Muurahaisilla menee mukavasti

Lainkuuliaisuus on nautinto. Syntyy
suorastaan euforiaa pelisääntöjen
noudattamisesta, nautintoa, vaikka
itselle siitä koituisikin haittaa tai
vaivannäköä.

Tänä aikana, jolloin palvotaan
itsekkyyttä ja omanvoiton pyyntiä
- nehän ovat nykyajan hyveitä - niin
eräänlaista vastarannan kiiskiyttä on
tuntea tyydytystä lähes narsistisesta
lainkuuliaisuudesta. Kun antaa
yhteisen edun ajaa oman hyvän ohi,
aah, se tuntuu upealta. On vähän
samanlainen hurskas olo kuin jos
antaisi ison almurovon johonkin hyväksi
miellettävään tarkoitukseen.

Yhteiset pelisäännöt joko
syntyvät tai sovitaan yhdessä.
Niiden tarkoitus on helpottaa
yhteisön elämää, siis sujuvoittaa
yhteen pelaamista, poistaa esteitä
tehokkaan toiminnan tieltä, luoda
mukava, aikaansaapa ja järkevä
yhteisöllinen kokonaisuus.

Jos siis pelisäännöt ja yhteiskunnan
demokraattisin menetelmin säätämät
lait luovat hyvää kaikille yhteisön
jäsenille, miksi niitä niin paljon
rikotaan. Joku arvelee, että pelisääntöjen
rikkoja haluaa kohentaa kehnoa
itsetuntoaan, korostaa itseään että hei,
tässä olen Minä ja pois tieltä kivet ja
männynkävyt eli mitä pienempi tyyppi,
sitä isompi ego. Hän voi myös olla
itseajattelija, jonka mielestä sovitut
toimintaperiaatteet ovat vääränlaisia.
Joku luottaa yksilölliseen harkintaan.
Joku yksinkertaisesti vain tahtoo tehdä
aina toisin kuin muut. Jonkun mielestä
lait ovat epäonnistuneet eivätkä lainkaan
oikeudenmukaiset. Jonkun mielestä
anarkia on ainoa ihmisaivollisen olennon
"uskonto".

Valistunut anarkia voisikin olla hyvä
aate, mutta vain teoriassa. Kas, valistuneita
ihmisten parissa lienee perin vähän, mikäli
valistuneisuuteen sisältyy kyky toimia
toisten hyväksi, ei vain omaksi edukseen.

Ihmiselle tekee hyvää joskus katsoa,
miten eläinten maailmoissa toimitaan.
Yksi suosikki voisi olla muurahainen,
tai miksei voisi ihailla myös mehiläis-
tai mangustiyhteisöjäkin. Niillä yhteen
pelaaminen on lähes särötöntä.
Mitä riidattomammin yksilö toimii
pelisääntöjen mukaan, sen paremmin
yhteisö menestyy.

Miten tähän voidaan mahduttaa se, että
ihmislajilla on poikkeuksellinen asema
luomakunnassa. Jos halutaan, että
yhteisöllisyys ajaa ohi yksilön, niin
mihin tarvitaan ihmisessä kytevää
itsenäisyyden, luovuuden ja kehityksen
kaipuuta. Maailmassahan on jo riittävästi
idealistisia kokeiluja, jotka ovat nousseet
kunniaan, joku ehkä kukoistanutkin,
mutta kaikki ne näyttävät romahtavan
raunioiksi toinen toisensa jälkeen.

Muurahaisyhteisön ja ihmismaailman
yhden totuuden valtakoneistolla on
kuitenkin ratkaiseva ero. Ihmisen
luoma systeemi kaatuu erääseen
inhimilliseen piirteeseen, joka tuhoaa
paljon sekä pienessä että suuressa
mittakaavassa. Tämä piirre on ahneus.

Vaikka miten vähäisestä olisi kyse,
ihminen alkaa hamuta sitä lisää.
Jos kyseessä on valta, niin harvassa
ovat ne valtiaat, joita valta ei turmelisi.
Tosin, semmoisiakin poikkeuspomoja
historia tuntee.

Yleensä kuitenkin kauneinkin
tavoite ja ihanteellisinkin rakennelma
kaatuu lopulta vallan turmelukseen.
Ihmisten rakentaman "keon muurahaiset",
järjestelmän jäsenet, nousevat lopulta
vastarintaan, ja ahneuteen perustuva
valtakoneisto sortuu.

Mikäli ihminen oivaltaa, että toisten
hyvä koituu omaksikin parhaaksi,
on helppo tinkiä omasta edusta toisten
vuoksi. Huomaa, että vaikka oman
edun hankkiminen toisi nopean nautinnon,
niin ajan mittaan jäisi kuitenkin häviölle.

Siis summa summarum ja ynnä ynnämym:
työ toisten eteen on tervettä itsekkyyttä.
Hurraa muurahaiset.

