Menneen miete

 

Vuoden  viimeisinä tunteina miettii väkisinkin

mennyttä, mielen täyttävät muistot, ajatukset

viivähtävät edesmenneissä omaisissa ja

kuolleissa ystävissä. Mietteet ovat surumielisiä,

vaikka kuluneessa vuodessa oli varmaankin

enemmän iloa kuin surua. 

Miksi pitäisi summata mennyttä, kun kaikki

”eloonjäämisoppaat” ohjeistavat kääntämään

katseen tulevaisuuteen. Toisaalta, miksi

ihmeessä pitäisi pohtia tulevaisuutta – neuvotaanhan

Isossa Kirjassakin ottamaan oppia taivaan

linnuista, jotka eivät kehrää ja kerää. 

Toisaalta vakuutetaan, ettei huomista ymmärrä,

ellei eilistä tunne, ja että historiasta tämä

aika käsitetään ja tulevaa ohjaillaan.

 Semmoisiakin ohjeita hoetaan, että pitäisi

elää vain tätä hetkeä, koska eiliselle ei mitään

voi eikä huomisesta mitään tiedä. Pitäisi

liidellä tässä hetkessä, nauttia olemisestaan

(tai kärsiä, ei sen puoleen), pureutua kiinni

tässä ja nyt. Otapa näistä ohjeista selvä saati vaari. 

Ainakin kerran vuodessa kuitenkin on

lupa muistella kulunutta vuotta ja

pohtia mennyttä – vaikka näinä aikoina sitä

kyllä muutenkin tuupataan joka tuutista

kyllästyksiin asti, katsauksia luodaan

kuluneen vuoden maailmanmenoon,

urheilutapahtumiin, politiikan asioihin,

onnettomuuksiin, kulttuurin hommiin,

vähän siihen sun tähän. 

Sen sijaan omaa elämäänsä ja ratkaisuitaan

voi olla terveellistäkin muistella ja pohtia.

Moni sen tekeekin - ja huonolla omallatunnolla.

Miten muuten on selitettävissä ne iänikuiset

uuden vuoden lupaukset. Ne kai kertovat,

että lupauksien tekijällä on vielä usko

siihen, että alkava vuosi voisi olla kulunutta

parempi ja että siihen voisi itse jotenkin

vaikuttaa. Sitten, kuten muukin hetkellinen

pontevuus ja lupailun into, kaikki lässähtää

ja entinen meno jatkuu - kunnes kahdentoista

kuukauden kuluttua taas on lupausten aika. 

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.

Koska en tykkää tikuista, en muista, mitä

tuli luvatuksi vuosi sitten. Rohkeasti voisi

kuitenkin taas jotakin yrittää lupailla, vaikka

monen mielestä lienee sama, mitä lupaa, koska

lunastaminen on aina osoittautunut vaikeaksi

ellei mahdottomaksi.

 

Siltikin: lupaan muistaa, mutta olla muistamatta,

koettaa, mutta olla iskemättä päätä kiveen, jaksaa,

mutta levätä, luovuttaa, mutta olla luovuttamatta,

tahtoa, mutta antaa periksi, suvaita, vaikkei

hyväksykään, antaa anteeksi, vaikka olisikin

vaikeata, ja ennen kaikkea, unohtaa… 

Taas.

Hellivä hiljaisuus

Joku kertoi taannoin pitävänsä
kuulokkeita korvillaan alvariinsa.
Äimistelin, että eivätkö siinä
korvat jo soi, kun koko ajan
tunkee käytäviin mökää.
Ei, ei suinkaan, sanoi. Kertoi
kuuntelevansa hiljaisuutta,
tallennetta, jossa ei ole mitään.
Hyvä idea, paitsi että tuskin
tälläkään keinolla täyttä
hiljaisuutta tavoitti keskellä
melusaastetta.

Jatkuva ääniärsytys jos mikä on
todella nimensä mukainen,
ärsyttävä, ellei aika ajoin
raivostuttava, jopa vaarallinen.
Se syö ihmistä pahimmalla
mahdollisimmalla tavalla,
se syö ihmisen sielua ja voimia.
Siinä sielu tyhjenee, onkapannu
paisuu, mieli tyhmenee.

Äänisaasteen vaarallisuudesta
on tutkimuksia ja kirjoituksia
riittämiin, mutta niillä ei näy
olevan mitään vaikutusta. Kaiken
kattava ja kaiken valtaava
äänekkyys vain kasvaa.

Moni välttelee ravintolaa, jossa
"viihdykkeeksi" paukuttaa ja ulisee
jos minkälainen melu - sanovat sitä
musiikiksi. Äänitaso on yleensä
turhan korkea, joten se, mikä
tarkoitetaan viihdyttäväksi, onkin
hallitsevaa, se tukahduttaa
keskustelun - ja ruokahalun.

Moni myös välttelee kauppakeskuksia,
joissa jo ovelta vyöryy vastaan
jumputus. Ruokakauppoihin on pakko
mennä, vaikka niissäkin kovaääniset
kailottavat musiikkina milloin mitäkin.
Nopea juoksu läpi kaupan, äkkiä
tavarat kärryyn ja pikaisesti kassalle
ja ulos, pakoon mölyn pakkosyöttöä.

Suorastaan huokaisee helpotuksesta,
jos joskus - tosin aniharvoin - saa
astahtaa sisään sellaisesta ovesta,
jonka takana ei odottele musiikiksi
sanotun melun tsunami. Tuntee
kiitollisuutta.

Kauppaliikkeiden musiikki vaihtuu
joulun alla joulumusiikiksi luomaan
joulumieltä – ja ostohalukkuutta.
Jostakin syystä perinteinen musiikki¨
ei raasta korvia, vaan toimii kuten
pitääkin, luo tunnelmaa. Sitähän
saadaan kuulla vain vähän aikaa
vuodesta.

Oletettavaa kuitenkin on, että mikä
tahansa soitanta alkaa vähitellen
rassata, jos sitä tulvii aina ja
kaikkialla. Asiakkaat pääsevät
jumputusta karkuun, mutta miten
lienee firmojen henkilökunta,
lienevät melko uupuneita.

Ällistyttävin äänikiusaamismuoto
on puhelimen jonotusmusiikki.
Mistä ihmeen kolosta semmoinen
idea kumpuaa, että ihmisrievun pitää
jonotuksen lisäksi kärsiä vielä
kammottavasta plimputuksesta.

Hellivä nautinto on sydäntalven
hämärä päivä kaukana kaikesta,
erämaassa, liikenteen kohinan,
koiran haukun tai minkään
inhimillisen toiminnan tuottaman
äänen ulottumattomissa, paksun
lumen pehmentäessä maisemaa.
Saa vain olla, hiljaa. Ainoa liikahdus
on oman hengityksen huuru, ainoa
ääni on oman hengityksen sihaus,
ainoa tunne on rauha, joka kietoutuu
ympärille.

