Rajajoki, toiviovirta

Kohta starttaa: 500 kilometrin ajo Tenon lohijoelle
alkaa vajaan viikon päästä. Nyt on valmistautumisen
aika. Keloja on rasvailtu, siimoja uusittu, perholiinoja
putsattu. Nyt pitäisi sitoa vielä muutama perho valmiiksi,
jotta olisi jotakin uutta tarjota Atlantilta nouseville
kutulohille.

Maanantai-iltana päättyy Tenolla 24 tunnin viikkorauhoitus,
ja me lykkäämme jokiveneen toiviovesille. Olemme
aikeissa soutaa kymmenen päivää (takapuoli on kovilla,
tuolin on oltava tukeva mutta pehmustettu). Sen enempää
tuskin näillä köppäkymmenillä jaksaa pätkänukkumisella
ja tuntien kökötyksellä kapeassa jokiveneessä, jossa ei juuri
asentoa pääse vaihtamaan - paitsi kalan väsytyksessä, kun
töytäillään ja kohelletaan, unohtuvat pärske ja matalat laidat.

Yksi lasku kestää aina kolmesta neljään viiteen tuntiin.
Tapio soutaa koko ajan (on virtuoosi lukemaan virtaa ja
löytämään ottipaikat), minä istun kuin kivi ja tuijotan
valmiina kiskaisemaan vavan telineestä käteen heti, kun
räikkä rähähtää. Yleensä tähän aikaan on Tenon vesi myös
roskaista, kun kevättulvat huuhtovat rannoilta kaiken risun
ja roskan virran vietäväksi, voipa mukana olla risulauttojakin
(veneiden rantamattoja). Se merkitsee, että koko ajan on
oltava kelaamassa siimaa sisään ja putsaamassa solmuja
ja koukkuja ja mitottava siima nopeasti takaisin uimaan,
kutakin vapaa vuorollaan. Pidän siimaa yleensä ulkona
noin 15 metriä, ja vapoja meillä on kerralla pyytämässä
kolme. Uusi Teno-sääntökin rajoittaa nykyään vieheiden
määrän tähän. Yhdessä siimassa saa olla vain yksi viehe,
puukala tai perho, joskus lusikkakin, riippuu kelistä, veden
korkeudesta, joen ilmeestä, onko koski vai suvanto, syvänne
vai matala.

Moottorilla nousemme ylös - lähtöpaikka riippuu meidän
kalastusvesillämme Tenolla vähän veden
korkeudesta ja siis virtauksista, miten hulvana vesi juoksee
tai huilaako se alas - sitten moottori ylös, airomies töihin
vastustamaan veneen vauhtia. Paattia siksakataan joen
laidalta toiselle. Leveillä osuuksilla on päätettävä, kumpaa
reunaa suositaan, muuten missataan hyviä ottipaikkoja,
jos linja putoaa liian loivaksi. Siimat pyritään pitämään
alajuoksuun, ja veneen poikkiohjauksella saadaan vieheet
viistoamaan vettä; vieheen liike houkuttaa näin kalaa.

Kun kärki notkahtaa ja räikkä soi, nappaan vavan käteen,
jotta voi paremmin pitää tuntumaa kalaan. Samalla ojentelen
muut vavat Tapiolle kelattavaksi, jotteivat siimat sotkeudu.
Kalalle ei saa antaa yhtään löysiä, mutta liian kireälläkään
ei jarru saa olla, jottei kala saa pingaa. Hyödynnetään
sopivalle kireydelle asennettua jarrua ja vavan joustavuutta.
Aika pystyssä vapa on syytä pitää - jos vapaa sojottaa kohti
kalaa, siima pamahtaa poikki kalan kiskaistessa - jotta jousto
säilyy. Joskus joutuu vapaa sojottamaan kohtisuoraan veteen,
kun kala yrittää veneen alle - siima ei saa krahnauttaa veneen
pohjaa, ja herkästi taas vapaa viedään puolelta toiselle lohen
liikkeiden mukaan.

Kala pyrkii ahdingosta irti raivoisasti, junttaa pohjaan, juroo
syvällä, ui paaatin alle, hinkkaa siimaa kiveen tai veneen
pohjaan, huiskii päätä, joskus hyppää korkealle, jönöttää
kiven takana lepäämässä - ja joskus se onnistuu sylkemään
koukut suustaan. Siksi on tärkeätä, että siima pysyy suorana
muttei löysää; tuntuman on koko ajan oltava herkkänä siiman
toiseen päähän. Väsyttäjä on puun ja kuoren välissä. Kalaa on
väsytettävä riittävästi, muttei liian paljon. Aina on näet vaara,
että rytäkässä koukut oikenevat, joten mahdollisimman
nopeasti kala on saatava väsymään ja veneen viereen
koukattavaksi. Jos taas liian nopeasti yrittää saada kalan
sopivalle hollille, se voikin äkisti ponnistautua mihin suuntaan
tahansa ja onnistua katkaisemaan siiman. Koukkaaminen
on oma taiteen lajinsa, ja siinä Tapio on mestari, ei ole
siima katkennut koukkuun eikä kala töheltynyt karkuun,
usein on onnistunut puhtaasti päästä. Tosin tärkeintä on
saada kala ylipäätään paattiin, vaikka siinä punalihaa
vähän tärveltyisikin.

Olemme onkineet lohta Tenolla 15 vuotta eikä yksikään
soutukerta ole kulkenut saman käsikirjoituksen mukaan.
Kalastamassa jos missä ei sekuntia ennen tiedä, mitä
seuraavaksi tapahtuu. Turruttavuus voi äkkiä vaihtua
seikkailuksi. Se verran täytyy itseämme kehua, että
näinä vuosina vain kolme lohta olemme missanneet,
kun saalista on saatu joka kesä muutama lohi, parhaimpana
yhksitoista kalaa, heikoimpana yksi, yleensä kuitenkin
useita. Ensimmäinen oli ensimmäinen tärppimme, rannalta
väsytystä seurannut arvioi kalan painoksi viisi kiloa,
sen verran se näytti pyrstöä (tosin karanneet kalat ovat
ne suurimmat). Väsytimme hartaasti kuten oli neuvottu,
niin hartaasti, että kala lopulta kuin näytösluonteisesti
kävi veneen reunalla näyttämässä, miten huulen
reunaan tarttunut koukku irtoaa vain päätä hieman
kääntämällä, siiman saatua pienen löysän.
Toinen kala hävisi huolimattomuutta; oli jo saatu niin
monta kalaa, että tuli ylimielisyyttä, meiltähän tämä käy.
Ja kävihän se, pieni löysä, kala huiskautti pyrstöä ja
hävisi loiskeella teilleen. Kolmas kaatui virhearvioon.
Se vaikutti isolta harrilta, ja kelasin liian ripeästi sisään,
mutta sitten alkoi teutarointi, ja samassa kala hyppäsi
ja irrottautui löysähtämisen ansiosta.

Lohikesät ovat erilaiset. Tutkijat nimeävät yhden kesän
tinttikesäksi (lohi on tintti tai tiddi 1-3 kiloon),
seuraavana kesänä nousevat lohijalat (3-6 kiloon)
ja seuraavana lohet (6 kilosta ylöspäin). Viime kesä
osoittautui tinttien ajaksi, ja tästä kesästä ennakoidaan
hyvää lohikesää.
Toivotaan, kaikki on mahdollista kalavesillä.