2.9.2010

Metsän monta menijää

Lapissa kaikki käy kovin nopeasti, sanoi
kansallisrunoilijamme Eino Leino, ja voi,
miten oikeassa hän olikaan.

Viivähdimme vain muutaman päivän kotona,
ja maisema oli lähes muuttunut. Kun
matkasimme kotiin elokuun lopulla, oli
vielä täysi kesä. Pari kolme yötä kotona, ja
matkalla mökille maisema henki jo syksyä,
vääjäämättä. Kellertävät ja rusehtavat värit
olivat vallanneet maiseman. Kesän lämpökin
oli muuttunut raikkaaksi, ellei peräti viileäksi,
ja hallaöitä oli ollut jo luvassa.

Runsaan sadan kilometrin matkalla kodin
ja mökin välillä voi sattua mitä tahansa.
Matka syyskuun toisena kohti mökkiä oli
tulvillaan elämyksiä. Kivalon keikka tehtiin
jälleen sienten perässä - löytyi vielä korit ja
pussit pullolleen tatteja, myös rouskuja ja
vielä jokunen haperokin (oli taas tuntien
souvi sienten perkaamisessa ja kuivuriin
laittamisessa). Uutuutena oli mellevä löydös
lampaan ja vuohen kääpiä. Niistä tulee hyviä
"vasikanpihvejä".

Porotkin pitävät sienistä, niillä ne lihottavat
itsensä talvikuntoon. Nyt ei ole ollut paljon
pistiäisiä porojen kiusana, ja kun sienikesä
on ollut hirmuinen ja kelitkin lopulta viilenneet,
poroilla on juhlaa. Iso tokka levittäytyi tien
molemmin puolin ja tiellekin, ja niin lihavia
elikoita, että ihan hyllyivät. Sarvet upeina
pystyssä, juoksu juhlavaa. Oli riemu katsoa.

Kivalon tiellä pölähti iso ukkomehto tielle;
raukka pelästyi yhtä paljon kuin metkin,
mutta onneksi lennähti methän puolelle
pakhoon.

Mökki tielle päästyä äkkäsimme ison
hanhitokan, kaksi kolmekymmentä
lintua, kahen mettän välisellä pellolla
lepäilemässä, keräämässä voimia muuttomatkaa
varten. Ujutimme auton varovasti peltotielle ja
kurkimme lintuja. Ihan olivat rauhassa, meitä
pelkäämättä. Ehkeivät äkänneet.

Vähän matkaa eteen päin, niin viiletti ketun
poika yli tien. Se silmäsi meitä epäluuloisesti
tien reunalta, mutta totesi sitten, että vaaraton
möhkö. Hyppeli hetken tien laidan risukossa,
mutta arvioi sitten, että tie on kulkemista
varten ja alkoi lönkötellä keskellä tietä kuten
tien käyttäjän sopiikin. Välillä toki pysähtyi
katsomaan taakseen, että vieläkö möhkö (auto)
pysyy perässä. Taisi pikkuinen sitten muistaa, että
on nälkä, kun poikkesi pellolle, pysähteli,
kuulosteli, syöksähteli, ja sai lopulta hiiren
kiinni. Popsi ja jatkoi peltomatkaansa.

Mökille päästyä ilman täytti pillien piipahtelu,
pyypillit äänessä, kirjaimellisesti. Puolijoukkueellinen,
tai oikeastaan ryhmällinen pyitä kahahteli
pihapuissa. Pyyt, teeret, erilaiset kyyhkyt ja
muut metsäkanalinnut ovat mökkiniemellä
tuttuja. Lisäksi pihapiirissä asustelee pupu.
Oravasta ja myyristä puhumattakaan.

Kun pääsee lähelle villiä eläintä ja luulee jopa
saaneensa jonkinlaisen yhteyden, vaikkapa
vain nopean katsekontaktin, tuntuu mahtavalta.
Ihan kuin saisi itselleen roolin, olemassa olon
oikeutuksen osana luontoa.
Mitä mieltä lienevät ihmisestä, nämä luonnon
itseoikeutetut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Antaisitpa aatoksia, heitä heti huomioita, vastaa viestiin vuorostasi, sanat soljumaan sujuta.