Rohkea vai raukka?

Raukka se on, joka livistää,
sanotaan. Toisaalta, viisas se, joka
osaa väistää, todetaan.

Väitetään myös, että luuseri se,
joka luovuttaa. Toisaalta, on
huomattu, että älykkyyttä on
tajuta, milloin on turha jatkaa.

Takinkääntäjäksi syytetään sitä,
joka vaihtaa näkemystään. Toisaalta,
on järkevää tarkistaa kantaansa ja
olla realistinen, kun tilanne muuttuu.
Politiikassa käsiin rojahtaa usein
tarkoituksenmukaisuuden
tarve - jos eilen luvattiinkin tätä,
niin tänään tilanteet vaihtuivat ja
on pakko tarjota vain tuota.

Heimolaiset puhuvat väistämisestä,
tarkoittanee romanikulttuurissa systeemiä,
jossa vihanpidossa olevien sukujen
jäsenet pyrkivät välttämään toistensa
kohtaamista. Silkkaa viisautta. Kunnia
näet muuten vaatisi tappelua. Entisaikaan
puhuttiin jopa verikoston vaateesta. Nykyään
tämä kiistetään.

Väistely tosin on tuttua myös miehisten
miesten, miksei nykyään naistenkin,
sallitussa tappelulajissa nyrkkeilyssä.
Myös siinä väistäminen on vahvuus.
Paras väistelijä välttää iskut ja pystyy
vastaavasti nuijimaan osuvasti vastustajaa.
Siinä leikissä pitää myös osata tanssia,
tai hypellä narua vai mitä se on.

Puhumattakaan liikenteestä. Hyvä tavaton,
siellä jos missä on osattava väistää eikä
puhettakaan mistään rohkeuden puutteesta.
Siellä rohkea on raukka ja jääräpää
jästipää. On väistettävä oikealta tulevaa,
päätietä ajavaa, on annettava suojatietä
kulkevalle etusija, on väistettävä tielle ryntäävää
elukkaa, on osattava luopua ohituksesta,
jos vastaan tulee toinen ajoneuvo, on
muutettava mieltä joskus äkistikin. Se
on viisautta.

Päättäväisyyttä vai jääräpäisyyttä, kumpaa
suoraselkäisyys on, siinäpä pulma. Riippuu
ihan tilanteesta - ilkeä voisi sanoa, että
roikkuu suhdanteista, ja poliitiikassahan
suhdanteet ovat koko ajan läsnä, ainakin
vaalikausittain. Todellista päättäväisyyttä
on toiminta silloin, kun voitettavana on yhteinen
hyvä, mutta hävittävänä oma etu. Jääräpäisyyttä
lienee sitten semmoinen toiminta, jossa ei kukaan
voita mitään, ei yhteisö eikä edes itse. No, jos
itse kuitenkin voittaa, kyse on ahneudesta ja
omanvoiton pyyteestä, eikä sillä ole mitään
tekemistä suoraselkäisyyden kanssa.

Mies menee läpi vaikka harmaan kiven,
jos hän on niin päättänyt. Se se vasta
mies on, kehutaan. Huh, meitä varjelkoon
semmoisesta, yleensä on enemmän verta
ja hikeä kuin kivensiruja. Ottakoon vaikka
jonkin poran avukseen, jos läpi on mentävä.

Ryhmä rulettaa

Eivät geenit vaan porukka määrää,
millainen tyypistä tulee. Ja miksei
määräisi, sanoisi Peter Nyman,
ja miksei sanoisi.

On nimittääin laittamaton todiste
olemassa: Otto-kani ja laumansa
kanoja, johtajana Harri-kukko.

Otto on kääpiökani, joka elelee
kanalaumassa Naantalin suunnalla.
Se hautoo munia, nukkuu orrella,
kuopii maata ja popsii kananruokaa.
Porkkanat saavat hapantua rauhassa,
niitä se ei vilkaise. Otto-kanin tarina
on dokumentoitu ja se löytyy monesta
lähteestä googlaamalla.

Otto ei ole koskaan nähnyt elävää
kania, joten miten se voisi kuvitella
olevansa kani, kun se kerran on
kanalauman jäsen.

Voisi tietysti ajatella, että Oton
tapauksessa ei kyse ole kuin pienestä
kirjoitusvirheestä eikä ainakaan
geenivirheestä. Kas kani on miltei kana.

Otto vaikuttaa onnelliselta ja käyttäytyy
hyvin, mutta millainen lienee hänen
biologinen perheensä ja kotinsa.
Onneksi hänen ottoperheensä on
kunnollinen ja on kuten kanalassa
on elettäväkin.

Hyvien kotien lapsista tulee hyviä,
huonojen huonoja. Teoriaa, karkeata
yleistystä, ehkei edes mihinkään
tutkimukseen pohjautuvaa. Mikä sitten
on hyvä koti, mikä huono, on oman
pohdintansa paikka.