Mieli tyhjenee, paine kaikkoaa,
sielu täyttyy.

Kielikirjo kuihtumassa

Kaiken katoavaisuudesta
puhutaan Raamatussa, joten
katoaminen on yksi kehityksen
muoto. Kehitys ei kuitenkaan
aina tarkoita samaa kuin edistys.

Maailmanlaajuisesti kehitys on
vääjäämättä merkinnyt
yksipuolistumista, josta riittää
esimerkkejä lähes kaikilla
elämän aloilla, alkaen luonnosta
ja jatkuen vaikkapa puhuttuihin
kieliin.

Jos Raamattuun edelleen
viitataan, siellä kerrotaan Baabelin
tornista ja ihmiskunnan isottelusta.
Jumalapa siitä ilmeisesti synkistyi,
ja hajotti ihmiset ympäri maailmaa
ja sekoitti ihmisten kielet.
Tällä tavoin selittyisi ihmisrotujen
suuri kirjo ja ihmiskunnan
hajaantuminen kansoihin puhumaan
tuhansia eri kieliä.

Nykykieliäkin on vielä noin
6000, mutta tämän rikkauden
kohtalo näyttää kovalta - puhuttujen
kielten määrä on supistumassa
vinhasti, ja vauhti vain kiihtyy.
Lehtitietojen mukaan (HS 23.10.12)
seuraavien sadan vuoden aikana
kehitys on romahdusmainen:
jäljellä olisi puhutuista kielistä
siinä vaiheessa enää 600!

Menetys on valtava. Miten paljon,
voisi sanoa kauneutta ja rikkautta,
siinä häviääkään.

Toisaalta, mitä ei ole, sitä ei ole,
ja tarkoituksenmukaisesti ajateltuna,
mikä katoaa, sitä ei enää tarvita eikä
sitä edes voida tarvita. Kieli on vain
yksi osa maailman asioista, joskin
ihmisen kannalta olennainen,
mutta kaikkeuden kannalta olematon.

Voidaan pohtia, mikä on tärkeämpää,
pienen kielen säilyttäminen keinolla
millä hyvänsä vai tarkoituksenmukaisuus,
voisi sanoa jopa opportunismi.
Jos itseisarvoksi määritellään kielen
säilyminen, silloin siihen panostetaan
monin tavoin. Mitä vähemmän kyseisen
kielen käytölle on tarjolla luonnollista
kanavaa, sen enemmän sen säilyttäminen
vaatii panostuksia, lähinnä rahaa.

Se siis vaatii voimavaroja. Mikä merkitys
on sillä, että nämä voimavarat ovat ehkä
pois olemassa olevien mahdollisuuksien
hyödyntämiseltä. Kysytään, kaluaako
jonkin kuolevan kielen elossa pitäminen
voimistuvan kielen hyödyntämistä.
Kysytään, kumpi on rikkautta, ja jos
sanotaan, että kumpikin, niin millaista
rikkautta, henkistä, aineellista, mitä.

Maailmankaikkeus on jättimäisissä
myllerryksissä kaiken aikaa, ja myös
oma Maamme on kokenut täydellisiä
muutoksia - kokonaisia "maailmoja"
on kadonnut ja uusia syntynyt.
Ehkä myllerrykset ovat väistämättömiä
myös puhutuille kielille.

Yksipuolistuminen merkitsee
myös keskittymistä. Maailman
kielten keskittyminen on vankkaa.
Maailman valtakielen asema on
yhä selvemmin englannilla, espanjalla
ja ranskalla. Voisi sanoa, että ken
taitaa nämä kolme kieltä, hänelle
maailma on avoin. Lisähelmenä voisi
olla jonkin pikkukielen tai kahden
taitaminen, mikä toisi osaajalleen
"yksinoikeuden" ja monopoliaseman
keskellä suuria kieliä.

Yksi näistä pikkukielistä on suomi,
joka sekin on maailmalla merkittävä
kieli etenkin suhteutettuna sitä
puhuvien lukumäärään ja sen käytön
tasokkuuteen. Suomen kielen merkitys
maailmankielten joukossa nousee sen
ansiosta, että Suomessa koulutus on
korkealla tasolla, yleistä, yhtäläistä ja
kannustavaa. Suomenkielistä kirjallisuutta
ja tutkimusta on runsaasti, tutkimus
on erityisen laadukasta, varmaankin
myös lahjomatonta, ja yleinen asenne
palkitsee kouluttautumista.

Kovin moni ei nuorena oivalla
ulottuvillaan olevaa aarreaittaa ja
"lottovoittoa syntyä Suomeen".

Unohtelujen usvaa

Hah hah. Auton konepellin alta löytyi - ihan
sievästi sijoittuneena - kaksi työkalua, pienehköä
avainta. Siellä olivat kuin omassa lokerossaan.
Ehkä kolisivat hieman alkupäivinä, etsivät
omaa koloaan, mutta sitten asettuivat.
Olivat unohtuneet korjaamolla, ties koska.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että
lääkäri unohtaa instrumenttejaan potilaan
sisuksiin. Operaatio ohi, reikä umpeen,
sinne hautautuu, mitä sinne jää. Eri asia
on, mitä kirurgin työkaluista aiheutuu
potilaalle.

Leikkaava lääkäri on lehtitietojen mukaan
hirveän hajamielinen - tavaroita jää
leikkausompeleiden alle valtavasti.
Tapauksia on Suomessakin kuulemma
vähän väliä, milloin sakset, milloin
mitäkin, jopa verenvuodontyrehdyttäjäsieni
voi unohtua sisuksiin.

Automonttöörin unohtamista työkaluista
ei paljon kai perään huudella. Mitähän
korjaamon mies sanoo, kun nämä,
herraties koska unohtuneet härvelit
palauttaa - ihan "piruuttaan" palauttaa.
Toisaalta, on kai työkaluillakin jokin arvo,
ellei tunne- niin rahallinen kuitenkin.

Lääkärin tai autonasentajan "kädentaidot"
ovat pitkän harjoituksen tulosta, ja
silti sattuu unohduksia. Niinpä tavallinen
harrastelija-askartelija voi ihan vapaasti
antaa itselleen anteeksi erilaiset unohdukset.
Viittaan vaikkapa prosessiin, jossa ensin
kudotaan innolla sukkaa tai paitaa, jotain
meni pieleen, joten sitten puretaan, kudotaan,
puretaan taas ja niin eespäin. Tai ensin
ommellaan innokkaasti, sitten puretaan
tuskallisesti ompeleet, taas yritetään
ja niin edelleen. Kas kun unohtui
suunnittelu. Tämä on kuitenkin harmitonta
harmia. Jos tekeleensä sitten rullaa
kasaan ja heittää ylähyllylle unohtumaan,
souvot, ei paina kuin itsetuntoa.

