Sutimalla siistiä

Kauniit syyspäivät ovat alkaneet hehkua väreissä.
Innostus valtasi myös sutikättä niin, että väriä
piti saada sinne ja tänne. Minä tyydyin sutimaan
ämpäreitä, tarjottimia, purkkeja ja kynttiläntelineitä,
Tapio ryhtyi tositoimiin. Jälki on komeata.

Erkin keittämä punamaali löysi tiensä mökin,
saunan ja varaston seinälle jo kesällä, myös
pajaa kohennettiin. Punaruskea väri istuu
hyvin suomalaiseen maisemaan - rauhallinen,
kaunis väri. Portaita ja lattioita varten löytyy
maalikaupasta samaa perinnesävyä.

Kun elokuun ja syyskuun alun marja- ja sienisouvi
saatiin viedyksi "kotiin", Tapion silmät iskeytyivät
pienoihin, pieliin, kynnyksiin ja kalusteisiin.
Alkoi taas uusi souvi, sutisellainen.

Ensin tyhjeni varasto. Se siivottiin hiirten vierailuista,
lattia maalattiin, roippeet pantiin jätteisiin,
tarvikkeet lajiteltiin. Lopputulos on hieno.
Sitten Tapio kävi saunan kimppuun - sama
juttu, siivous, ikkunanpienojen maalaus,
terassin kohentaminen ja maalaus.

Vuoroon tuli hyyskä: lattia, porras ja reiän kansi
saivat uuden maalin, myös kesäistä punamultausta
kohennettiin. Kauniit päivät innostivat lisää:
nyt vuoroon tulivat kuistin ikkunanpokat ja
porrasmaalin uudistaminen.

Kummaa, miten punaruskea ja valkoinen
väri sointuvat hyvin sinisen ja vihreän maiseman
kanssa - tosin nyt ilme alkaa olla syysruskainen,
siis vieläkin sointuvampaa.

Yleensä maalaussessiossa sivutuotteena syntyy
kokoelma maalintahraisia kuteita. Nyt suuren
sutioperaation yllätys oli, että tällä kerralla
Tapion "maalipaitojen" valikoima ei lisääntynyt
- käytössä olivat paita ja housut, joita oli jo
aiemminkin käytetty vastaavissa puuhissa.
Sottaantunut uusi lippiskin onnistuttiin putsaamaan.

Mieli on hyvä uurastuksen jälkeen ja silmä lepää.

Metsän monta menijää

Lapissa kaikki käy kovin nopeasti, sanoi
kansallisrunoilijamme Eino Leino, ja voi,
miten oikeassa hän olikaan.

Viivähdimme vain muutaman päivän kotona,
ja maisema oli lähes muuttunut. Kun
matkasimme kotiin elokuun lopulla, oli
vielä täysi kesä. Pari kolme yötä kotona, ja
matkalla mökille maisema henki jo syksyä,
vääjäämättä. Kellertävät ja rusehtavat värit
olivat vallanneet maiseman. Kesän lämpökin
oli muuttunut raikkaaksi, ellei peräti viileäksi,
ja hallaöitä oli ollut jo luvassa.

Runsaan sadan kilometrin matkalla kodin
ja mökin välillä voi sattua mitä tahansa.
Matka syyskuun toisena kohti mökkiä oli
tulvillaan elämyksiä. Kivalon keikka tehtiin
jälleen sienten perässä - löytyi vielä korit ja
pussit pullolleen tatteja, myös rouskuja ja
vielä jokunen haperokin (oli taas tuntien
souvi sienten perkaamisessa ja kuivuriin
laittamisessa). Uutuutena oli mellevä löydös
lampaan ja vuohen kääpiä. Niistä tulee hyviä
"vasikanpihvejä".

Porotkin pitävät sienistä, niillä ne lihottavat
itsensä talvikuntoon. Nyt ei ole ollut paljon
pistiäisiä porojen kiusana, ja kun sienikesä
on ollut hirmuinen ja kelitkin lopulta viilenneet,
poroilla on juhlaa. Iso tokka levittäytyi tien
molemmin puolin ja tiellekin, ja niin lihavia
elikoita, että ihan hyllyivät. Sarvet upeina
pystyssä, juoksu juhlavaa. Oli riemu katsoa.

Kivalon tiellä pölähti iso ukkomehto tielle;
raukka pelästyi yhtä paljon kuin metkin,
mutta onneksi lennähti methän puolelle
pakhoon.

Mökki tielle päästyä äkkäsimme ison
hanhitokan, kaksi kolmekymmentä
lintua, kahen mettän välisellä pellolla
lepäilemässä, keräämässä voimia muuttomatkaa
varten. Ujutimme auton varovasti peltotielle ja
kurkimme lintuja. Ihan olivat rauhassa, meitä
pelkäämättä. Ehkeivät äkänneet.

Vähän matkaa eteen päin, niin viiletti ketun
poika yli tien. Se silmäsi meitä epäluuloisesti
tien reunalta, mutta totesi sitten, että vaaraton
möhkö. Hyppeli hetken tien laidan risukossa,
mutta arvioi sitten, että tie on kulkemista
varten ja alkoi lönkötellä keskellä tietä kuten
tien käyttäjän sopiikin. Välillä toki pysähtyi
katsomaan taakseen, että vieläkö möhkö (auto)
pysyy perässä. Taisi pikkuinen sitten muistaa, että
on nälkä, kun poikkesi pellolle, pysähteli,
kuulosteli, syöksähteli, ja sai lopulta hiiren
kiinni. Popsi ja jatkoi peltomatkaansa.