Pikemminkin on saatu sen suuntaisia
tutkimustuloksia, että kotikasvatus
jää kakkoseksi porukan otteeseen
nähden. Tämän tutkimuksen vahvistaa
myös tapaus Otto.

Nuoren kehityksessä onkin
kohtalokasta se, millaiseen seuraan
hän sattuu ajautumaan. Toisaalta,
kodin henki varmaan vaikuttaa siihen,
millaista seuraa nuori tulee
valinneeksi, hyväksyneeksi.
Joka tapauksessa vanhempien on
syytä vähän harjoittaa "vanhempainvaltaa",
mikäli haluaa ohjailla nuoren valintoja.

Tosin, vaikea on puuttua, ellei tiedä,
ja tiedon saanti nuorelta voi olla kiven
alla - eikä moni jaksa kiveä nostaa
tänään, ehkä huomenna. Tosin sitten
"se on myöhäistä nyt", sanoi Sinikka Nopola.
Kyllä vitsa lapsena on väännettävä.
Ei Ottokaan enää nuoruusiässä olisi
sitoutunut kanaksi olemaan, pienenä
poikana se tavoille oppi.

Hetkestä hetkeen

Hetkinen vain, palaan hetken
päästä. Hetki kuuluu kummallisiin
sanoihin, sillä se ei oikeastaan
tarkoita mitään, vaikka sen laadullinen
merkitys on selvä. Sehän tarkoittaa aikaa.
Sen sijaan sen määrällinen merkitys
on epäselvä, todella hämärä.

Ajanlaskussa hetki voi tarkoittaa
lähes mitä vain. Maailmankaikkeuden
mittakaavassa kyse voi olla miljoonista
vuosista, enemmästäkin, piskuisen ötökän
maailmassa ehkä vain sekunnin murto-osasta,
ihmisen aikakäsityksessä - no - se voi
olla melko venyvä juttu. Kukapa ei olisi
pällistellyt jonkin yksinyrittäjän
verstaan oven takana lappua: palaan pian.
Pian kai tarkoittaa hetkistä, pientä hetkeä.

Vapaampaa on puhua hetkestä kuin
sitoa itseään tiettyyn kellonaikaan tai
päivämäärään. Hauskin - ei tosin sillä
hetkellä - tapaus sattui takavuosina kaukana.
Oli tarkoitus saada poromiehen elämästä
hyvä tarina, ja sitä varten piti ajaa tuhat
kilometriä. Tapaaminen oli sovittu
maanantaiksi kello 14. Perille päästyä
ovi oli auki, tuvan penkillä lepäili mies,
mutta ei se, jonka olisi pitänyt vaan
naapuri. Kuulemma tavoiteltava oli
asioilla, mutta palaisi hetken päästä.
Minne meni? Na, tunturin taakse.
Oliko puhetta, koska palaa? Pian, ehkä
jo tänään tai huomenna, jos saa hoidetuksi
asiat. Tunteroinen pari meni ootellessa,
mutta tuhannen kilometrin matkalta
ei tyjin toimin tietenkään ollu syytä palata,
aina löytyy suunnitelma bee, see tai dee ja
niin edelleen, mutta se on jo toinen tarina.

Hetki lyö, viime hetki lyö, lauloi Kirka,
ja tahtoi kellon seisahtuvan. Aika on
suhteellinen käsite, eikä hetkelle ole
olemassa selkeätä  määritelmää. Miltei
käsittämättömiltä tuntuvat tieteilijöiden
laskelmat ajan suhteellisuuksista ja
kaareutumisista ja ties mistä vaihtuvista
nopeuksista ja avaruuden kummallisista
ilmiöistä.

Arkimaailmassakin on jokainen saanut
kokea,  miten ajan kuluminen vaihtelee.
Odottavan aika on pitkä. Miten nopeasti
aika kuluukaan, kun on hauskaa. Voi
sentään, miten eläkeläisellä on kiire, ei
tahdo aika riittää.

Sininen hetki on hetkistä romanttisin,
vaikka luulisi sen olevan pelottavin.
Se on hetki kahden ajan välissä, päivän
ja yön, siirtyminen valosta pimeään.
Päivän koiton hetken taas luulisi olevan
hetkistä iloisimman, kun siirrytään
pimeästä valoon, yöstä päivään. Juuri
ennen sitähän on koettu vuorokauden
kylmin hetki. Uuden päivän alku voi
merkitä pelättyä totuuden hetkeä, tai
toisaalta tuoda helpotusta ja toivoa.

Suden hetki loihtii mielikuvituksen
liikkeelle. Hetket ennen sarastusta ovat
hyytäviä. Ihmisen alkuhämäristä asti on
suden hetki ollut salaperäisen kauhea.
Aamuyön tunteina voi tapahtua mitä
vain. Sudet ovat liikkeellä, ainakin
kuvaannollisesti, ja ihminen on
haavoittuvimmillaan.