Tavallista on, että kun käy vierailulla,
jotakin unohtuu kyläpaikkaan - mitä
etäämpänä vierailukohde on, sen
varmemmin jotakin unohtuu. Yleensä
tavaran palauttaminen on hirveän
hankalaa kaikille osapuolille.

Nimet unohtuvat, kauppalista unohtuu,
auton akku tyhjenee ja unohtuneet valot
himmenevät ja sammuvat, unohtaa,
mitä oli menossa hakemaan, unohtelee
sitä sun tätä ja hukkaa mitä milloinkin.
Harmistua ei unohda.

Unohtelu on jokamiehen riesa, ei
siitä sen kummempaa. Annas, kun
iän myötä unohtelun kylkiäiseksi kasvaa
pieni pelko, ettei vain Herra A. olisi
koputtelemassa sisään asettumista. Mitä,
jos monen moiset unohtelujutut eivät
olekaan tavanomaista hajamielisyyttä
eivätkä kiireen - kuten lääkäreillä tai
korjaamon miehillä - mukanaan tuomaa
ilmiötä. Mitä, jos kyse onkin siitä
kuuluisasta muistivitsauksesta.

Unohtelunpelosta sikiää pakkotoimintoja:
tuliko valot sammutetuksi, onko jääkaapin
ovi kiinni, onko hella päällä, jäikö
hana valumaan, tuliko ovi kiinni, ovatko
avaimet mukana, pitää tarkistaa, ja pitää
tarkistaa vielä kerran, ehkä kolmannenkin.

Hah hah: lappuja voisi kirjoitella, mutta
tottahan nekin hukkaa. Ei ole naurun
asia kyllä tämä, kun se aikanaan osuu
omalle kohdalle.

Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Kyllä kansa tietää

Kansan viisaudet ovat kyllä sitä hersyvintä
antia, mihin "kansa tietää" -rintamalla
törmää. Kyllähän kansa tietää kaiken
aina parhaiten, turha sitä on kiistää.
Kansa tietää edelleen, mikäli Soinia
on uskominen, ja miksei olisi. Kansan
vakuutettiin tietävän jo Vennamon aikana.
Itse asiassa kansa on tiennyt aina.

Kansa on viisasta, viis asuinpaikasta.
Se viisaus ei ole lähtöisin kuitenkaan
minkään viisastelijan päästä, vaan kyse
on pitkästä ja leveästä kokemuksesta.
Joka murrealueella on omat sanontansa,
eivätkä ne parret ole asiayhteyksiltään
kovinkaan erilaisia, vaikka ilkamointi
syntyisikin vähän eri sanoin.

Jos on epäselvää, koska kalaan ei ainakaan
kannata mennä - vaarana on tyhjä koukku -
ei tarvitse kuin muistaa, mitä tiedetään
vaikka Hattulassa: Kaakko viä kalat merestä,
itäkaakko kattilasta, luare viä lusikastakin.
Sama kokemustieto elää Kiuruvedellä:
Koakko viep kalan merestä, itäkoakko
kattilastae, luve viep lusikastae.

Kalastus on maailman sivu ollut yksi
tärkeimmistä keinoista hankkia särvintä.
Se näkyy sananparsissakin, niitä on
runsaasti, osa neuvoo keinoja, osa on
alistunut siihen, että pyytäjä on todella
vain pyytäjä, osa tokaisuista arvottaa
eri kalalajeja. Taivassalossa tiedetään
erilaisia ukkoskelejä: Maaukkonen kalak
kirvotta, meriukkonen kalak karotta.

Joka onkimalla ellää, se kitumalla kuolee.
Eivät taida turtolalaiset oikein uskoa
kalatuksella rikastuttavan. Kuortaneella
näkemys on toinen: Jonsei mettä auta ni meri
auttaa. Alavudella luotetaan myös
kalastukseen: Näläkä opettaa lappalaasen
kalastamahan.

Kalojen kuningas lienee lohi. Karungissa
sanotaan haikeasti: Ei kaipais kallaa ko olis lohta.
Kangasniemellä arvellaan: Ei oo hyvä luopuva
lohesta, eretä emäkalasta. Kemijärvellä
irvaillaan vähän happamasti: Kaikkia sitä
nälässä syyvään, sano kemiläinen lohensyöjä
kun näki oululaisen silakoita syövän.
Kuitenkin, paremp särk pytys ko hauk
järves, muistutetaan Räisälässä.
Ei tarvitse isoa oppikirjaa, kun jo osaa
mennä oikeaan aikaan haluttuun pyyntiin:
Lumi maasa, harri veesä, tiedetään Hailuodossa.
Sakkolassa neuvottiin, että sillo siikajne kuttuo
ku o jeässä järve rannat. Suomussalmella
tiedettiin, että kilon aikana on kalat hauvassa,
eli aurinkokuumalla kala pysyy syvänteissä.

Ahven on antoisa kala. Kiuruvetisten
mukaan ahvenen kutuun ehtii hitaampikin.
Asikkalassa tiedetään, että ahven kulun
alottaa, ahven kulun lopettaa.

Kalamies on kade - väite voi tosin olla vale,
ja Parkanossa varoitetaankin, että kateus
vie kalat merestä, riita riistan mettästä.
Kateuden puolesta puhuu se, että kalamies
ei useinkaan paljasta apajiaan tai kerro
pyyntivälineistään. Toisaalta, kalamiehen
uskotaan kertovan kalavaleen aina, kun
suunsa avaa. Retostella tosin ei sovi ainakaan
ennen kuin saalis on saatu. Pielavedellä
varoitellaan, että hullu kalamieshän se jo
kalat järveen suolaa. Kustavissa ollaan
peräti ujoja: Viimäsvuan tul vähä mut tänä
vuan ei lainka, on kalamiähe virs. Ei tiijä
nuottamies kehuva sualistaa ennenku om
perät venneessä, todetaan Rautalammilla.

Jos kaiken tekee taiten, katsoo tuulet,
lukee vedet, ja osaa pyytimensä laskea,
voi Ahti olla suopea. Miten veden hyvä
sitten jaetaan oikein, se osataan
Noormarkussa: pää perkaajalla,
pyrstö pyytäjällä ja keskikohta keittäjällä.

Nämä sanailut syntyivät R.E.Nirvin ja Lauri
Hakulisen toimittaman Suomen kansan
sananparsikirjan pohjalta (Sanakirjasäätiö ja
WSOY, 1948).

Vahinko viisastuttaa

Vahingosta viisastuu, vaikkei
rikastu, sanotaan. Vanhan kansan
viisauksiin kuuluu myös, ettei
semmoista vahinkoa ettei hyötyäkin.
Samoin sanotaan, ettei vahingon
veräjällä voi seistä.

