Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Vilkasta vedessä

Varsinainen pietarinsaalis odotteli verkoissa,
kun lähdimme kokemaan verkkoja täysikuusta
parin vuorokauden jälkeen - kalenterin mukaan
kiihkein syönti oli lopuillaan. Keli oli täysin
tyyni eivätkä verkotkaan olleet järin limaiset,
joten kokeminen sujui muuten hyvin, mutta
koko ajan oli päästeltävä kaloja.

Rannimmainen verkko, 11-millinen, oli lähes
tyhjä. Muikkuverkko oli pyydystänyt vain kaksi
muikkua, tosin mätimuikkuja. Kutu ei kuitenkaan
ole vielä alkanut - se on vähän myöhässä.
Seuraava verkko oli 16-millinen. Siinä jo alkoi olla
pikkusiikaa, niissäkin jo mätiä. Yllätyksenä oli
verkkoon takertunut kaksikiloinen hauki. Se oli
jälestänyt siikoja ja särkiä.

Seuraava verkko oli jo pyytävämpi. 22-millisessä
oli järvemme kokoja ajatellen melko isojakin siikoja,
jokunen mateen luikerokin. 35-millisessä ei ollut
mitään, ei seuraavassakaan. Kokonaissaalis oli
kuitenkin mellevä, 40 siikaa plus muut. Kaikki
otamme talteen, perkkeet ja jokunen särkikin
menevät lokkien ja korppien herkuksi.

Onneksi tulin hankkineeksi vakuumikoneen,
siiat säilyvät hyvin ilmatyhjiössä. Nyt riittää
keittiössä innovoimista, miten eri tavoin siian
voi laittaa. Raaka-aine on kuitenkin erinomaista,
joten meikäkään tuskin pystyy niitä siikoja
pilaamaan: osa uuniin, osa purkkiin, osa suolaan,
osa keitoksi. Nam.

Kala on mitä parhainta lähiruokaa, joten kiitos
taas kotijärvi herkuista.