Hetkinen, lähetyksessä on katkos. Riittääkö
hetki jääkaapilla käymiseen, kannattaako
istua ja odotella vai pistäisikö telkun kiinni
ja menisi tekemään hetkeksi jotakin järkevää.
Hetki voi kyllä alkaa täsmällisesti, mutta
sen loppu on määrittelemätön. Hetken
pituuden tietää vasta sitten, kun se on loppunut.
Tietääkö sitä edes hän, joka sanoo: hetki vain.

Jauhosta juhlaa

Pitkälle piti pötkiä, jotta oppi edes
vähän ymmärtämään jauhon olemusta.
Kauas - onneksi - on jäänyt aika,
jolloin yhtälö jauho-hiiva-neste-uuni
sai minut kauhun valtaan.

Sanotaan, että aika parantaa haavat. Se
sekä pitää paikkansa että ei pidä. Kun
nuorena yritti olla "äitipullantuoksuinen"
ja pyöräyttää kääretortun sunnuntaiksi,
niin seurauksena oli katastrofi: suuren
tiskin lisäksi kyyneleet ja lattian pesu.
Jaa se kääretorttu. Se tipahti lattialle ja
meni siruiksi.

Tapahtumasta jäänyt trauma oli niin kova,
että leipomishalut menivät ikiajoiksi,
paitsi että nyt se ikiaika on loppunut.
Leivon taas. Jostakin syystä se onnistuu.
Lienevätkö jauhot edistyneet (saannissa
on jopa valmiita leipäaineksia), uunit
parantuneet vai onko kyse yksinkertaisesti
siitä, että malttaa lukea ohjeet ja seurata
niitä. Aina näet kun ryhtyy "säveltämään",
tuloksena on pannukakku. Edes pannukakku
ei tunnu onnistuvan näppituntumalla,
siitä tulee liuskalittana.

Parhaiten onnistuu sämpylä. Ostaa
vain sämpyläjauhoja, kuivahiivaa ja
lisää joukkoon pussin kylkeen präntätyn
ohjeen mukaisesti muut aineet, vaivaa taikinan
hyvin (katsoo samalla jotakin kivaa
tallennetta, että malttaa alustushomman
hoitaa kunnolla), nostattaa, pyörittää pallurat,
nostattaa toisen kerran ja panee uuniin
tarkalleen neuvottuun kuumuuteen ja
antaa olla pari minuuttia yli ohjeajan.

Toiseksi parhaiten onnistuu hapanleipä.
Tai siis ei kyse ole oikeasta hapanleivästä
vaan ruisleipäaineksesta leivotusta laatasta;
siitä tulee ruispaloja. Valmis jauhoaines on
pohjana. Taikina alustetaan tosi hyvin niin,
että se irtoaa kädestä, kaulitaan, leikataan
paloiksi ja paistetaan ohjeen mukaan. Ei
voi epäonnistua.

Sen sijaan voi epäonnistua ja todennäköisesti
epäonnistuukin, jos koettaa tehdä äidin
ruislimppua. Voi miten herkullista leipää
äiti leipoikaan. Sain eräästä maatalosta
ikivanhan juuren, jota yritin kerran toisensa
jälkeen loihtia leiväksi. Kamalaa jälkeä,
vaikka parin päivän hapatus, jauhon lisäys,
vatkaus ja alustus oli ihan oikeaoppinen.
Viimeistään uunissa pilautui koko homma:
päältä kivikovaa, sisältä täysin raakaa.

Vanha taikinanjuuri oli ennen aikaan hyvin
arvokasta, joten sitä tulee säilyttäneeksi
toiveikkaana aina vain. Kuivana koppurana
se säilyy iät ja ajat. Ei sitä uskalla heittää
pois, vaikka ehkei se enää toimisikaan.

Varmaan joka suvussa entisaikaan oli
käytössä perinteikäs taikinanjuurensa, joten
voi arvata, mikä haloo nousi, kun isäntä
kerrankin halusi olla kiireiselle emännälle
avuksi ja päätti tiskata astiat. Riuskassa
putsaustouhussa liukeni korvaamaton juurikin.

Kokonaan ei nuoruuden kääretorttutrauma
ole hellittänyt. Vaikka näen sieluni silmin
kullankeltaisen, tuoksuvan, vasta uunista
nostetun levyn odottamassa herkullista
hilloa sisustakseen, en ole vieläkään uskaltanut
ryhtyä tuumasta toimeen. Vielä en ole vatkannut
torttutaikinaa, paistanut sitä sopivan joustevaksi,
levittänyt sen pinnalle namia ja käärinyt
komeutta rullalle. Jos vaikka taas syntyykin kuiva
levy, joka kolahtaa pöydän reunaan sirpaleiksi....
En vielä, mutta ehkä pian.

