Leiviskät likoon

Raamatun kertomus leivisköistä ja siitä,
millaista "sijoittajaa" Jumala arvosti,
äimistytti entisaikaan. Arvelin, että
Raamattuun on täytynyt tulla kirjoitus-
tai ajatusvirhe. Eipä sentään ollut, sillä juuri
niinhän sen piti mennä. Sen olen aikojen
myötä oivaltanut. Siis jos saa leiviskän, se
on pantava poikimaan kaiken uhallakin.
Tosin tavallisen talleron kokemus on, että
uhka toteutuu useammin kuin tavoite.

Ihmettelin siis, miksi leiviskänsä maahan
haudannut sai torut. Hänhän vain varmisti,
etteivät leiviskät haaskautuneet. Haaskaajaa
moitittiin ankarasti - väärin haaskattu.
Sen sijaan se, joka osasi taitavasti sijoittaa
leiviskänsä poikimaan, sai kiitokset. Summa
summarun: bisnes, kaupankäynti, viljely, ylipäätään
lisän tuottaminen on tavoiteltavaa. Sen
sijaan on katsottava, milloin lisähyvää on lupa
tuottaa. Jeesus hätisti markkinamiehet
kirkon pihalta, Jumala pyhitti lepopäivän.

Leiviskänä on ymmärrettävä osaamisenkin lahja.
Kautta aikojen on ollut eri alojen taitajia,
arkipäiväistenkin asioiden. Historiaan jäävät
"elämään" taiteilijat ja tieteilijät, mutta
virtuoosimaista osaamista löytyy joka
kulttuurista päivittäisenkin elämän hallinassa.
Muiden hallitsemisen osaaminen voi johtaa
hirmuhallintoon, mutta osaamista kaikki
tyynni. Semmoinenkin taito jättää historiaan
omat jälkensä, hirveät tai joskus upeat, tai
jopa hirveyden hinnalla hyvät.

Osaapa mitä tahansa, se on hyödynnettävä.
Parasta on, jos osaamisensa voi valjastaa
toisten hyödyksi. Vakallistaan ei saa panna
kannen alle eikä taitoaan kätkeä saamattomana.

Mietteet kumpusivat, kun katselin Taiteilijaelämää
telkusta. Esittelyssä oli tällä kertaa Seela Sella,
jonka pääsy Teatterikouluun oli kuulemma
aikoinaan pienestä kiinni. Hän kyllä arveli,
että olisi joka tapauksessa etsiytynyt teatterin pariin
tavalla tai toisella. Kiitos siitä; mikä elämysten
kirjo olisikaan jäänyt kokematta vuosikymmenten
ajalta ilman häntä - ja muita esiintyviä taitajia,
elleivät he olisi kuulleet kutsumustaan.
Samoja mietteitä synnytti laulaja Kari Tapio,
joka kuoli puoli vuotta sitten. Hänen tiensä
artistina oli täynnä vaikeuksia, mutta yleisölleen
onneksi hän ei luovuttanut. Kari Tapio oli
Jalkasia, sukulaismies siis äidin puolelta, tosin
ties miten etäinen. Sianjalkasten sukukirja
kertoo.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä, kyyneleet
kihoavat silmiin, kun taiteilija osaa. Nautinto
on sanoin kuvaamaton. Jokaisella lienee omat
mielitaiteilijansa, kenen nykymusiikissa ja
-taiteessa, kenen vanhemmassa. Itse menen
heikoksi barokista, 1200-luvusta, klassisesta,
oopperasta, tangosta Olavi Virtoineen, esittävästä
taiteesta, Rubensista, räpistä, Placidosta... luettelo
on pitkä ja kirjava.

Kun taide - tai muu tekeminen - on osaavaa ja
taidokasta, ei väliä, mistä lajista on kyse. Aina se
mykistää. Historian lahjakkaimpia tai mestarillisimpia
osaajia yhdistänee sinnikkyys, ylipääsemättömien
esteiden yli sittenkin pääseminen. Onneksemme.
Kun jotakin on jäänyt jälkipolville, olemme kuin
saaneet korvaamattoman arvokkaan perinnön.

Nykyaikana kuten tietysti ennenkin on lukematon
määrä "osaajia", joilla on ollut halua muttei kykyä.
Klassikko lienee tarina Salierista ja Mozartista.
Todellinen taitaja jää historiaan ja elää, häntä
rakastetaan, hän on aina tuore. Joskus siis
osaamatonkin pysyy halki vuosisatojen "elossa".
Salierin leimaksi tuli tosin kateus ja pahansuopaisuus.

On hellyttäviäkin osaamattomuudellaan elämään
jääneitä persoonia. Yksi ehkä tunnetuin ja näytelmäksikin
asti yltänyt laulutaiteen vääristymä oli 1868 syntynyt
Florence Foster Jenkins, joka sai tittelikseen maailman
kehnoin oopperalaulaja. Hänen epämusikaalisuutensa
oli kolossiaalista, mutta hän halusi epätoivoisesti
olla menestyvä laulajatar. Kun ei anna uskonsa horjua,
eivät sitä halua muutkaan horjuttaa. Hellyttävä juttu.
Näytelmän kirjoittajalle aihe oli herkullinen.

Monesta nykyesiintyjästä voisi sanoa, että heitä
mahtuu 13 tusinaan, mutta miksi sanoa niin ilkeästi,
koska toisen kaunis voi olla toiselle rääkki ja
päin vastoin. Minulle ainakin. Heh.