Mökille päästyä ilman täytti pillien piipahtelu,
pyypillit äänessä, kirjaimellisesti. Puolijoukkueellinen,
tai oikeastaan ryhmällinen pyitä kahahteli
pihapuissa. Pyyt, teeret, erilaiset kyyhkyt ja
muut metsäkanalinnut ovat mökkiniemellä
tuttuja. Lisäksi pihapiirissä asustelee pupu.
Oravasta ja myyristä puhumattakaan.

Kun pääsee lähelle villiä eläintä ja luulee jopa
saaneensa jonkinlaisen yhteyden, vaikkapa
vain nopean katsekontaktin, tuntuu mahtavalta.
Ihan kuin saisi itselleen roolin, olemassa olon
oikeutuksen osana luontoa.
Mitä mieltä lienevät ihmisestä, nämä luonnon
itseoikeutetut.

Hirveä herkkuhamstraus

Lapin kesän voi summata antoisaksi tälläkin kertaa,
vaikka kevään korvat ja kesän hillat jäivätkin saamatta.
Kaiken korvasi loppukesän herkkutattisaalistus. Se oli
uskomatonta, lähes mahdotonta, herkkutatti-invaasio
oli mielikuvituksellinen; niitä oli kasoina, rykelminä,
puskina, täplikköinä, osa leprahtaneina, osa pontevasti
vielä pyrkimässä pintaan. Metsät pullistelivat miljoonista
tateista, joista tosin valtaosa oli mennyt yli tai tullut
porojen popsimiksi. Jäi siitä meillekin silti ihan riittävästi,
vallan yllin kyllin. Kolme reissua teimme kangasmetsiin,
ja sienikopat natisivat painostaan. Arvioimme, että
raahasimme metsistä kaikkiaan lähes 40 kiloa raakatattia;
sopivasti ehdimme ennen yöpakkasia.













Herkkutatti kaipaa putsausta, tietty, kuten muutkin
sienet, mutta saldoksi jäi kuitenkin tuhti määrä,
jota kuivasimme vuorokausikaupalla. Yhteen
kuivurilliseen mahtuu kerralla aina kuusi pellillistä
siivutettua sientä, ja lasteja kertyi puolensataa. Yleensä
asettelen sienen siivut sievästi ritirinnakkain, mutta
nyt oli lastattava kasaan niin paljon kuin mahtui.
Otin riskin, että kuivuvatko, mutta kuivuri oli tehokas
ja tulos hyvä. Lopullinen sienimäärä kutistui tietysti
murto-osaansa tuoreesta tavarasta.

Kaikkea sientä ei sentään pantu kuivurin kautta
säilöön. Iso osa upposi siltsillään paistinpannun kautta
mahaan. Aika hyvä "talsi" sekin, herkku jää kivasti
muistuttamaan itsestään, siis vyötärölle.















Kuulostaa hurjalta, ja syystäkin voi tattisessiotamme
kutsua tattiriemasteluksi, ellei ihan taisteluksi - semmoiselta
syöksähtelymme pitkin pötkin sinne tänne metsissä
tattien saalistuksessa on täytynyt näyttää.

Upeata sienijuhlinta kuitenkin oli tänä syksynä. Hyvä
sitä on muistella pitkin talvea, kun ropistelee kuivattua
sientä mausteeksi murekkeeseen, munakkaaseen,
keittoon, kastikkeeseen, jopa salaattiin - rajana on vain
mielikuvitus.

Hyvällä omalla tunnolla saalistamme kaikkea, mitä
Lapin upea luonto tarjoaa. Vuodet vaihtelevat ja kannat
myös. Yhtenä vuonna tarjolla on rutkasti yhtä, mutta
hakusessa on toinen - ja päin vastoin. Ei siis tarvitse
ujostella, vaikka äkkiseltään vaikuttaisikin ahneelta.
Varastoida kannattaa, jos vaikka tulisi piiritys. Ja
nälkähän ihmiesrievulle tulee aika ajoin muutenkin.

Ei yksittäinen noukkija laajassa erämaassa paljon paina.
Lisäetuna on, että lappilaisessa luonnosta kerätty tai
kalasteltu tuote on niin puhdasta kuin Suomesta
suinkin on saatavissa. Luomujen luomua.

Vapaaehtoinen vaiva viimeistä varvia

Vimma sekin on, vaappua (keikkua) tuntitolkulla
veneessä vaappua uitellen nykäisyn toivossa. Kun
siitä selviää vaivaisena, pikemminkin enemmän
kuin vähemmän, niin mielen perukoilla on tunne,
ettei koskaan enää.
Tapio soutaa soutamistaan seitsemän-kahdeksan
tuntia illasta, parin tunnin torkahdus teltassa tai
autossa lähtöpaikalla, sitten soutua lisää saman
verran, jopa kymmenen tuntia - minä aherran siimojen
ja vaappujen, syvääjien ja painojen kanssa.
Voimat on kiskottu äärimmilleen ja toipuminen
vie pitkään, olo maalla on kuin merimiehen,
koko ajan keinuttaa. Pää humisee unettomuutta.
24 tunnin kuluttua vaivat ovat vaihtuneet voiton
tunteeseen: siitä selvittiin ja olipa hieno kokemus ja
ensi vuonna uudelleen.