Poikkeuksellinen päivä

Päivämäärä 111111 ei ole nostattanut
sen kummempaa hälyä, vaikka se on
todella poikkeuksellinen. Eihän vastaavalla
tavalla muodostuvaa numerosarjaa enää
koskaan tule eikä toisaalta tämmöistä
numerosarjaa ole ollut aiemmin kuin kerran,
joskin sitäkin komeammin ja täydellisemmin.
Se oli 900 vuotta sitten eli 11111111,
yhdestoista marraskuuta vuonna
tuhatsatayksitoista. Ehkä kivoihin sarjoihin
voitaisiin kelpuuttaa myös ensimmäinen
ensimmäistä samaisena vuonna eli A.D.1111.
Se tosin olisi oikeastaan 01011111. Samoja
sarjoja tosin löytyy ajalta ennen ajanlaskun
alkua, mutta niitä ei lasketa.

Sen sijaan tulossa on semmoinenkin
päivämäärä, ehkä, kuin 222222, siis
toinen toista kaksituhattakaksisataa
kaksikymmentäkaksi, mutta tarkkaan
ottaen sekään ei ole ihan täydellinen,
koska se pitäisi kirjoittaa 02022222.
Tulossa on tietysti myös kolmas
kolmatta kolmetuhattakolmesataa
kolmekymmentäkolme ja niin edelleen,
nollilla koristeltuina tosin nekin.

Ellei oteta huomioon joitakin, tai ehkä
runsaitakin avioliiton solmimistapauksia,
niin noteeraukset tällä kertaa ovat vähäisiä.
Olisi nyt ainakin kuvitellut, että esiintyisi
muutama maailmanlopun ennustus
tai ainakin jokin muu jännä "nostradamus"
(Nostradamus, Michel de Nostredame,
lääkäri ja astrologi, hurja ennustaja 1500-luvulta).
Toisaalta, ehkä niitä on ollutkin, mutta eivät
ole kiirineet blogistin korviin tai sitten niitä
ei ole sen kummemmin julkistettu suurelle
yleisölle - ne ovat jo menettäneet
uutisarvonsa. Eivät edes meteorologit
voineet ennustaa tälle päivämäärälle
säätyypin muutosta, vaikka tätä ykkösketjun
perjantaita edelsi torstain täysikuu.
Viikkotolkulla jatkunut "kevytsyksy" pitää
pintansa, pakkasia saadaan odotaa.

Ei ole edes onnistuttu julistamaan sitä,
merkitseeko numerosarja onnettomuuksia
vai onko se kaikenlaisen menestyksen
sarja. Ainakin siinä on paljon ykkösiä.

Nämä ajat eivät taida olla otollisia normaalista
kouhkeesta poikkeavaan mielikuvituksen
ilotulitteluun, kun mitään isompaa hälinää
ei ole kuulunut. Ei ole järjestetty tempauksia,
ei ennustettu taivaan putoamista niskaan,
ei marssittu kummallisten asioitten
puolesta tai niitä vastaan eikä edes
kampanjoitu nykymenoa vastaan - ei mitään.
Ainoastaan politiikassa on myllerrystä,
mutta siinä ei ole mitään poikkeuksellisuutta
muihin päivämääriin ja numerojanoihin nähden,
semmoistahan sillä elämänlohkolla on ollut
aina, sekoilua.

Ehkä kaikenlainen melskaaminen ja
keinotekoistelu on jo niin arkipäiväistä,
että mikään ei enää ole mitään eikä mikään
enää kiinnitä huomiota. Kauhuelokuvat
ja science fiction ovat kalunneet jo kaiken
mahdollisen, joten mikään ei enää täräytä - ei
edes se suomalainen kaveri, joka oli
tatuoinut silmämunansa mustiksi ja
kiinnittänyt sarvet otsaansa. Animaatio
ja kolmiulotteisuus ovat loihtineet ihmeet
olohuoneisiin, tietokonepelien uskomaton
maailma ovat lastenkin arkipäivää, melske
ja jumputus saartavat kaikkialla.

Toisaalta tiedetään, että todellisuus on tarua
ihmeellisempää, tai jopa totuus on luultua
kammottavampaa. Teevee on täynnä mitä
oudompia tositv-ohjelmia, mikään sodoma
ei enää hätkäytä, ja osallistujilta ja niiltä
harrastajilta, jotka tositeeveitä tillottavat,
on toden ja sadun raja tosi hämärä. Epätoivoisesti
julkisuuteen pyrkivien keinot ovat mitä
tautisimpia ja hörhöjä pyörii joka puolella.
Kuka enää tietää, mikä on normaalia - onko semmoista.
Ei maailmanlopunmarssi saisi enää ketään
katsomaan, tuskin marssimaankaan. Onneksi.