Mainioita sanontoja, jotka
kannustavat tuleen kaatunutta,
joka ei totisesti voi jäädä siihen
makaamaan.

Näin muualla, mutta ei meillä.
Meillä lyödään lyötyä ja ilkutaan
ringissä maahan kaatunutta, kerkein
vielä potkaisee.

On mielenkiintoinen "kulttuuri"
Suomessa suomia sortunutta. Otetaan
vaikka yrittäjä, joka epäonnistuu ja
tekee konkurssin. Hän leimautuu
luuseriksi siinä samassa. On ollut
jopa vaihe, jossa konkurssin tehneen
tie nousi pystyy yrittäjänä lopullisesti;
otsassa oli ikuinen poltinmerkki.
Rahoitusta ei herunut, konkurssarin
maine vei asiakkaatkin.

Voisi pikemminkin ajatella, että kerran
mokannut ei tunaroi toista kertaa -
ainakaan samalla tavalla. Hän
todennäköisesti välttää kaikin keinoin
aiemmat karikot ja tunnistaa ansat.

Tiedoistaan epävarma koululainen on
mieluummin vaiti ja tuijottaa pulpettiansa
kuin viittaa innokkaasti tyyliin "kokeilen
onneani". Lienee saanut jo kertaalleen
nokilleen ja tullut ellei opettajan niin
ainakin kavereittensa mollaamaksi,
joten ei kannata kerjätä uusia irvailuja.
Nuorena vitsa väännettävä, ja niin
nuoresta kasvaa aikuinen tuppisuu,
mollautumiskauhuinen. Viisas vaikenee,
mutta semmoinen viisaus näkyy meillä
usein väärässä yhteydessä. Olemme
porukassakin tuppisuina, jottemme
paljasta tietämättömyyttämme
tai sitä, että rupattelu ei oikein luonnistu
(tai aihe ei jaksa kiinnostaa tai muuten
haluaisimme olla jossakin muualla).
Kohtelias osallistuminen saattaisi näet
jopa johtaa höpötykseen tai sammakointiin.
Sitä sitten katuisi rankasti myöhemmin.

Emme osaa antaa anteeksi epäonnistumista
emmekä osaa ymmärtää, että kaikki
eivät ole voittajia mutta voivat silti
onnistua omassa lajissaan, kun on
mahdollisuus yrittää - vaikka montakin
kertaa.

On outoa ajatella, että ihmisen pitäisi
onnistua heti ensimmäisellä kerralla, ja
että hetionnistuja on osaava. Luulisi
päin vastoin, että jos kansa, joka luottaa
onneensa lottoamisessa, käsittää, että
hetionnistujalla voi olla vain onni myötä,
ja että todellinen osaaja kristalloituu
useiden epäonnistumisien myötä.

Luulisi myös, että kansa, joka luottaa
urheilijoihinsa ja tietää, että tuloksiin
päästään vain rankalla harjoittelulla
(ja osaavalla douppauksella), ymmärtää,
että ilman kokemusta ei pitkän matkan
juoksussa löydä parasta rytmitystä ja
ovelimpia linjoja.

Luulisi, että pieni sitkeäksi mainostettu
kansa olisi oppinut, että vastoinkäymisistä
ei saa lannistua. Otetaan nyt vaikka München,
vuoden 1972 olympialaiset ja 10 000 metriä.
Oliko se 11. kierros, no, joka tapauksessa
suomalaisten ylpeys ja suuri toivo
Lasse Viren - KAATUU!
Jääkö tyyppi makaamaan radalle ja itkemään.
Mitä vielä, hän nousee nopsaan ylös, saavuttaa
muut juoksijat - ja juoksee saman tien kultaa!
Samalla syntyi uusi ME.
Myrskylän poika muistetaan tänäkin
päivänä kansallissankarina, joka kaatui,
mutta nousi.

Siinä oli sitä asennetta, joka meidän
pitää hyväksyä kaikessa muussakin
yrittämisessä.

"Yrittänyttä ei laiteta" - ei saisi laittaa.

Riesasta riemuksi

Elämä yllättää: eilisen riesan huomaa
tänään riemuksi, äkisti sen oivaltaa.

Lapsuuden tylsyyksiin kuului
puutarhan hoitaminen. Isä oli
innokas uuden kokeilija, ja hän
perusti parikin komeaksi
kehittynyttä puutarhaa. Tylsintä
oli rikkaruohojen kitkentä,
seuraavaksi tylsintä käytävien
haraaminen ja kukkapenkkien
reunusten tasaaminen. Kivointa
oli saarniin kiipeäminen ja
kottikärryjen vetäminen, siis
leikkiminen hevosta.

Tänään hoidossa on piskuinen
kasvimaa, ja voi iloa, kun saa
möyhiä, istuttaa, nyppiä,
kuopsuttaa, kastella, ja lopulta
selkä on tulessa, mutta maa
hieno. Palkkiona on oma sato,
puhdas, tuore, maistuva työn
tulos.

Kaameaa oli, kun tuli marja-aika
ja piti lähteä puolukkaan. Mikään
ei voinut olla niin turhan tuntuista
kuin köykkiä mättäältä mättäälle,
eikä mitään kertynyt ämpärin
pohjalle. Niissä talkoissa olin
totisesti se heikoin lenkki.
300 litraa muistan äitini
tinkimäärän olleen; sen
verran meidän perhe kulutti
talven aikana. Perkaaminen sentään
oli joutuisaa: ämpärinkaataja
korkeille tikkaille, marjoja
valutettiin tuulisäällä alas lakanalle,
roskat lensivät, puhtaat marjat
putosivat. Sitä oli kiva katsella.

Nyt "tuskin maltan odottaa".
Syksyn marja-aika alkaa jo
kesällä: ensin tulevat hillat,
sitten mansikat, mustikat,
juolukat, variksenmarjat,
puolukat. Niin paljon kuin
vain ikinä ehtii ja jaksaa,
niin paljon metsien aarteita
möyritään kasaan. Perkaaminen
on silkka riemu, vaikka se
tehdäänkin marja marjalta.

Sienestys oli isossa perheessä
tärkeä asia, suolasientä piti
saada tölkkikaupalla kellariin,
ja sienisalaattia oli pöydässä
aina. Sienestystkään ei
meikälaiskuria juuri hetkauttanut,
mutta annas olla, tänään tuskin
mikään muu keräilytalouden
homma on niin kiinnostavaa
kuin sienestys. Kausi alkaa
korvilla touko-kesäkuussa,
jatkuu herkkutateilla heinäkuussa,
joku kantarellilöytökin on
mahdollista hyödyntää, listaa
jatkavat haperot, muut tatit
ja lopuksi rouskut. Ainoa, mikä
näillä perukoilla jää puuttumaan,
on suppilot, mutta niitäkin olen
saanut hyvältä ystävältä etelän
tuliaisina.