Paitsi että nyt ei ensi vuodesta tiedä vielä kukaan.
Kultainen Taimen nimittäin soudettiin tänä kesänä
viimeisen kerran, näin sanotaan. Talkoovoimin
järjestetty ja läpi viety tapahtuma on järjestetty
25 kertaa, me olemme olleet mukana 15 kertaa.
Talkooväki vanhenee, nuoria ei vaivan näkö
kiinnosta, ja parhaimmillaan yli 400 venekuntaa
kerännyt kalakisa on supistunut. Tänä kesänä
mukana oli vielä 165 venekuntaa. Myös kisaväki
vanhenee, voimat hupenevat. Tämän jälkeen
kilpailua ei enää järjestetä ainakaan nykymuodossaan.

Voimia ja sinniä kisa kysyy. Ideana on, että
kisa käydään soutupaateilla, kilpailuaika on
21 tuntia (alkuvuosina 24 tuntia). Lähtölaukaus
ammutaan kello 18 perjantaina ja aikaa on
lauantaihin kello 15:een asti yrittää saada
kasaan mahdollisimman paljon kalaa. Taimenta
tietysti tavoitellaan, sillä taimenkilosta kertyy
viisi pistettä, muusta kalasta, siis hauesta,
kuhasta ja ahvenestä yksi piste kiloa kohti.
Palkinnot olivat aikoinaan upeat, jopa puuveneitä
ja moottorikelkkoja. Nyt suurimman taimenen
saaja voitti mökkitontin järven rannalta.

Kisaan kannattaa valmistautua huolellisesti,
koska lähtölaukauksen jälkeen ei maihin ole
lupa pistäytyä missä tahansa varusteita
täydentämään (lue vilunkipeliä harjoittamaan
tai aiemmin pyydettyä kalaa noutamaan).
Kilpailijoille on tarjolla pari kolme valvottua
taukopaikkaa lepoa varten ja kisakalojen
jättämistä varten. Ainainen epävarmuustekijä
on sää, jonka selättää oikeilla varusteilla.
Nykyään on helppoa, kun netistä voi tsekata
vielä viime hetkillä melko pitävät ennusteet.

Varusteet, vaihtosukat, lääkkeet, lämmin
kerta yötä varten, vessapaperi ja sen semmoinen,
pakataan mustaan muovisäkkiin - se on paras
veneessä sateella ja selän lepuuttajana, eväät ja
vesi kylmäkallejen kanssa tihveräiseen, ja
tietysti vavat ja varavavat, kelat, siimat ja
varasiimat, vieheet, syvääjät, soututuoli,
haavi, kuuppa ja mukana on tietysti aina pappi,
siis tainnutuskapula. Lippis ja aurinkolasit,
pelastusliivit ja saappaat .... huh, vene on
täynnä, vaikka iso osa varusteista on päällä.
Tällä kerralla onnistuimme minimoinaan
varustuksen, mukana ei ollut koko garderooppi.
Tosin kelikin oli mitä parhain, ehtoolla jopa
kalakeli, aamu aukeni kesälomalaisen kelinä,
siis ei kalakelinä. Parempi sekin kuin monena
kesänä kokemamme hirvetä tuulet, sateet ja
armottomat helteet.

Olemme aina päässeet kalakuntaan, siis
saaneet kalaa, mutta vain lohkossa "muuta
kalaa" eli haukia. Sijoitus on ollut aina melko
hyvä, vaikka palkinnoille emme ole koskaan
yltäneet. Kun tänä lauantaina rantauduimme,
oli sijoituksemme 17. (olemme joskus olleet
jopa 9:nnellä sijalla jossakin vaiheessa kisaa),
mutta sijoitus tietysti muuttuu, kun kaikkien
saalis on saatu punnituksi. Kisa kisalta on
taimenten saajien joukko harventunut.
Nyt kisa-aamuna oli taimenta saanut vain
kolme venekuntaa! Mekään emme - kuten
emme aiemminkinaan - saaneet taimenta.
Haukisaaliimme oli tällä kertaa vaatimattomat
2,7 kiloa perattua kalaa.

Kun Ranuan legendaarinen ja tuhansien
tarinoiden kalakisa Kultainen Taimen nyt
lopetetaan, on se samalla meille luopuminen
mainiolla tavalla: emme antaneet periksi, muut
antoivat. Heh.

Suru satuttaa, se syventää

Suru on läsnä yhä enemmän, se satuttaa, mutta
se myös syventää. Surusta syntyy rakkautta, se
auttaa löytämään suvaitsevaisuutta, mutta murhe
myös mykistää ja auttaa arvostamaan hiljaisuutta
sen kaikissa muodoissa - mitä hiljaisuudella nyt
kukin käsittääkin.

Elämän suuri ristiriita on, että mitä vähemmän
ihmisellä on elonaikaa jäljellä, sitä enemmän on
aikaa hiljentyä ajatuksineen, sen rauhallisemmalta
tuntuu, sen maltillisemmin oppii suhtautumaan
asioihin, joita ei itse asiassa pysty muuttamaan,
sitä nöyremmin suostuu elämän ailahtelevuuteen,
sitä keveämmin ottaa vastaan pettymyksiä.