Ehkä tämä päivämäärä on lopulta vain yksi
monien muiden päivien joukossa ja ykkösjanan
painoarvo jääkin painetuksi arvoksi eli semmoinen
viivoitus on lähinnä mukava kaiverrus sormuksessa,
päiväys kirjeessä, päiväkirjassa, blogissa...

Helposti hyvää

Helposti hyvää, maukasta mutkattomasti,
vaivattomasti, nopeasti, edullisesti...huihai.
Mikä ihmeen vimma on, että kaiken on
oltava helppoa, nopeata, vaivatonta ja
halpaa. Ei edes töissä tarvitse olla kivaa,
kuten muuan entinen kollega aina
muistutti - ei ainakaan liian kivaa, jottei
mene pelkäksi hauskan pitämiseksi.

Nykyinen itsekkyyden ja narsismin
kulta-aika suosii helppoutta ja iisiä
menoa, ja palvoo ulkonäköjuttuja.
Outoa ja ristiriitaista kyllä, kukaan ei
silti osaa katsoa peiliin.

Mainokset ja ohjeet ovat tulvillaan
kivoja määreitä, houkuttavuuksia,
kuten vaikka halvalla hyvää. Kaiketi
pitäisi korvalehdelläänkin tajuta, ettei
vaivattomuus tai edullisuus takaa laatua,
hyvänmakuisuus ei senkään pitäisi olla
pelkkä suositus. Koukutus kätkee aina
ansan, sokerikuorutus vaaran - millainen
se ansa tai vaara kussakin yhteydessä ja
kenen kannalta sitten onkin.

Kun ruoka on nopeasti valmistuva ja
"makealta" maistuva, kyse on harvoin
laatuisasta tai kovin terveellisestä ravinnosta.
Etenkin lasten ruoissa tämmöisiä määreitä
voisi kavahtaa.

Jos esine on helppokäyttöinen, sen
rikkoutuminen on kohtalokasta, ei ole
varaosia; laite on kerrasta kaputt. Jos joku
on halpa, voiko se olla hyvä.

Halvalla hyvää on yhtä järkeenkäyvää
kuin hyvällä halpaa - noin siis yleisesti
ottaen. Joskus kai voi tapahtua, että
hyvää saa tasapainoisella hinta-laatu
-suhteella, mutta todella harvinaista
olisi saada hyvää halvalla.

Miksi siis haikailisi halvan perään.
Valistunut arvaus - tai pikemminkin
katkera kokemus - sanoo, että halpa
tulee kalliiksi. Mitä ohuemmassa kunnossa
lompakko on, sitä tarkemmin sen sisältöä
on syytä varjella. "Osta heti, tavaraa vain
rajoitettu erä"; kenenkähän etua myyjä
siinä tarkoittaa. Malttia kehiin, niin
tarvittaessa pystyy rysäyttämään kiinni
kalliiseenkin laatuun.

Vaihteeksi voisi kokeilla vaivannäön
nautintoa, joka toisi mukanaan olemisen
arvostusta. Voisi harjoitella - ellei nyt
kokonaan niin ainakin joissakin asioissa -
entivanhaista tyyliä, joka pohjautui mielikuvitukseen,
kierrätykseen, pennittömyyteen ja rohkeuteen.
Mitään ei saanut ilmaiseksi, helppous oli
vain haave ja osaamattomuuteen ei kukaan
voinut tuudittautua. Kaikki tehtiin omin
käsin, ruoka rakennettiin perusaineista,
kankaat käytettiin moneen kertaan, kodin
puhtaus löytyi muilla kuin kemiallisilla keinoilla
ja kauneus, sehän oli saunapuhtautta ja
rehellistä mieltä. No, nykyäänkin kauneus on
katsojan silmässä.

Halpahelppokriittisyys kuulostaa fiksulta, mutta
eri asia on ladella teorioita kuin noudattaa niitä.
Mikä lie Rousseau vai kuka viisas taannoin
tokaisi, että tehkää niin kuin sanon, älkää
kuten itse teen. Sama vaiva ryynäsellä.

Värien vuosikymmenet

Niistä ne muistan, väreistä. Vuosikymmenet
vaihtuvat, värimaailmani samoin. Äiti
rakasti sinistä, ja vaaleansinisen lapsuuden
jälkeen vaihtelivat värit kausittain, olipa
jopa yhtaikaisen värikirjon kausi.

Murrosikä oli oman värin etsintää, mutta
todennäköistä oli, että kaikki omat valinnat
menivät pieleen. Tuli railakkailen värien
vuosikymmen, punaista ja varsinkin
vihreätä. 70-lukua leimasi oranssi ja
ruskea - niin kai kaikilla muillakin.
80-luvulla löytyi kirkas keltainen, ja se
piti hyvin otteessaan. Oli itsetunto korkealla,
kun yllä oli kokokeltainen puku, keltaiset
korvanapit, keltaiset sukkahousut ja keltaist
kengät. Vihreä tuikahti aika ajoin mukaan.
Kova valkoinen antoi hyvin selustatukea.