Karseista karseinta oli matonpesu.
Järven rannalla se oli jokakesäinen
tapahtuma - kaikki naiset kontillaan
laiturilla. Yök. Pakko olla mukana.
Etenkin mattojen kulmat ja reunat
oli jynssättävä moneen kertaan.
Rystysethän siinä rikkoutuivat ja
polvet olivat punaisina. Nyt ah,
kesän kesäleimaisin asia on
matonpesun tuoksu - puolison
(ihanan aikaansaavan) mielipuuha.

Kun järven rannalla asuttiin, saatiin
pyykkeihinkin viimeistely viruttamalla
järvivedessä ja kuivaamalla
kesätuulessa. Iso pyykki liotettiin,
lakanat ja muut valkoiset keitettiin
lipeässä saunanpadassa, muut
pestiin nyrkkivoimin. Oli heinäseipäitä
pystyssä, niiden väliin pingotettu pitkiä
naruja, niille ripustettiin pyykit hulmuamaan.
Öyh tylsää työtä. Vaan eipä tänään.
Tuskin mikään tuoksu on ihanampi,
kuin puhtaassa järvivedessä huuhdellun
pyykin. Ja tämä nykyjärvemmehän on
erämaisessa karuudessaan puhdas.

Ällöä oli mattojen vieminen ulos ja
hakkaaminen, lattioiden lakaisu ja
kuuraaminen ja jynssääminen, ja
lopuksi vielä piti puunata eli vahaa
laattiaan ja kiillottamaan. Pitkävartisen
harjan päälle oli sidottu iso rautapaino
ja harjan ympärille pehmeä rätti.
Lisäpainoksi pantiin kakaroista
pienin istumaan harjan päälle ja
sitä lastia sitten lykkimään kunnes
koko lattia kiilsi. Yh. Vaan nyt
ilo on iso, kun rullaa matot ja
nostaa telineelle monen tunnin
tuuletukseen, imuroi ja pyyhkii
nihkeällä (siinä isäntä on mestari),
ja kun matot ehtoolla levittää,
voi sitä hiljaisen onnen tunnetta.

Mistä tämä mielenmuutos, eilisen
tympeydet ovat tämän päivän
iloja. Emo poikastaan opetti,
mutta eihän se saamansa opin arvoa
älynnyt. Vasta kun joutui omille
siivilleen, alkoi käsittää perintönsä
määrän.

Nyt, kun ymmärtää, että mikään ei
ole itsestään selvyys, moni asia
saa uusia mittasuhteita. Monen
seikan "pörssinoteeraus" hipoo
ennätyksiä, ja arvonnousu yhä jatkuu.

Entiset pienet asiat nousevat
suuriksi, aiemmat sivuseikat kuten
terveys osoittautuvat pääasioiksi.
Näinhän sen on tarkoitus mennäkin.

Hiljaisen, arkisen elämisen riemua
se kai on.

Lettusyndrooma

Ei ole uskottavaa, jos joku väittää
paistavansa lettuja niin, että
jokainen lettu onnistuu. Voi
puhua jopa lettusyndroomasta,
jossa ensimmäiset letut aina
epäonnistuvat. Oireyhtymään
kuuluu olmi väri, lötky olemus
ja surkean tahma maku.

Olipa kyse letuista tai
räiskäleistä, ja kyseisten
tuotteiden valmistamiseen
tarkoitetusta pannusta tai
yleispaistinpannusta, tilanne
on aina sama: ensimmäiset
räiskäleet ja letut ovat
kaameita. Vain pannukakku
onnistuu aina, lähes.

Vaikka miten käyttäisi
valurautaista lettupannua
varustettuna kuudella tai
seitsemälä "kololla" tai
sitten matalaa räiskälepannua,
tavallista teflonpannua
tai valuraitaista paistinpannua,

käyttipä voita tai öljyä,

aina tulos on sama.

Vaikka miten kuumentaisi

pannun valmiiksi ja antaisi

rasvan lähes palaa, aina

ensimmäiset taikinatuotokset

ovat pilalla. Mikä ihme
siinä mättää.

Viimeisimmät kokeilut

pihagrillin muurikalla
antoivat saman tuloksen.
Ensimmäiset räiskäleet
olivat puoliksi palaneita,

puoliksi raakoja, rikkinäisä,

siis kammottavia.
Sokerihuntu ei niitä
pelastanut. Jatko oli
onneksi parempi.

Yleensä, mitä pidemälle
lettutaikinan paistosessio
etenee, sen parempaa
jälkeä syntyy - ja makoisampaa.
Parhaat letut ovat ripsireunaisia,
tummahkoja, kiinteitä, mutta
meheviä.

Hilloon ja kermavaahtoon
voi peittää monta mokaa,
mutta täyteen huijaukseen
niilläkään ei pääse. Eka lätyt
jäävät vadille viimeiseksi ja
saattavat jopa joutua roskiin.
Vanhasta lötkyletusta kun
ei pysty loihtimaan uutta
ruokaa kuten yleensä mistä
tahansa muusta tähteeksi
jääneestä ruoasta pystyy
tekemään äitien opettamalla
tavalla.

Todistaako räiskäle
raamatullista viisautta,
jonka mukaan ensimmäiset
tulevat viimeiseksi, viimeiset
ensimmäiseksi.

Kaverille köniin

Köniin tulee, koska kaveri
sen ansaitsee, ja köniin tulee
siltikin, ihan muuten vain,
ihan kuvaannollisestikin.

Suvaitsemattomuus lisääntyy,
tiesi uutinen kertoa. Varsinaisesti
se ei ole uutinen - kaiken sorttinen
karsastaminen näkyy vähän
joka puolella, niin pienessä kuin
isossa asiassa. Sen jokainen
huomaa itsessään.

Jotenkin kuvittelisi, että
ennen vanhaan oltiin melko
suvaitsevaisia, käsitettiin, että
erilaisuus on luonnollista
ihmistenkin kesken, samaan
tapaan kuin erilaisuus on
itsestään selvää luonnossa.

Ei se tietysti niin ollut. Ihminen
on aina ollut mahdollisimman
ahdasmielinen ja kapea-ajatuksinen.
Korkeintaan alistuttiin kulloiseenkin
yhden totuuden tai yhden ainoan
oikeutuksen valtaan, eikä sitä
maailmanjärjestystä vastaan
kannattanut tempoilla.

On erilaisia olomuotoja, on
eri lajeja, kivi-, kasvi- ja
eläinkuntaa, lajienkin kesken on
eroavaisuuksia. Tällainen on
meidän maailmassamme
olevaisuuden edellytys.
Sen jokainen käsittää.

