Kaverille köniin

Köniin tulee, koska kaveri
sen ansaitsee, ja köniin tulee
siltikin, ihan muuten vain,
ihan kuvaannollisestikin.

Suvaitsemattomuus lisääntyy,
tiesi uutinen kertoa. Varsinaisesti
se ei ole uutinen - kaiken sorttinen
karsastaminen näkyy vähän
joka puolella, niin pienessä kuin
isossa asiassa. Sen jokainen
huomaa itsessään.

Jotenkin kuvittelisi, että
ennen vanhaan oltiin melko
suvaitsevaisia, käsitettiin, että
erilaisuus on luonnollista
ihmistenkin kesken, samaan
tapaan kuin erilaisuus on
itsestään selvää luonnossa.

Ei se tietysti niin ollut. Ihminen
on aina ollut mahdollisimman
ahdasmielinen ja kapea-ajatuksinen.
Korkeintaan alistuttiin kulloiseenkin
yhden totuuden tai yhden ainoan
oikeutuksen valtaan, eikä sitä
maailmanjärjestystä vastaan
kannattanut tempoilla.

On erilaisia olomuotoja, on
eri lajeja, kivi-, kasvi- ja
eläinkuntaa, lajienkin kesken on
eroavaisuuksia. Tällainen on
meidän maailmassamme
olevaisuuden edellytys.
Sen jokainen käsittää.

Miten sitten on mahdollista,
että ihminen ei ymmärrä, että
ihmistenkin kesken erilaisuus
on edellytys. On ensinnäkin
eri sukupuolia, siitä sikiää
eri ikäisiä ihmisiä, ja siitä
taas syntyy erilaisia elämän
vaiheita ihmisten kesken, ja
lapsuudesta ikääntymiseen
asti ilmenee erilaisia fyysisiä
olomuotoja ja kehitysvaiheita.

Hyvät hyssykät: silti tuntuu,
että hyväksyttävissä on vain
yhdenlainen olomuoto, "nuori
leijona", ja siinäkin toisen
on oltava toisensa kaltainen,
ellei peräti klooni. Jos vähän
poikkeaa, on vaara joutua
kiusatuksi.

Rohkea on se, joka antaa piut
paut, jos huomaa joutuvansa
minkä tahansa karsinoinnin
kohteeksi. On vahva omaisuus,
jos jo kotoaan on saanut sellaiset
eväät, että itsetunto on kehittynyt
terveelle pohjalle. Näillä lähdöillä
pystyy huumorilla torppaamaan
tölväysyritykset ja myös
hyväksymään muita. Suru, että niin
suuri osa ihmisistä saa lapsesta
lähtien kokea vähättelyä ja
tönimistä. Selvää on, että
nurkaan sysiminen kierouttaa
mieltä ja syö edellytyksiä
tasapainoiseen suhteeseen
muuta porukkaa kohtaan.

Jos eläimen sulkee häkkiin,
se alkaa käyttäytyä "oudosti".
Jos paljon eläimiä panee häkkiin,
ne käyvät toistensa kimppuun.
Lienevät ihmiset keskenään
samanlaisessa vankilassa.
Mitä ahtaammalla olemme,
sen huonommin siedämme
toisiamme.

Erään arvelun mukaan taloudellisesti
huonoina aikoina suvaitsemattomuus
lisääntyy ja nousukausina taas
päin vastoin. Vaikea uskoa, sillä
monet havainnot todistavat toisin.
Jos lama lisääkin itsekkyyttä, niin
runsauden aika se vasta itsekkyyttä
ruokkiikin. Kun ahneus kasvaa,
niin antamisen mieli vähenee. Se
tarkoittaa, että kakkua ei haluta
jakaa, toista ei suvaita, etenkään,
jos toinen on hiukankaan erilainen.

Emme suvaitse eri-ikäisiä, eri
sukupuolta olevia, eri rotuisia,
eri värisiä, eri painoisia, eri tavoin
puhuvia tai pukeutuvia, erilaisissa
hommissa olevia tai hommattomia,
eri tavoin ajattelevia tai niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan, emme vallassa
olevia emmekä vallattomia, emme
eri asioita arvostavia tai harrastavia,
emmekä harrastamattomia.
Emme hyväksy ketään muita kuin
itsemme ja ehkä muutaman itse
valitsemamme. Ja nämä piirteet
saamme jokainen huomata ihan
itse tykönämme omassa itsessämme.

Erilaisuus etoo, paitsi oma
erilaisuutemme. Sitäkään
emme aina hyväksy, jos peiliin
katsomme.

Omissa käsissämme on, mitä
peilin kertoma meille opettaa,
tukahduttaako se vai avartaako
ajattelua.

