolella
kuin märkä tupakantumppi. Ainoa
selviytymiskeino oli kuin ei huomaisi
mitään, ikään kuin se muka olisi
poistunut alleviivaamattomuudella.

60-vuotiaana elämä oli jo
uomautunut, nuorempien musta piste,
ikävuodet, kuului sekin eräässä mielessä
olennaisesti arkipäivään, joten mitäpä
siitä. Lähinnä koki huvittavaksi, että ne,
jotka tökkivät selkään ikärasismitikulla
10 vuotta aiemmin, olivat itse nyt tuon
10 vuotta vanhempia ja olivat ehkä
puolestaan "tökittävinä". Tuskin itse
oivalsivat elämän ironiaa.


Kun on 70-vuotias, saati sitten,
kun on 80-vuotias, katsoo
armeliaasti ihmisen iän kaarta,
sen kipurointia ja kompurointia,
ihmisluonnon pahuutta ja pienuutta,
elämän taisteluita ja tappioita,
voittoja ja riemuja. Miten ne
osaa ottaa vastaan, vaikuttaa
siihen, miten summaa oman
elämänsä annin.


Jokainen ikäluokka tekee mokansa,
jokainen yrittää selvitä omilla
eväillään, elämänkokemusten
rakentamaa osaamistaan ei pysty
lahjoittamaan perässä punnertaville
kevennykseksi. Ihminen on lopultakin
vain luontokappale, laumaeläin
reviirisotineen ja henkiinjäämisen
taisteluineen, vaikka luuleekin olevansa
"luomakunnan herra".


Voi vain toivoa, että itse saa
lastatuksi puntariin enemmän
hyvää kuin pahaa, enemmän hyvyyttä
kuin pahuutta, enemmän armoa
kuin vihaa, enemmän rakkautta kuin
hyljeksyntää, enemmän uskoa
kuin penseyttä. Jos pisteyttää
tekemisensä rehellisesti...


Entä jos puntari painuu pahaan
suuntaan, voiko punnitussuhdetta
vielä paikata. Ehkä, jos tahtoo.