Outoja onnentunteita

Nuorena uskoi, että onni on
suuria tunteita ja valtavia
kuohuja, isoja rikkauksia.
Kuvitteli, että voidakseen
olla onnellinen oli saavutettava
jotakin isoa, vähintäänkin
jotakin sellaista, mihin vain
harva yltäisi.

Ei käsittänyt olevansa
onnellinen, kun opiskeli,
seurusteli, kävi töissä, sai
palkkatilin, muutti uuteen
asuntoon, syntyi lapsi, joka
joskus valvotti, tuli perhejuhlia,
tapasi ystäviä, matkusteli
ja sai joskus hankituksi
haaveilemansa vempeleen.
Sehän vain oli elämää.

Siinähän se juuri oli, elämässä.
Onni oli elämässä, siinä
arkipäivässä, jota silloin
arveli paarustavansa läpi.
Totuus oli toinen: sitä arkea
liiteli, asteli, kompasteli,
kipitti, hyppeli, käveli ja
juoksi. Saattoi jopa olla,
että elämä oli omissa
käsissä - siltä osin, mitä
elämä nyt yleensä voi
olla ihmisen omissa
koprissa.

Tietysti lisäyrttinä sopassa oli,
että ymmärsi yrittää, pyrkiä niin
sanotusti oman onnensa sepäksi.
Oivalsi, ettei pieniin eikä oikein
isoihinkaan vastoinkäymisiin
kannattanut lannistua, vaan
jos kaatui, nousi ylös. Kun
siihen pystyi, jo sekin oli
onnea. Surku, ettei semmoisesta
älynnyt olla onnellinen.

Ikääntymisen yksi upeita
puolia on onnellisuuden
lisääntyminen - kuulostakoon
se ristiriitaiselta. Vaikka monet
puitteet kapenevat, niin ilo
levenee. Yhä vähäisemmät
asiat ilahduttavat, yhä pienempi
sysäys tarvitaan onnen tuneen
herättämiseen.

Voi kuvitella, miten nuori
uljas leijona vilkaisee säälivästi.
Mitä hymyn aihetta tuolla
kremppajalalla voi olla,
luuserilta näyttääkin. Keskellä
onnensa huikeutta ei nuori ehkä
voi käsittää, mitä onnen
aihetta vanhalla enää voi olla
- ja sääli, että harva nuori
näkee omaakaan onnellisuuttaan.

Kun usko suuriin saavutuksiin hiipuu,
voi tietysti tuntua katkeralta,
mutta niin pitää ollakin.
Ilman pettymystä ei voi pohtia
asioita uusiin puihin. Ei
voi kasata palikoita uusiksi
rakennelmiksi, ellei vanha
rakennelma ensin romahda.

Kesken perunan kuorimisen
yllättyy äkillisestä onnen tunteesta,
sisältä kumpuaa outo onnellisuus.
Tässä kuorii perunoita, ihanaa,
oman maan pottuja. Kohta
tuoksuu kalakeitto, ihanaa,
itse pyydetyt kalat. Ihanaa,
kesällä taas kalastetaan. Ihanaa,
tänään ei jalassa tunnukaan
kipua. Voi miten hauskaa,
serkku soitteli, ihanaa, että
on sukulaisia.

Ilon aiheita on loputtomasti,
onnellisuuden siemeniä.
Paljon on jäänyt taakse, paljon
on itketty ja surtu, paljon on
menetetty, ystäviä, rakkaita,
terveyttä, mahdollisuuksia,
mutta vielä on paljon asioita,
joista voi iloita. Suru meillä on
koko ajan mukanamme, mutta
ilo on taikuri, joka loihtii
onnen tunteen yllättäen;
onnellisuus meitä "vaanii".

Lasi on vielä puolillaan...

Suru satuttaa, se syventää

Suru on läsnä yhä enemmän, se satuttaa, mutta
se myös syventää. Surusta syntyy rakkautta, se
auttaa löytämään suvaitsevaisuutta, mutta murhe
myös mykistää ja auttaa arvostamaan hiljaisuutta
sen kaikissa muodoissa - mitä hiljaisuudella nyt
kukin käsittääkin.

Elämän suuri ristiriita on, että mitä vähemmän
ihmisellä on elonaikaa jäljellä, sitä enemmän on
aikaa hiljentyä ajatuksineen, sen rauhallisemmalta
tuntuu, sen maltillisemmin oppii suhtautumaan
asioihin, joita ei itse asiassa pysty muuttamaan,
sitä nöyremmin suostuu elämän ailahtelevuuteen,
sitä keveämmin ottaa vastaan pettymyksiä.

Jälleen on kotiseudulta tullut suruviesti.
Kaija-täti on kuollut. Veljeni oli
huomaavainen ja lähetti minulle paikallislehdessä
olleen kuolinilmoituksen. Hänet on ilmeisesti
haudattu tänään vain lähimpien omaisten
saattamana - heidän joukostaan puuttui nyt Jouni.
Vaikka en ollut nähnyt Kaija-tätiä 50 vuoteen,
ei aika muuta sitä tosiseikkaa, että jälleen yksi lapsuuden
kiinnekohta on pois. Koko ajan vähenevät ne henkilöt,
joiden kanssa on elänyt tiettyä aikakautta. Se
nostattaa tunteita pintaan ja on omiaan opettamaan
elämän ja sen kunkin hetken ainutkertaisuutta. Se
opettaa myös näkemään, miten tärkeitä perhe, suku ja
ystävät ovat. Läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voi
tuntea, vaikkei toista näkisikään aikakausiin. Riittää,
että toinen on kuulunut siihen "tiiliskivirakennelmaan",
josta oman elämän perusta on tehty ja jonka pohjalle
syntyvät elettyjen vuosien uudet "tiilikerrokset"
vankistamaan tietoisuutta siitä, kuka on.

Viisaat sanovat, että taakseen ei kannata katsoa.
On elettävä tätä hetkeä ja katsottava tulevaisuuteen.
Toiset viisaat sanovat, että ellei tunne menneisyyttä
eikä tiedä historiasta, ei ymmärrä nykyisyyttäkään.
Kummatikin lienevät oikeassa. Historia on laaja yhteys,
oma eläminen suppea, yksilöllinen. Kun tuntee historian,
pystyy myös omassa elämässään näkemään mittasuhteet.
Lienee kuitenkin harva henkilö se, joka pystyy tähän
päivään, huomista suunnitellen, ilman katumusta,
surematta eilistä.

Lienee tarkoituksenmukaista, että nuorena on
lyhytjänteinen, tyly ja itsekäs, vanhana sitten harmittelee
pöljyyttään ja katuu kuka tekemättömyyksiään, kuka
tekemisiään. Ehkei maailma menisi eteenpäin, ellei
olisi nuoruuden ylimielisyyttä ja yltiöpäisyyttä, ja
vastaavasti kai vauhti yltyisi liiaksi, jos vastapainona
ei olisi vanhojen varoituksia ja toppuutuksia.

Eivät tunteet haalene ikävuosien myötä, ne vain
löytävät entistä paremmin oman lokeronsa. Jos
varsa vikuroi valjastettaessa, vanha humma jo
tietää, että aisojen väliin on hyvä suosiolla alistua.