Jälleen on kotiseudulta tullut suruviesti.
Kaija-täti on kuollut. Veljeni oli
huomaavainen ja lähetti minulle paikallislehdessä
olleen kuolinilmoituksen. Hänet on ilmeisesti
haudattu tänään vain lähimpien omaisten
saattamana - heidän joukostaan puuttui nyt Jouni.
Vaikka en ollut nähnyt Kaija-tätiä 50 vuoteen,
ei aika muuta sitä tosiseikkaa, että jälleen yksi lapsuuden
kiinnekohta on pois. Koko ajan vähenevät ne henkilöt,
joiden kanssa on elänyt tiettyä aikakautta. Se
nostattaa tunteita pintaan ja on omiaan opettamaan
elämän ja sen kunkin hetken ainutkertaisuutta. Se
opettaa myös näkemään, miten tärkeitä perhe, suku ja
ystävät ovat. Läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voi
tuntea, vaikkei toista näkisikään aikakausiin. Riittää,
että toinen on kuulunut siihen "tiiliskivirakennelmaan",
josta oman elämän perusta on tehty ja jonka pohjalle
syntyvät elettyjen vuosien uudet "tiilikerrokset"
vankistamaan tietoisuutta siitä, kuka on.

Viisaat sanovat, että taakseen ei kannata katsoa.
On elettävä tätä hetkeä ja katsottava tulevaisuuteen.
Toiset viisaat sanovat, että ellei tunne menneisyyttä
eikä tiedä historiasta, ei ymmärrä nykyisyyttäkään.
Kummatikin lienevät oikeassa. Historia on laaja yhteys,
oma eläminen suppea, yksilöllinen. Kun tuntee historian,
pystyy myös omassa elämässään näkemään mittasuhteet.
Lienee kuitenkin harva henkilö se, joka pystyy tähän
päivään, huomista suunnitellen, ilman katumusta,
surematta eilistä.

Lienee tarkoituksenmukaista, että nuorena on
lyhytjänteinen, tyly ja itsekäs, vanhana sitten harmittelee
pöljyyttään ja katuu kuka tekemättömyyksiään, kuka
tekemisiään. Ehkei maailma menisi eteenpäin, ellei
olisi nuoruuden ylimielisyyttä ja yltiöpäisyyttä, ja
vastaavasti kai vauhti yltyisi liiaksi, jos vastapainona
ei olisi vanhojen varoituksia ja toppuutuksia.

Eivät tunteet haalene ikävuosien myötä, ne vain
löytävät entistä paremmin oman lokeronsa. Jos
varsa vikuroi valjastettaessa, vanha humma jo
tietää, että aisojen väliin on hyvä suosiolla alistua.

Vuvuzelan vankina

Tällä erää on katsottuna enemmän kuin puolen
sataa peliä huipulta ja huipummalta, ja elämä on
ollut yhtä vuvuzelaa, siis lepatataa, siis stadiontorvea.
Siis kenellä juu, kenellä ei. Itse olen pysytellyt etäällä
jalkapallon maailmanmestaruushuutoa, -kuvaa
ja -torvea, joten en ole ollut vuvuzelasurinan
vankina.

Siitä huolimatta en ole voinut välttyä kyseiseltä
särinältä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran,
en älynnyt heti noteerata sitä, mutta vähän päästä
se tunkeutui kalloon - olo oli kuin olisi joutunut
mehiläispesän sisään. Kuulemma torven ääni
on vierestä kuultuna niin kova, että se voi
kerrasta vaurioittaa kuuloa.

Lapissa ei juuri tähän mennessä ole ollut hyttysiä
haitaksi asti. Tähän asti on ollut sateista, tuulista
ja koleata. Tänä viikonloppuna saapui kesä ja aurinko
meillekin. Sunnuntaina palailtiin järveltä kalasta
ja sytyteltiin pihagrilliä haukifileiden paistoa
varten. Outoa surinaa kuului korviin, kuin
vuvuzela olisi hyrissyt - mutta eihän loppuottelu
ollut vielä edes alkanut. Mitä mitä, joko ärsyttävä
ääni vainoaa mielikuvituksessakin. Ei sentään,
vaan pahempaa. Tyynessä kesäehtoossa surisi
miljoonien hyttysten armeijat lehvistössä isona
massana; koskahan se äkkäisi vyöryä kimppuumme.
Äkkiä etelän miehen ohvia naamaan ja tyynesti
grillaamaan fileet, mutta syöntisessiota varten
oli kyllä vetäydyttävä sisätiloihin. Elävä v-zela
jäi pihalle, mutta kohtahan se alkaisi teeveestä.

Kesä tuli pohjoiseenkin vuorostaan, ja
voi, miten ihanana. Harvoin on saanut nauttia
näin idyllisestä kesäpäivästä, joka huipentui
illan lempeyteen. Lämpö ei tällä erää vielä
kehittynyt iltapäiväukkoseksi entiseen tyyliin,
vaan pilvenhattarat väistyivät pehmeästi
taivaalta, sini vaihtui rusoksi, tuuleskelu tyyntyi
viriksi ja lopulta veden sileäksi pinnaksi, jota kuvioivat
vain kalanpoikasten nypiskely, kun ne tavoittelivat
pikkuperhoja, ja lähirannoille kotiutuneen
joutsenperheen livunta. Haavatkaan eivät havisseet,
metsästä kuului vain muutama hajanainen linnun
sirkahdus.
Täydellinen idylli, johon ei kannata kelpuuttaa mukaan
vuvuzelan, ei kun hyttysarmeijan hurinaa.