Miten sitten on mahdollista,
että ihminen ei ymmärrä, että
ihmistenkin kesken erilaisuus
on edellytys. On ensinnäkin
eri sukupuolia, siitä sikiää
eri ikäisiä ihmisiä, ja siitä
taas syntyy erilaisia elämän
vaiheita ihmisten kesken, ja
lapsuudesta ikääntymiseen
asti ilmenee erilaisia fyysisiä
olomuotoja ja kehitysvaiheita.

Hyvät hyssykät: silti tuntuu,
että hyväksyttävissä on vain
yhdenlainen olomuoto, "nuori
leijona", ja siinäkin toisen
on oltava toisensa kaltainen,
ellei peräti klooni. Jos vähän
poikkeaa, on vaara joutua
kiusatuksi.

Rohkea on se, joka antaa piut
paut, jos huomaa joutuvansa
minkä tahansa karsinoinnin
kohteeksi. On vahva omaisuus,
jos jo kotoaan on saanut sellaiset
eväät, että itsetunto on kehittynyt
terveelle pohjalle. Näillä lähdöillä
pystyy huumorilla torppaamaan
tölväysyritykset ja myös
hyväksymään muita. Suru, että niin
suuri osa ihmisistä saa lapsesta
lähtien kokea vähättelyä ja
tönimistä. Selvää on, että
nurkaan sysiminen kierouttaa
mieltä ja syö edellytyksiä
tasapainoiseen suhteeseen
muuta porukkaa kohtaan.

Jos eläimen sulkee häkkiin,
se alkaa käyttäytyä "oudosti".
Jos paljon eläimiä panee häkkiin,
ne käyvät toistensa kimppuun.
Lienevät ihmiset keskenään
samanlaisessa vankilassa.
Mitä ahtaammalla olemme,
sen huonommin siedämme
toisiamme.

Erään arvelun mukaan taloudellisesti
huonoina aikoina suvaitsemattomuus
lisääntyy ja nousukausina taas
päin vastoin. Vaikea uskoa, sillä
monet havainnot todistavat toisin.
Jos lama lisääkin itsekkyyttä, niin
runsauden aika se vasta itsekkyyttä
ruokkiikin. Kun ahneus kasvaa,
niin antamisen mieli vähenee. Se
tarkoittaa, että kakkua ei haluta
jakaa, toista ei suvaita, etenkään,
jos toinen on hiukankaan erilainen.

Emme suvaitse eri-ikäisiä, eri
sukupuolta olevia, eri rotuisia,
eri värisiä, eri painoisia, eri tavoin
puhuvia tai pukeutuvia, erilaisissa
hommissa olevia tai hommattomia,
eri tavoin ajattelevia tai niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan, emme vallassa
olevia emmekä vallattomia, emme
eri asioita arvostavia tai harrastavia,
emmekä harrastamattomia.
Emme hyväksy ketään muita kuin
itsemme ja ehkä muutaman itse
valitsemamme. Ja nämä piirteet
saamme jokainen huomata ihan
itse tykönämme omassa itsessämme.

Erilaisuus etoo, paitsi oma
erilaisuutemme. Sitäkään
emme aina hyväksy, jos peiliin
katsomme.

Omissa käsissämme on, mitä
peilin kertoma meille opettaa,
tukahduttaako se vai avartaako
ajattelua.

Outoja onnentunteita

Nuorena uskoi, että onni on
suuria tunteita ja valtavia
kuohuja, isoja rikkauksia.
Kuvitteli, että voidakseen
olla onnellinen oli saavutettava
jotakin isoa, vähintäänkin
jotakin sellaista, mihin vain
harva yltäisi.

Ei käsittänyt olevansa
onnellinen, kun opiskeli,
seurusteli, kävi töissä, sai
palkkatilin, muutti uuteen
asuntoon, syntyi lapsi, joka
joskus valvotti, tuli perhejuhlia,
tapasi ystäviä, matkusteli
ja sai joskus hankituksi
haaveilemansa vempeleen.
Sehän vain oli elämää.

Siinähän se juuri oli, elämässä.
Onni oli elämässä, siinä
arkipäivässä, jota silloin
arveli paarustavansa läpi.
Totuus oli toinen: sitä arkea
liiteli, asteli, kompasteli,
kipitti, hyppeli, käveli ja
juoksi. Saattoi jopa olla,
että elämä oli omissa
käsissä - siltä osin, mitä
elämä nyt yleensä voi
olla ihmisen omissa
koprissa.

Tietysti lisäyrttinä sopassa oli,
että ymmärsi yrittää, pyrkiä niin
sanotusti oman onnensa sepäksi.
Oivalsi, ettei pieniin eikä oikein
isoihinkaan vastoinkäymisiin
kannattanut lannistua, vaan
jos kaatui, nousi ylös. Kun
siihen pystyi, jo sekin oli
onnea. Surku, ettei semmoisesta
älynnyt olla onnellinen.

Ikääntymisen yksi upeita
puolia on onnellisuuden
lisääntyminen - kuulostakoon
se ristiriitaiselta. Vaikka monet
puitteet kapenevat, niin ilo
levenee. Yhä vähäisemmät
asiat ilahduttavat, yhä pienempi
sysäys tarvitaan onnen tuneen
herättämiseen.

Voi kuvitella, miten nuori
uljas leijona vilkaisee säälivästi.
Mitä hymyn aihetta tuolla
kremppajalalla voi olla,
luuserilta näyttääkin. Keskellä
onnensa huikeutta ei nuori ehkä
voi käsittää, mitä onnen
aihetta vanhalla enää voi olla
- ja sääli, että harva nuori
näkee omaakaan onnellisuuttaan.

Kun usko suuriin saavutuksiin hiipuu,
voi tietysti tuntua katkeralta,
mutta niin pitää ollakin.
Ilman pettymystä ei voi pohtia
asioita uusiin puihin. Ei
voi kasata palikoita uusiksi
rakennelmiksi, ellei vanha
rakennelma ensin romahda.

Kesken perunan kuorimisen
yllättyy äkillisestä onnen tunteesta,
sisältä kumpuaa outo onnellisuus.
Tässä kuorii perunoita, ihanaa,
oman maan pottuja. Kohta
tuoksuu kalakeitto, ihanaa,
itse pyydetyt kalat. Ihanaa,
kesällä taas kalastetaan. Ihanaa,
tänään ei jalassa tunnukaan
kipua. Voi miten hauskaa,
serkku soitteli, ihanaa, että
on sukulaisia.

Ilon aiheita on loputtomasti,
onnellisuuden siemeniä.
Paljon on jäänyt taakse, paljon
on itketty ja surtu, paljon on
menetetty, ystäviä, rakkaita,
terveyttä, mahdollisuuksia,
mutta vielä on paljon asioita,
joista voi iloita. Suru meillä on
koko ajan mukanamme, mutta
ilo on taikuri, joka loihtii
onnen tunteen yllättäen;
onnellisuus meitä "vaanii".

