17.7.2010

Suru satuttaa, se syventää

Suru on läsnä yhä enemmän, se satuttaa, mutta
se myös syventää. Surusta syntyy rakkautta, se
auttaa löytämään suvaitsevaisuutta, mutta murhe
myös mykistää ja auttaa arvostamaan hiljaisuutta
sen kaikissa muodoissa - mitä hiljaisuudella nyt
kukin käsittääkin.

Elämän suuri ristiriita on, että mitä vähemmän
ihmisellä on elonaikaa jäljellä, sitä enemmän on
aikaa hiljentyä ajatuksineen, sen rauhallisemmalta
tuntuu, sen maltillisemmin oppii suhtautumaan
asioihin, joita ei itse asiassa pysty muuttamaan,
sitä nöyremmin suostuu elämän ailahtelevuuteen,
sitä keveämmin ottaa vastaan pettymyksiä.

Jälleen on kotiseudulta tullut suruviesti.
Kaija-täti on kuollut. Veljeni oli
huomaavainen ja lähetti minulle paikallislehdessä
olleen kuolinilmoituksen. Hänet on ilmeisesti
haudattu tänään vain lähimpien omaisten
saattamana - heidän joukostaan puuttui nyt Jouni.
Vaikka en ollut nähnyt Kaija-tätiä 50 vuoteen,
ei aika muuta sitä tosiseikkaa, että jälleen yksi lapsuuden
kiinnekohta on pois. Koko ajan vähenevät ne henkilöt,
joiden kanssa on elänyt tiettyä aikakautta. Se
nostattaa tunteita pintaan ja on omiaan opettamaan
elämän ja sen kunkin hetken ainutkertaisuutta. Se
opettaa myös näkemään, miten tärkeitä perhe, suku ja
ystävät ovat. Läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voi
tuntea, vaikkei toista näkisikään aikakausiin. Riittää,
että toinen on kuulunut siihen "tiiliskivirakennelmaan",
josta oman elämän perusta on tehty ja jonka pohjalle
syntyvät elettyjen vuosien uudet "tiilikerrokset"
vankistamaan tietoisuutta siitä, kuka on.

Viisaat sanovat, että taakseen ei kannata katsoa.
On elettävä tätä hetkeä ja katsottava tulevaisuuteen.
Toiset viisaat sanovat, että ellei tunne menneisyyttä
eikä tiedä historiasta, ei ymmärrä nykyisyyttäkään.
Kummatikin lienevät oikeassa. Historia on laaja yhteys,
oma eläminen suppea, yksilöllinen. Kun tuntee historian,
pystyy myös omassa elämässään näkemään mittasuhteet.
Lienee kuitenkin harva henkilö se, joka pystyy tähän
päivään, huomista suunnitellen, ilman katumusta,
surematta eilistä.

Lienee tarkoituksenmukaista, että nuorena on
lyhytjänteinen, tyly ja itsekäs, vanhana sitten harmittelee
pöljyyttään ja katuu kuka tekemättömyyksiään, kuka
tekemisiään. Ehkei maailma menisi eteenpäin, ellei
olisi nuoruuden ylimielisyyttä ja yltiöpäisyyttä, ja
vastaavasti kai vauhti yltyisi liiaksi, jos vastapainona
ei olisi vanhojen varoituksia ja toppuutuksia.

Eivät tunteet haalene ikävuosien myötä, ne vain
löytävät entistä paremmin oman lokeronsa. Jos
varsa vikuroi valjastettaessa, vanha humma jo
tietää, että aisojen väliin on hyvä suosiolla alistua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Antaisitpa aatoksia, heitä heti huomioita, vastaa viestiin vuorostasi, sanat soljumaan sujuta.