Tänään on pyhäinpäivä ja vainajien muistopäivä, murheen päivä.
Lehtijuttu käsitteli poliisin mietteitä, kun hän
joutuu viemään suruviestiä omaisille, ja sitä, miten nämä joutuivat ottamaan
viestin vastaan.
Erityisesti yksi lause järkytti osuvuudellaan: ”Alkuvaiheessa sain apua jopa enemmän kuin tarvitsin,
mutta tiesin, että kun hautajaiset ovat ohi, kukaan ei ikinä enää käy, kun
pahin vaihe on päällä. Silloin olisin tarvinnut kriisiapua.”
Tuntuu katkeralta, että heti menetyksen
iskettyä riittää kyllä selkään taputtajia tyyliin aika parantaa ja kyllä se
siitä ja älä sure ja elämän on jatkuttava. Kun kuolemasta aiheutuva käytännön
asioiden hoitaminen laantuu, näennäisen rauhallisuuden vaihe ja sokki hellittää,
ja vuoroon tulee murheeseen uppoaminen, silloin jää yksin. Kun lohdutukselle
tulee suurin tarve, myötäeläjät ovat kaikonneet. Surevan tuska on käynyt jo
kyllästyttäväksi. – Siirry nyt jo elämässä eteenpäin, sanotaan, .
Murheensa yrittää kätkeä, koska se
karkottaa muut, se etäännyttää, se koetaan kiusalliseksi.
Ja yksinäisyys syvenee.
Murhe on ja pysyy. On siis vain kaksi
vaihtoehtoa, joko juokset murhettasi pakoon – koko loppuelämäsi – tai vajoat siihen
– koko loppuelämäksesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Antaisitpa aatoksia, heitä heti huomioita, vastaa viestiin vuorostasi, sanat soljumaan sujuta.