90-luvulla vyörytti musta, musta ja musta,
lieneekö sidoksissa elonkiloihin vai mihin,
mutta käsi tarttui aina mustaan vaihtoehtoon.
Lopulta kaapista ei muita vaihtoehtoja
löytynytkään. Ellei siis mukaan lasketa
erilaisia harmaita ja siniharmaita juttuja.
Äkisti kuitenkin napsahti mukaan tulen
punainen. Lilahtava ei käynyt, mutta
kellanpunainen eri sävyissään ilahdutti ja
- rauhoitti, yllättävää kyllä.

Seuraavan vuosituhannen lähestyessä
sininen lähestyi, lopulta vyöryi ja otti vallan
- ei mikään vedenhaalea, vaan kunnon tuhti
sininen. Se iski selkäytimeen. Siitä tuli koodi.
Tummansininen väri laukaisi ostotoiminnan,
yksisuuntaisen tapahtuman: tavara käteen ja
kassalle. Sinihimo yltyi mittasuhteisiin, mutta
pysyi aisoissa sikäli, että vaatekappi pysyi
mustana.

2000-luvulla syöksähti maailma turkoosiksi.
Mikä tahansa turkoosi sai sormet vapisemaan,
harkinnan horjumaan. Jopa turkoosi
pakettiauto sai kerran innostumaan. Hyvä,
ettei ollut rahaa. Turkoosi loihti mieleen
laguunit ja keinuvan meren. Uikkarin piti
olla turkoosia, rantatossujen ja lippiksen,
turkoosikorut himoittivat, turkoosista syntyi
kudelmia ja virkkaelmia. Kaapissa oli jopa
turkoosi jakkupuku, joka onneksi ei istunut
päällä.

Turkoosi kuului kuitenkin vain kesäisiin
mielteisiin. Talvi oli tummansinisten
sisustusten, astioiden ja kynttilöiden aikaa.
Enempää ei olisi höpömpikään voinut sinertää
elämäänsä, joten kuin varkain hiipi kuvaan
vuorostaan punaväri, ei tällä kertaa liekin
eikä sinen punainen, vaan pikkutytön
punainen, vaaleanpuna ja jopa pinkki.
Ensin kolahti pinkki hammasharja mukiin,
vanha sininen meni roskiin. Sitten tuli
ostetuksi pinkki matkaläppäri ja hiiri, hups
ja vaikka mitä. Ystävä arveli, että kyse
on ikääntymisestä. Vaikka niinkin, sekä
ikääntyminen että vaalea puna ovat totta.

Hassuin hetki oli laukkuostoksilla.
Kaupassa oli tarjous, kolme värivaihtoehtoa,
musta, turkoosi ja punainen. Helppo arvata,
minkä kahvaan käsi tarttui - tietysti
turkoosiin, vanhasta muistista. Hetko,
vieläkö turkoosi kantaa tai siis vieläkö
kantaisi turkoosia vai pitäisikö astua
"elämässä eteenpäin", uuteen kauteen.

Niinpä kaupasta lähti potentiaalinen
matkalle suuntaava kahden laukun kanssa,
lentolaukun ja ruumalaukun, kumpikin
tuhdin punaisia. Ovat niin makeita, ettei
niitä ole malttanut vielä siirtää kellarin
kätköihin.

Etuoikeutettua elämää

Joku toivoo rakkautta, toinen rahaa,
kolmas miettii menestystä, neljännelle
tärkeimmällä sijalla on terveys, monelle
elämän tärkein anti on suosio ja
julkisuus, joku taas pohtii ja summaa
hyviä vaihtoehtoja ja päätyy toivomaan
onnea. Eri kysymys on, mitä kaikkea
onneen sisältyy; ehkä siihen sisältyy
kaikki nuo hyvät.

Entä, jos ei ole rahaa, ei terveyttä, ei
menestystä eikä suosiotakaan, voi silti
olla onnellinen. Miten se voisi olla
mahdollista? Mistä onni kumpuaa,
ellei myönteisistä elämän lahjoista?

Onnen määrittely on yksi pohdinnan
lajinsa. Maltillisimmillaan onni kai voisi
olla semmoista, että mielessä kuplii
hyvä olo, salaperäinen tyytyväisyyden
tunne siitä, että on elossa. Jos oikein
kikkailee, voi tietysti pohtia, mitä
tarkoittaa elossa oleminen. Se voi
jollekin merkitä bailaamista, toiselle
sitä, että tänään ei ole kipuja.