Nyt on ensimmäinen puoliaika loppunut,
Espanja ja Hollanti ovat pelanneet nollanolla.
Peukut pystyyn Espanjalle!

Pouta puhui puppua

Herkespä sentään satamasta! Toukokuun yhden helleviikon
jälkeen ei Lapissa ole ollut tietoakaan kesästä, kalsanmärkää
on piisannut viikosta toiseen. Päivä jo lyhenee, mutta vasta
tänään tuli ensimmäinen kesäpäivä!
Poudat ja Helliset ovat vakuutelleet päivittäin, että nyt
saadaan helteitä ennätyksellisesti. Hoh, täällä Lapissa on
ollut tähän asti pimeätä kuin marraskuussa.

Takana on Tenon ikimuistoinen (taas) reissu, ja siellä sateet
ja pohjantuulet olivat toivottuja. Mitä kurjempi keli, sitä
parempi kalailma.

Kymmenen päivää kalastelimme, soudimme ja heitimme
perhoa, ja saaliiksi tuli kahdeksan lohikalaa, niistä neljä
tinttiä (yhden Tapio sai rannalta perhovavalla, melkoinen
taidonnäyte taas), yksi lohi ja loput lohijalkoja. Peratuksi
painoksi tuli 25 kiloa lohikalaa. Lisäksi saimme meritaimenen,
ja perhovavalla 15 kiloa harria.

Saalistamme voi siis hyvinkin kuvailla onnekkaaksi, ja kun
käytössä olivat ainoastaan itse sitomiani perhoja, voi
panos-tuotos -puolta pitää tyydyttävänä.

Minulle on kertynyt kaksi pientä matkalaukullista perhon
sidontavälineitä, höyheniä, karvoja, silkkiä, tinseleitä,
kukonniskoja, oravanhäntiä, dubbinkeja, erilaisia koukkuja,
mitä kaikkea ikuna löytyykään, luettelo on loputon. Joka
värisävyä on jokaista materiaalia oltava, ja silti aina
puuttuu jotakin. Jostakin kumman syystä kalamies ei ole
köyhä eikä kipeä, kun hän menee tarvikekauppaan....

Velipoika kyseli juhannusmuisteluksia "vastaukseksi" omiin,
todella värikkäisiin muistoihinsa. Hänen blogiinsa kirjaamansa
rikkaat muistot ryyditettyinä kuvilla olivat omaa luokkaansa.
Niiden lukeminen paikkasi sitä puutetta,
joka liittyy omiin juhannuksettomiin juhannuskesiini. Lapsuuteni
juhannusten jälkeen ei minulla ole ollut ihmeempiä
juhannuksia,vaikka sittemmin pojalleni yritinkin jotakin keksiä
muistettavaksi.

Juhannukset Tenolla ovat olleet mieluisia, Heimon haitari,
talon väen elämän myönteisyys, pihapiiriin kerääntyneet
turisti, nuotio ja pohjoisern oudon valon tunnelma,
kaikki ne ovat lähtemättömästi mielessä. Mukana on
todellisia persoonallisuuksia.

Heimo oli tälle kesälle säveltänyt pääsimme "kantaesittämään"
ja tapailemaan säveliä yhdessä ennen kuin taas kerran erosimme.

Eräs juhannus nousee yli muiden, ei riemukkuutensa ansiosta
vaan pelästyttävyytensä vuoksi. Päivällä olimme löytäneet vielä
muutamia korvasieniä, joista valmistin keiton. Juuri kun olimme
lapioimassa kermalla höystettyä herkkua naamaamme, pysähtyi
lusikka huulilleni. Älä syö enempää! En muista, ryöppäsinkö kerran
vai kaksi. Tapio popsi keittonsa tyynesti ja sanoi, kyllä
kertaryöppääminenkin riittää. Jatkoimme iltaa rannassa kokolla,
mutta kun vähän ennen puolta yötä palasimme mökille, silloin minulla
petti kasvo. Soitin hermoissani myrkytyskeskukseen ja kerroin
syöneemme arveluttavia korvasieniä.
Neuvo oli juoda lääkehiiltä, oliko se peräti litran verran. No,
mistä nyt sellaista tähän hätään löytää. Hyppäsin autoon ja ajoin
40 kilometrin päähän kirkolle koputtelemaan
terveyskeskuksen ovia ja ikkunoita. Löytyi päivystäjähoitaja,
jolta sain sairaalan ainoat lääkehiilipullot. Niiden kanssa
käännyin paluumatkalle. Polkiessani tuhatta ja sataa pelastamaan
Tapiota tuhoisilta sienimyrkkyvaurioilta pelkäsin juhannusyön
rattijuoppoja - jos vaikka joku hullu tulee vastaan ja tulee kolari....
Loppu hyvin: sain kuin sainkin Tapion latkimaan riittävästi
karmeaa mustaa tököttiä.
Seuraavina päivinä tosin ei ollut tarvetta vierailla hyyskässä.