Lasi on vielä puolillaan...

Vuoroin vieraissa

Vuodenkierron taitekohdissa
aina seilaa mietteestä toiseen:
missä olisi mieluisinta asua,
pohjoisessa vai etelässä.
Suomi on pitkä maa, ja se
korostuu keväinsyksyin.
Mutta ei hätää, vuoroin
vieraissa, eli toisaalta ja
toisaalta. Kun yhtäällä
on yhtä, on toisaalla toista.

Näin keväällä kuulostelee
kadehtien, miten etelässä jo
kukkivat tulppaanit,
ja jossakin on ajettu jo niin
pitkää ruohoa, että ei ole
tahtonut leikkuriin mahtua.
Täällä pohjolassa vielä
köllöttää lunta kasoissa,
ei ole vielä jaksanut kaikki
sulaa, ja tuulet ovat olleet kalsat
ja kelit kylmät. Tulvat ovat
vielä paikoin nousussa,
paikoin jo pysähtyneet, maa
on tasaisen ruskeaa, kuollutta,
mistään ei pilkahdakaan
vihreätä. Sentään on jotakin:
puiden silmut ovat jo
lupaavasti paisuneet.
Lapin kesä tulee neljä viikkoa
myöhemmin kuin maan
eteläisen osan, mutta kun aika
sitten koittaa, kesä suorastaan
"räjähtää" vauhtiin. Jos etelässä
talvi lopahtaa lyhyeen ja kevät
kestää pitkään, niin Lapissa
talvi muuttuu kesäksi viikossa.

Voi sitä suven kauneutta,
kirkkautta  ja valoa, joka ei
sammu ollenkaan. Yötön
yö hellii lappilaisia ihanasti.
Utsjoella alkoi yötön aika jo
monta päivää sitten, ja kohta
napapiirilläkin. Yöajan valo
on ihmeellistä, varjotonta,
salaperäistä, yön äänetkin
kuulostavat oudoilta, kuin
oltaisiin toisessa maailmassa.

Heinäkuussa tosin jo alkaa
pimentyä, ja elokuu esittelee
usein jo hallaakin. Syksy saapuu
Lappiin, kun etelässä vielä
kesätellään. Haikeana eteläläisten
kuvia ja juttuja kuuntelee.
Sentään syksyn värikylläisyys
kohtelee koko maata
tasapuolisesti. Eipä silti, Lapin
maaruska on vertaansa vailla.

Taas pohtii, onko hyvä niin
vai näin. Jos syksy tuleekin
pohjoiseen aikaisin, niin eipä
aikaakaan, kun se verhoutuu
valkoiseen, ja talvea kohti
mennään rivakasti, valon
tunnit hupenevat nopeaa
tahtia. Lopulta aurinko tuskin
enää näyttäytyy, mutta pohjoisen
kaamos löytää aina jostakin
valoa - toisin kuin etelän kaamos,
joka on hirveän musta.

Vuoden pimeimpänä aikana
etelässä saadaan auringonvaloa
monta tuntia, mutta usein
maa on lumeton, ja musta imee
valon. Napapiirin korkeudella
aurinko näyttäytyy vain tunnin
pari, mutta valkea maa pehmentää,
ja aina jostakin kajastaa.
Taas ajattelee, että onpa hienoa,
kun saa asua pohjoisen puhtaissa
lumimaisemissa eikä tarvitse
rämpiä loskassa ja ravassa.

Ruohon sanotaan olevan
vihreintä aina aidan toisella
puolella, mutta pohjoisen ja
etelän hyviä puolia pohtiessa
ainakin joskus tuntuu, että
kyllä ruoho sentään on upeinta
aidan omalla puolella.

Mieletön muoti muokkaa

Takavuosien muotikuteita
muisteli Hesarissa Pirkko
Mannola jonkun muoti-ihmisen
kanssa kuvien kera. Oli
myös kuva, jossa Pirkolla
oli housupuku - ei ollut kuulemma
viihtynyt siinä. Muistelivat,
miten esimerkiksi kuuskytluvulla
ei naisen passannut ilmaantua
töihin housuasussa.

Jysäys, toden totta. Muistin
samalla itsekin, että semmoinen
kysymys nousi esiin meidänkin
konttorissa. Oli kamala pakkaskeli,
ja joku kysyi, josko pitkissä housuissa
saisi, kun sääriäkin niin paleltaa.
Kielto oli ehdoton. Nuori
esimies ilmoitti sarkastisesti,
että seuraavaksi kai haluttaisiin
tulla töihin papiljotit päässä.
Olihan se sen verran hurja vertaus,
että jokainen nainen laski päänsä
häpeissään. Jaa, siitä on aikaa 45
vuotta, oikeastaan ihmisikä.

Toisaalta, ei siitä kovin pitkä aika
ole, mutta etäälle on päästy ja
menty toiseen ääripäähän.
Takavuosien "siveellinen"
pukeutuminen on muuttunut
"avoimeksi"; kaiken on oltava
näytillä sekä ylhäältä että alhaalta.
En tiedä, mistä tämä kumpuaa,
mutta tuntuu siltä, että puolialaston
tai viettelevä olemus on oltava jo
pikkutytöstä lähtien.


Kullakin aikakaudella on ollut
muoti-ihanteensa, mutta yhteistä
näille on aina ollut, että niissä
pyritään panemaan naiselle
kahleita ja sääntelemään häntä
myös ulkoisesti. Milloin on keuhkot
puristettu kasaan ja rinnat littiin,
tai sitten niiden tuli pursua esiin,
milloin lantion ja takapuolen
piti olla jättitynnyri, milloin
ei saanut varpaidenkaan näkyä,
milloin naisen vartalo oli
puristettava luisen panssarin
avulla muottiin, jopa katkottu
kylkiluita vyötärön ohentamiseksi.
Tuskallisimmasta päästä muotia
lienee kiinalainen tapa estää
naisen jalkaterän kasvu typistämällä.

Oma lukunsa on eräissä
kulttuureissa harrastettava,
lähinnä tyttöihin kohdistuva
silpominen ja rääkkäys. Sen
ajatteleminen panee voimaan
pahoin. Kyse ei ole ulkonäöstä
tai muodista, vaan perinteestä
ja jostakin muusta oudosta
syystä.

Vielä viime vuosisadalla
kuristettiin, kiristettiin, puristettiin
ja paheksuttiin naisten vartaloa.
Onneksi tulivat sukkahousut,
sittemmin teepaidat. Eipä silti,
muoti kulkee ympyrää, ja
tänään naiset silpovat ja täplittävät
itseään jälleen ja ihan vapaaehtoisesti.
Niin sanottuun kauneuteen
panostetaan sairaalloisesti,
lopputulos jääköön kunkin
arvioitavaksi.