Onnen olemusta tulee usein pohtineeksi;
sitä miettii päivinä, jolloin on väsynyt tai
kipuinen, tai päivinä, jolloin oudosti
tunee hyvää oloa. Ikään kuin ilo kuplii
pintaan ilman mitään näkyvää tai selkeätä,
kouriintuntuvaa syytä.

Onni on ehkä ihmisen yksityisimpiin
tuntemuksiin kuuluva kokemus, jota ei osaa
toiselle selittää, josta ei osaa kertoa
selvää syytä. Se voi tarttua olkapäähän
sivusta, yllättäen, tulla nurkan takaa aivan
samoin kuin onnettomuus tai suru.

Osattomaksi onnesta voi sanoa häntä,
joka ei tunnista onnensa hetkiä, ihmistä,
jonka katsantoa himmentää epäluulo,
kateus, jota painaa ikuisesti pettymyksen
pelko.

Oikeastaan onni onkin yksinkertainen
asia. Se on elämisen oikeus, oikeus
elämään, joka puolestaan voi olla täynnä
suurta tuskaa ja oikeudettomuutta. Kun
tätä ajattelee, voi omaa onneaan
luonnehtia etuoikeutetun elämäksi.

Hillittyä hälinää

Syksy on hauska ristiriitaisuuksien aika.
Samalla kun flora ilotulittelee, fauna
harrastaa hillittyä hälinää.

Lintujen metelöinti on kesän mittaan
vaimentunut, ja nyt metsissä kuulee vain
pikkuisen vihellyksen silloin tällöin.
Ihan kuin siivekkäät varovasti kyselisivät
toisiltaan, että joko...

Alkukesän myyrä- ja sopulimassat ovat
vajentuneet. Pienpedoilla on riittänyt ruokaa,
joten metsäkanalinnut ovat saaneet rauhassa
lisääntyä. Niitä on paljon, parvia kahahtelee
miltei kulkijan jaloista lentoon, tien varsilta
humahtelee teeripoikueita hätäiseen pakoon, osa
tepastelee vaarasta tietämättä tielle.

Syystöissä uurasti kimalainenkin vielä 18. syyskuuta.

Samalla kun linnut valmistautuvat muuttoon ja
paikkalinnut talvikoettelemuksiin vähin äänin - ehkä
ne niitä aavistelevat ja ehkä jotkut varastoivat
ruokaakin närhen tavoin, maisema leiskuu riemukkaissa
väreissään. Maaruskasta on tulossa upea, mutta puut
eivät tänä vuonna näytä tavoittavan loistavinta
väri-ilotteluaan. Riittävän värikastä silti on.
Varsinkin haapa on lahjoittanut katsojalle
nautintoa, pihlajat ovat kuin tulipensaita,
mutta koivu on joutunut tyytymään ruskean
sävyihin.

Joutsenten kailotus on vaiennut, mutta sen
korvaa näky, johon kuuluu kaksi upeata
valkeata emoa vartioimassa epälukuista
määrää harmahtavanvalkoisia räpyläjalkoja.
Sen sijaan kuikka jatkaa kuten ennenkin,
salaperäisen salojärvien kesäasukkaan ääni
kaikuu kauas. Kaihonnee alkulintu jo pakoon
kylmää - pakkasia kohti tässä mennään, siitä
saadaan muistutuksia öisin. Hengitys huuruaa.

Elokuun pehmeiden, tummenevien iltojen
rauha rikkoutui äkillisiin paukahduksiin,
sorsat älysivät kaikota melko ripeätä tahtia
rannoilta. Syyskuussa metsissä raikuvat
lintukoirien haukku ja pyssyjen pauke.
Eipä aikaakaan, niin hirviporukat lähtevät
jahtimailleen. Tavallinen luonnon tallertaja,
sienten ja marjojen jahtaaja, hiippailee kyyryssä
pälyillen, ettei vain osu kenenkään sihtiin. Tulee
pitäneeksi peukkuja pystyssä ja punapipoa päässä,
varon vuoksi.

Liike on kahtaallinen: puut pudottavat lehtensä
alas, sienet nostavat lakkinsa ylös. Syysriemua
sekin.

Kun luonto valmistautuu horroksen aikaan, kukin
laji omalla tavallaan selvitäkseen, myös ihminen
varautuu ja hamstraa pimeän kauden varastojaan
täyteen. Potut ovat maakuopassa, purnukat
kellarissa, marjat säilöttynä, sienet kuivattuina,
syyskaloille on pantu verkot pyyntiin.

Voi riemua tätä, ihmisen eloa ja vuoden hienoa
rytmitystä. Voi murhetta tätä, kun ilo aina
lopulta vaihtuu murheeksi. Ylös ja alas, semmoinen
on luonnon kierto ja ihmisenkin kulku.
Taisi Eino Leino sanoa sen laittamattomimmin:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi
korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää,
korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa
raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru, elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa
sankarin työ sekä tarmo.