Jk. Sanoinko jotakin auringosta. No, se näyttäytyi päivän ja
piiloutui taas paksujen sadepilvien taakse. Pätee sama kuin
sateenvarjossa: ota varjo mukaan, on paistetta, jätä varjo kotiin,
sataa. Sanonta näkyy sopivan myös kasvimaan hoitoon: kastele
kukat, niin sataa, ja niin edelleen.

Korvat kyykyssä

Kylmä jakso pani korvat kyykkyyn, siis korvasienet
pysyttelevät piilossa. Kiertely "varmoilla" korvapaikoilla
antoi torstaina saaliiksi pelkkää liikuntaa, loikkimista
hakkuualueilta toiselle. Muutama pikkunyssykkä tosin
löytyi niin, että yhden kastikkeen siitä hyvällä tahdolla
saa. No, edellisvuosien korvia on vielä yllin kyllin
pakkasessa. On hyvä, että panee talteen silloin, kun
saalista löytyy. Korvasienilläkin on kausivaihtelunsa,
vuodet eivät ole samanlaisia.

Kun menee metsään, niin tyhjin käsin ei koskaan
tarvitse kuitenkaan palata. Sienikorin pohja täyttyi
tällä kertaa kuusenkerkistä. Vuosikasvaimista saa
vallan upeata ja hienoaromista siirappia, tai jos on
oikein osaava, tyylikkäitä jälkiruokia, jäädykkeitä
tai muita semmoisia, joihin taitoni eivät riitä.
Siirappia kyllä keittelen, ja se maustaa hienosti
vaikkapa riistaruokaa. Tunnustaa täytyy, että
kyllä sitä joskus jätskillekin valutetaan.

Vaikka korvasienet - kuten luonnon antimet
yleensäkin - vaativat jatkokäsittelyä heti, niin kerkkä
ei ole niin herkkä. Se ei pane pahakseen pakastamista.
Pikkupurkillinen kerkkää kattilaan kiehumaan sitten,
kun itselle sopii...

Kun erämaassa mökkeilee, on turha haikailla
puutarhan perään. Mökillä oli alussa intoa
rakennella kasvimaita - kunttaa kaivettiin ylös ja
tilalle multaa. Vain muutama vuosi, niin kuntta
oli "kasvanut" takaisin ja kasvit alkoivat
tukehtua. On ollut vähä vähältä pakko luopua
kukkapenkeistä, muutamaa aika ajoin uusittavaa
plänttiä lukuunottamatta, ja antaa luonnon vallata
itselleen se, mikä sille kuuluu.

Myös luonnon eläimet auttavat muistamaan, että
metsä on metsä ja erämaa pitää valtaa alueillaan.
Jokin, pupu, myyrä, ötökkä tai joku, käy popsimassa
versot. Maukkaimpia ovat krassit ja hajuherneet.
Hauskin tapaus oli tuvan nurkalle rakennettu
kukkalaatikko. Sitä ympäröi kolminkertainen
kanaverkko. Siitä huolimatta versot olivat taas
kadonneet parempiin suihin. Vihannesmaalla
korkea kanaverkko toimii, puput eivät ole päässeet
napsimaan herneenversoja. Porot söivät aikoinaan
kaikki orvokit, mutta nyt poroparat ovat etsiytyneet
muualle. Liljakukko vohkii liljakasveja, mutta se
ei vieraile joka vuosi. Jos pupu (joka asuu mökkimme
alla) on syytön, niin kuka söi kolminkertaisen
verkon sisällä kasvua yrittäneet krassit?

Hällä väliä, kivaa on. Kesänyön pisin hetki lähestyy,
Lapin luonto on ihanimmillaan. Hyttysiä ei ole
vielä paljon, joten seisoin rantapuiden suojissa kiikari
silmillä ja katselin valoisan myöhäisillan elämää
järvellä. Joutsen meloi rantaamme, tyynen veden
kuvajainen loihti yksinäisen, ylvään linnun kahdeksi.
Alkulintu kuikka häipyi vastapäisen saaren taakse,
perässä seurasi toinen. Keskellä salmea porisi kuin
puuro, pikkukalojen parvi. Lokki vaani kaloja. Sorsa
havisi lentoon lähirannalta. Tikka hätyytti kirjosiepon
pesäpönttöä; näin sen tappavan yhden poikasen, tuntui
karmealta.

Luonnon on kuitenkin annettava elää omaa elämäänsä
ja ihmisen on koetettava olla häiritsemättä sitä miten
kuten taitaa.

Jk. Linnut konsertoivat minulla aina kun tahdon, vaikka
talvisydännä. On vain istahdettava Volvoon. Saimme näet
Karilta ja Hannelelta vuosia sitten lahjaksi äänikuvaston.
Volvossa soivat vielä kasetit; siellä lirkuttaa usein täysillä,
kun koetan painaa mieleen, kenelle mikin kuvio kuuluu.
Linnun laululla on ihmeellisen onnellistuttava vaikutus.

Rajajoki, toiviovirta

Kohta starttaa: 500 kilometrin ajo Tenon lohijoelle
alkaa vajaan viikon päästä. Nyt on valmistautumisen
aika. Keloja on rasvailtu, siimoja uusittu, perholiinoja
putsattu. Nyt pitäisi sitoa vielä muutama perho valmiiksi,
jotta olisi jotakin uutta tarjota Atlantilta nouseville
kutulohille.

