Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Hillittyä hälinää

Syksy on hauska ristiriitaisuuksien aika.
Samalla kun flora ilotulittelee, fauna
harrastaa hillittyä hälinää.

Lintujen metelöinti on kesän mittaan
vaimentunut, ja nyt metsissä kuulee vain
pikkuisen vihellyksen silloin tällöin.
Ihan kuin siivekkäät varovasti kyselisivät
toisiltaan, että joko...

Alkukesän myyrä- ja sopulimassat ovat
vajentuneet. Pienpedoilla on riittänyt ruokaa,
joten metsäkanalinnut ovat saaneet rauhassa
lisääntyä. Niitä on paljon, parvia kahahtelee
miltei kulkijan jaloista lentoon, tien varsilta
humahtelee teeripoikueita hätäiseen pakoon, osa
tepastelee vaarasta tietämättä tielle.

Syystöissä uurasti kimalainenkin vielä 18. syyskuuta.

Samalla kun linnut valmistautuvat muuttoon ja
paikkalinnut talvikoettelemuksiin vähin äänin - ehkä
ne niitä aavistelevat ja ehkä jotkut varastoivat
ruokaakin närhen tavoin, maisema leiskuu riemukkaissa
väreissään. Maaruskasta on tulossa upea, mutta puut
eivät tänä vuonna näytä tavoittavan loistavinta
väri-ilotteluaan. Riittävän värikastä silti on.
Varsinkin haapa on lahjoittanut katsojalle
nautintoa, pihlajat ovat kuin tulipensaita,
mutta koivu on joutunut tyytymään ruskean
sävyihin.

Joutsenten kailotus on vaiennut, mutta sen
korvaa näky, johon kuuluu kaksi upeata
valkeata emoa vartioimassa epälukuista
määrää harmahtavanvalkoisia räpyläjalkoja.
Sen sijaan kuikka jatkaa kuten ennenkin,
salaperäisen salojärvien kesäasukkaan ääni
kaikuu kauas. Kaihonnee alkulintu jo pakoon
kylmää - pakkasia kohti tässä mennään, siitä
saadaan muistutuksia öisin. Hengitys huuruaa.

Elokuun pehmeiden, tummenevien iltojen
rauha rikkoutui äkillisiin paukahduksiin,
sorsat älysivät kaikota melko ripeätä tahtia
rannoilta. Syyskuussa metsissä raikuvat
lintukoirien haukku ja pyssyjen pauke.
Eipä aikaakaan, niin hirviporukat lähtevät
jahtimailleen. Tavallinen luonnon tallertaja,
sienten ja marjojen jahtaaja, hiippailee kyyryssä
pälyillen, ettei vain osu kenenkään sihtiin. Tulee
pitäneeksi peukkuja pystyssä ja punapipoa päässä,
varon vuoksi.

Liike on kahtaallinen: puut pudottavat lehtensä
alas, sienet nostavat lakkinsa ylös. Syysriemua
sekin.

Kun luonto valmistautuu horroksen aikaan, kukin
laji omalla tavallaan selvitäkseen, myös ihminen
varautuu ja hamstraa pimeän kauden varastojaan
täyteen. Potut ovat maakuopassa, purnukat
kellarissa, marjat säilöttynä, sienet kuivattuina,
syyskaloille on pantu verkot pyyntiin.

Voi riemua tätä, ihmisen eloa ja vuoden hienoa
rytmitystä. Voi murhetta tätä, kun ilo aina
lopulta vaihtuu murheeksi. Ylös ja alas, semmoinen
on luonnon kierto ja ihmisenkin kulku.
Taisi Eino Leino sanoa sen laittamattomimmin:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi
korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää,
korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa
raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru, elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa
sankarin työ sekä tarmo.