Muurahaisilla menee mukavasti

Lainkuuliaisuus on nautinto. Syntyy
suorastaan euforiaa pelisääntöjen
noudattamisesta, nautintoa, vaikka
itselle siitä koituisikin haittaa tai
vaivannäköä.

Tänä aikana, jolloin palvotaan
itsekkyyttä ja omanvoiton pyyntiä
- nehän ovat nykyajan hyveitä - niin
eräänlaista vastarannan kiiskiyttä on
tuntea tyydytystä lähes narsistisesta
lainkuuliaisuudesta. Kun antaa
yhteisen edun ajaa oman hyvän ohi,
aah, se tuntuu upealta. On vähän
samanlainen hurskas olo kuin jos
antaisi ison almurovon johonkin hyväksi
miellettävään tarkoitukseen.

Yhteiset pelisäännöt joko
syntyvät tai sovitaan yhdessä.
Niiden tarkoitus on helpottaa
yhteisön elämää, siis sujuvoittaa
yhteen pelaamista, poistaa esteitä
tehokkaan toiminnan tieltä, luoda
mukava, aikaansaapa ja järkevä
yhteisöllinen kokonaisuus.

Jos siis pelisäännöt ja yhteiskunnan
demokraattisin menetelmin säätämät
lait luovat hyvää kaikille yhteisön
jäsenille, miksi niitä niin paljon
rikotaan. Joku arvelee, että pelisääntöjen
rikkoja haluaa kohentaa kehnoa
itsetuntoaan, korostaa itseään että hei,
tässä olen Minä ja pois tieltä kivet ja
männynkävyt eli mitä pienempi tyyppi,
sitä isompi ego. Hän voi myös olla
itseajattelija, jonka mielestä sovitut
toimintaperiaatteet ovat vääränlaisia.
Joku luottaa yksilölliseen harkintaan.
Joku yksinkertaisesti vain tahtoo tehdä
aina toisin kuin muut. Jonkun mielestä
lait ovat epäonnistuneet eivätkä lainkaan
oikeudenmukaiset. Jonkun mielestä
anarkia on ainoa ihmisaivollisen olennon
"uskonto".

Valistunut anarkia voisikin olla hyvä
aate, mutta vain teoriassa. Kas, valistuneita
ihmisten parissa lienee perin vähän, mikäli
valistuneisuuteen sisältyy kyky toimia
toisten hyväksi, ei vain omaksi edukseen.

Ihmiselle tekee hyvää joskus katsoa,
miten eläinten maailmoissa toimitaan.
Yksi suosikki voisi olla muurahainen,
tai miksei voisi ihailla myös mehiläis-
tai mangustiyhteisöjäkin. Niillä yhteen
pelaaminen on lähes särötöntä.
Mitä riidattomammin yksilö toimii
pelisääntöjen mukaan, sen paremmin
yhteisö menestyy.

Miten tähän voidaan mahduttaa se, että
ihmislajilla on poikkeuksellinen asema
luomakunnassa. Jos halutaan, että
yhteisöllisyys ajaa ohi yksilön, niin
mihin tarvitaan ihmisessä kytevää
itsenäisyyden, luovuuden ja kehityksen
kaipuuta. Maailmassahan on jo riittävästi
idealistisia kokeiluja, jotka ovat nousseet
kunniaan, joku ehkä kukoistanutkin,
mutta kaikki ne näyttävät romahtavan
raunioiksi toinen toisensa jälkeen.

Muurahaisyhteisön ja ihmismaailman
yhden totuuden valtakoneistolla on
kuitenkin ratkaiseva ero. Ihmisen
luoma systeemi kaatuu erääseen
inhimilliseen piirteeseen, joka tuhoaa
paljon sekä pienessä että suuressa
mittakaavassa. Tämä piirre on ahneus.

Vaikka miten vähäisestä olisi kyse,
ihminen alkaa hamuta sitä lisää.
Jos kyseessä on valta, niin harvassa
ovat ne valtiaat, joita valta ei turmelisi.
Tosin, semmoisiakin poikkeuspomoja
historia tuntee.

Yleensä kuitenkin kauneinkin
tavoite ja ihanteellisinkin rakennelma
kaatuu lopulta vallan turmelukseen.
Ihmisten rakentaman "keon muurahaiset",
järjestelmän jäsenet, nousevat lopulta
vastarintaan, ja ahneuteen perustuva
valtakoneisto sortuu.

Mikäli ihminen oivaltaa, että toisten
hyvä koituu omaksikin parhaaksi,
on helppo tinkiä omasta edusta toisten
vuoksi. Huomaa, että vaikka oman
edun hankkiminen toisi nopean nautinnon,
niin ajan mittaan jäisi kuitenkin häviölle.

Siis summa summarum ja ynnä ynnämym:
työ toisten eteen on tervettä itsekkyyttä.
Hurraa muurahaiset.