Maanantai-iltana päättyy Tenolla 24 tunnin viikkorauhoitus,
ja me lykkäämme jokiveneen toiviovesille. Olemme
aikeissa soutaa kymmenen päivää (takapuoli on kovilla,
tuolin on oltava tukeva mutta pehmustettu). Sen enempää
tuskin näillä köppäkymmenillä jaksaa pätkänukkumisella
ja tuntien kökötyksellä kapeassa jokiveneessä, jossa ei juuri
asentoa pääse vaihtamaan - paitsi kalan väsytyksessä, kun
töytäillään ja kohelletaan, unohtuvat pärske ja matalat laidat.

Yksi lasku kestää aina kolmesta neljään viiteen tuntiin.
Tapio soutaa koko ajan (on virtuoosi lukemaan virtaa ja
löytämään ottipaikat), minä istun kuin kivi ja tuijotan
valmiina kiskaisemaan vavan telineestä käteen heti, kun
räikkä rähähtää. Yleensä tähän aikaan on Tenon vesi myös
roskaista, kun kevättulvat huuhtovat rannoilta kaiken risun
ja roskan virran vietäväksi, voipa mukana olla risulauttojakin
(veneiden rantamattoja). Se merkitsee, että koko ajan on
oltava kelaamassa siimaa sisään ja putsaamassa solmuja
ja koukkuja ja mitottava siima nopeasti takaisin uimaan,
kutakin vapaa vuorollaan. Pidän siimaa yleensä ulkona
noin 15 metriä, ja vapoja meillä on kerralla pyytämässä
kolme. Uusi Teno-sääntökin rajoittaa nykyään vieheiden
määrän tähän. Yhdessä siimassa saa olla vain yksi viehe,
puukala tai perho, joskus lusikkakin, riippuu kelistä, veden
korkeudesta, joen ilmeestä, onko koski vai suvanto, syvänne
vai matala.

Moottorilla nousemme ylös - lähtöpaikka riippuu meidän
kalastusvesillämme Tenolla vähän veden
korkeudesta ja siis virtauksista, miten hulvana vesi juoksee
tai huilaako se alas - sitten moottori ylös, airomies töihin
vastustamaan veneen vauhtia. Paattia siksakataan joen
laidalta toiselle. Leveillä osuuksilla on päätettävä, kumpaa
reunaa suositaan, muuten missataan hyviä ottipaikkoja,
jos linja putoaa liian loivaksi. Siimat pyritään pitämään
alajuoksuun, ja veneen poikkiohjauksella saadaan vieheet
viistoamaan vettä; vieheen liike houkuttaa näin kalaa.

Kun kärki notkahtaa ja räikkä soi, nappaan vavan käteen,
jotta voi paremmin pitää tuntumaa kalaan. Samalla ojentelen
muut vavat Tapiolle kelattavaksi, jotteivat siimat sotkeudu.
Kalalle ei saa antaa yhtään löysiä, mutta liian kireälläkään
ei jarru saa olla, jottei kala saa pingaa. Hyödynnetään
sopivalle kireydelle asennettua jarrua ja vavan joustavuutta.
Aika pystyssä vapa on syytä pitää - jos vapaa sojottaa kohti
kalaa, siima pamahtaa poikki kalan kiskaistessa - jotta jousto
säilyy. Joskus joutuu vapaa sojottamaan kohtisuoraan veteen,
kun kala yrittää veneen alle - siima ei saa krahnauttaa veneen
pohjaa, ja herkästi taas vapaa viedään puolelta toiselle lohen
liikkeiden mukaan.

Kala pyrkii ahdingosta irti raivoisasti, junttaa pohjaan, juroo
syvällä, ui paaatin alle, hinkkaa siimaa kiveen tai veneen
pohjaan, huiskii päätä, joskus hyppää korkealle, jönöttää
kiven takana lepäämässä - ja joskus se onnistuu sylkemään
koukut suustaan. Siksi on tärkeätä, että siima pysyy suorana
muttei löysää; tuntuman on koko ajan oltava herkkänä siiman
toiseen päähän. Väsyttäjä on puun ja kuoren välissä. Kalaa on
väsytettävä riittävästi, muttei liian paljon. Aina on näet vaara,
että rytäkässä koukut oikenevat, joten mahdollisimman
nopeasti kala on saatava väsymään ja veneen viereen
koukattavaksi. Jos taas liian nopeasti yrittää saada kalan
sopivalle hollille, se voikin äkisti ponnistautua mihin suuntaan
tahansa ja onnistua katkaisemaan siiman. Koukkaaminen
on oma taiteen lajinsa, ja siinä Tapio on mestari, ei ole
siima katkennut koukkuun eikä kala töheltynyt karkuun,
usein on onnistunut puhtaasti päästä. Tosin tärkeintä on
saada kala ylipäätään paattiin, vaikka siinä punalihaa
vähän tärveltyisikin.

Olemme onkineet lohta Tenolla 15 vuotta eikä yksikään
soutukerta ole kulkenut saman käsikirjoituksen mukaan.
Kalastamassa jos missä ei sekuntia ennen tiedä, mitä
seuraavaksi tapahtuu. Turruttavuus voi äkkiä vaihtua
seikkailuksi. Se verran täytyy itseämme kehua, että
näinä vuosina vain kolme lohta olemme missanneet,
kun saalista on saatu joka kesä muutama lohi, parhaimpana
yhksitoista kalaa, heikoimpana yksi, yleensä kuitenkin
useita. Ensimmäinen oli ensimmäinen tärppimme, rannalta
väsytystä seurannut arvioi kalan painoksi viisi kiloa,
sen verran se näytti pyrstöä (tosin karanneet kalat ovat
ne suurimmat). Väsytimme hartaasti kuten oli neuvottu,
niin hartaasti, että kala lopulta kuin näytösluonteisesti
kävi veneen reunalla näyttämässä, miten huulen
reunaan tarttunut koukku irtoaa vain päätä hieman
kääntämällä, siiman saatua pienen löysän.
Toinen kala hävisi huolimattomuutta; oli jo saatu niin
monta kalaa, että tuli ylimielisyyttä, meiltähän tämä käy.
Ja kävihän se, pieni löysä, kala huiskautti pyrstöä ja
hävisi loiskeella teilleen. Kolmas kaatui virhearvioon.
Se vaikutti isolta harrilta, ja kelasin liian ripeästi sisään,
mutta sitten alkoi teutarointi, ja samassa kala hyppäsi
ja irrottautui löysähtämisen ansiosta.

Lohikesät ovat erilaiset. Tutkijat nimeävät yhden kesän
tinttikesäksi (lohi on tintti tai tiddi 1-3 kiloon),
seuraavana kesänä nousevat lohijalat (3-6 kiloon)
ja seuraavana lohet (6 kilosta ylöspäin). Viime kesä
osoittautui tinttien ajaksi, ja tästä kesästä ennakoidaan
hyvää lohikesää.
Toivotaan, kaikki on mahdollista kalavesillä.

Ensisato saatu

Puhtaan pohjolan satokausi alkoi jo - talteen
on saatu ensimmäiset aarteet.

Hiirenkorvien hätinä ehdittyä peukalonkynnen
kokoisiksi oli kiire keräillä muhkea kasa lehtiä
kuivumaan. Koivunlehtijauhe sopii käytettäväksi
lähes missä vain salaatista keittoon, teestä
koristeeksi vihannesten päälle. Koivunlehtien
keruulla olikin jo hoppu, mutta parhaan sadon
kausi jatkuu vielä pohjoista kohti. Kun
pääsemme juhannuksena Tenon varrelle,
hiirenkorvavaihe siellä on vasta kehittymässä
pikkulehdykäisiksi.

Toinen alkukesän arvokkaista anneista on
nokkonen. Vanhan kansan monirohdos ei
kosta poimijalleen: likikään jokainen nokkosenoksa
ei polta kättä, joka sen noukkii. Nokkosenlehti
kuivuu lähes itsekseen, ja samalla siitä häipyy
"pisteliäisyys". Kuivahtaneen lehden voi panna
suuhun pureskeltavaksi kuin purkan.
Monikäyttöisintä nokkonenkin on jauheena - katso
koivun käyttövivahteet lisättynä kastikereseptillä.

Puhtaimmat koivunlehdet löytyvät vesaikoista
etäällä teistä, mutta Lapissa riittää metsäteitä,
joiden reunamien vittikoita eivät autojen päästöt
rasita. Tosin tämän kevään vitsaus näyttää olevan
kirvakkuus; kirvoja on niin paljon, että niillä voisi
värjätä lankasatsin.
Koivun rikkaus on parasta kasvukauden alussa,
mutta toki lehtiä passaa popsia puista suoraan
suuhun pitkin kesää, vaikka maku laimeneekin ja
puisevoituu.
Sen sijaan nokkonen on kerättävä ennen kukintaa.
Kasvupaikallakin on väliä: ei varjoisista reheviköistä
eikä ainakaan hyyskän liepeiltä.

Maitohorsman "parsat" ovat nyt parhaimmillaan.
Niitä voi silputa salaattiin semmoisinaankin,
mutta ne voi myös ryöpätä (oheisvalkuainen eli
mahdolliset pisteötökät kuolevat ja huuhtoutuvat
pois) - kumpikin menetelmä tuo alkukesän
ruokapöytään hienon lisän. Muutaman minuutin
keittämisellä maitohorsman versoista tulee
tankoparsan veroista herkkua, kuumien versojen
päälle nokko voita ja aquí tiene!
Kun lehdet vähän kasvavat, niitä otetaan kuivamaan,
jauhetaan monikäyttöiseksi jauhoksi tai rutistetaan
teenlehdiksi. Kukat käyvät juomaksi, juuret jauheeksi
leipään....

Puhumattakaan muista luonnon yrteistä ja annista -
lista on lähes loputon. Pohjoisen puhtaus ja
kesäyön valo korvaavat mainiosti etelän pitkän
kasvukauden.

Kunhan näistä kylmistä päästään, uskaltautuvat
korvatkin kurkkaamaan (tai siis kuulostelemaan)
hakkuuaukeilla (kolme vuotta sitten auratuilla ja
istutetuilla), ja näin voitaneen myös sienikausi
julistaa alkaneeksi.