Mieleen muistuu kouluaikaisen
isoraamisen yläluokkalaispojan
tokaisu, lieneekö ollut omansa vai
jonkun toisen viisaus: saunapuhtaana
tyttö on paras.

Kevään kivaa kujerrusta

Pitkän pimeän jälkeen tuntuu, kuin
valon määrä kasvaisi kohisten,
kirjaimellisesti, kun luonto
vähä kerrassaan "herää".
Kummallista, miten syksyllä pimeys
lisääntyy nopsaan pysyäkseen
pitkään, mutta annas, kun päästään
helmi-maaliskuulle, päivä pitenee
ripeästi. Nyt huhtikuussa valo
suorastaan kimaltaa - tai siis
hanget kimaltavat, illat valkenevat.
Kevään "nousuhumalan" kruunaa
kujerrus.

Pehmeiden hankien aikaan saattoi
kuulla varovaisen äännähdyksen
sieltä tai täältä, mutta muuten
hämärissä oli hiljaista. Nyt kun
valon määrä kasvaa nopsaan,
äänten määrä lisääntyy samaa
tahtia.

Muuttolintuja on bongattu jo
viikkoja, ja mökillekin ilmestyi
jo urpiaisparvi. Peipoista ei vielä
täällä ole ollut havaintoa, mutta
talvehtijat ovat olleet näkyvästi
ruokintapaikoilla.

Kun oli tosi kylmä, hömötiaiset
olivat rohkeina, eivät turhaan
kuluttaneet energiaa paetakseen.
Talitintit, sinitiaiset ja hömpyt
kävivät kilpaa oravan kanssa
laudalla. Kaipasi vain punatulkkuja,
mutta riemu oli suuri, kun pari
päivää sitten yksi pariskunta
vieraili syömäpaikalla.

Nyt ovat tulleet jo joutsenetkin;
tulee jotenkin alkuvoimainen tunne,
kun etäältä alkaa kuulua törähdyksiä
ja hetken kuluttua uljas lintupari
lentää yli kohti pohjoista. Upeata,
taas on talvi takana ja valkeat
linnut palaavat.

Metsäkanalinnut melskaavat
jo perinteisillä soidinmaillaan;
pilkkimies niitä voi onnellisena
kuulostella. Lähisaaressa
krookahtelevat korpitkin,
kevätrinnoin.

Kun muuttolinnut vähitellen,
kukin laji vuorollaan, saapuvat
pesintäseuduilleen, on konsertti
valtava. Vihellysten kirjo on
rikas, kuoron yhteinen melu
on lähes kakofoniaa, mutta
mieluisaa sellaista. Aurinko tuskin
ehtii kurkata, kun meteli jo
alkaa. Nautinnollistahan se
vain on.

Sitten äkisti, kaikki vaikenevat.
Pesintä on alkanut, kesä on tullut.

Tuhoisaa teollisuusmuonaa

Luulen, että parasta sapuskaa ihmiselle
on perusruoka; tarkoittaa kypsennettyä
kalaa, kypsennettyjä juureksia, lihaa
kypsennettynä ja viljaa, kypsänä niinikään.
Päälle muutama hörppy lähdevettä.
Oikein hövelinä päivänä lisäksi piimää.
Kesällä herkutellaan vihanneksilla ja
syksyllä marjoilla. Kaikkia näitä voidaan
kuivata talven varalle. Talvella met emme
juo maitoa, ko lehmät ovat ummessa.
Haetaan esiin kuivatut juustot.

Uutinen kertoo tulehdusperäisten
sairauksien yleistyneen rajusti viimeisten
20 vuoden aikana. Yhä useampi suomalainen
ripuloi, maha on alinomaisessa stressitilassa.
Voisi hetimiten sanoa, että syy on työilmastossa
(Suomi on koulu- ja työpaikkakiusaajien
luvattu maa). Siitä ei nyt ole kyse.

IBD-sairaudet tarkoittavat tulehduksellisia
suolistosairauksia. Niihin kuuluva Chronin
tauti ja haavainen paksunsuolentulehdus
aiheuttavat mahakipua, väsymystä, laihtumista,
jatkuvaa ripulia, jopa niin rajua, että on
pidätysvaikeuksia. Uusia tapauksia todetaan
vuosittain pari tuhatta, ja nykyään lasketaan
lähes 40 000 ihmisen potevan tätä vaivaa,
kun kansansairauden rajana pidetään 50 000
sairastunutta. Näin siis lehtitietojen mukaan.

Ilmiö on tietty kiintoisa ja saa tutkijat
tutkimaan, mutta tutkijamaisesti lausumaan
viileään tyyliin: syytä ei vielä tiedetä, mutta
kyseessä voi olla jokin tekijä elinympäristössä.
Hah hah. Ilman muuta, sanoo myös tavallinen
tallero. Jos kyse olisi perintötekijöistä, ehkä
ilmiö olisi ollut aina eikä siis olisi mikään ilmiö
ollenkaan.

Tämä vaiva on yleistynyt erityisesti
länsimaissa (lue: maissa, joissa syödään
tehdasvalmisteisia ruokia, eineksiä ja
muita mömmömuonia). Tauti puhkeaa
20-30 vuoden iässä. Kotitarvetallero
päättelee siitä, että siihen mennessä
erilaisia säilöntä-, maunparanne- ja
muita lisäaineita on ehtinyt kertyä
elimistöön jo niin paljon, että tilaus
sairauden puhkeamiselle on valmis.

Ihmisen myrkyttyminenhän alkaa jo
oikeastaan kohdussa ja jatkuu hyvää
haipakkaa imeväisiässä, äidit kun
kuulemma eivät enää imetä vaan
helpompi on lykätä pullo suuhun,
käyttää vastikkeita. Sittemmin kaappi
on täynnä erilaisia vauvanpurkkiruokia
kunnes pienokainen on niin iso, että
pikkuhammas pystyy puremaan
hampurilaisia ja pizzoja.

Tutkijan maltillisella narinalla tosin
voidaan todeta, että taudin yleistyessä
on samalla ollut muutoksia ruokavalion
lisäksi taudinaiheuttajissa.

Talonpoiokaisjärjellä ajatellen kuitenkin
koko nykyinen keinotekoinen elämä
riittää taudinaiheuttajaksi. Ihminen
kehittyi tuhansia vuosia tietynlaisten
lainalaisuuksien maailmassa, ja
nykykaltainen mukava elämä on kestänyt
vasta vaivaiset sata, ehkä parisataa vuotta.

Ihminen ei ole vielä sopeutunut siihen,
että vararavintoa ei tarvitse kerätä
pitkien nälkäjaksojen varalta, ei
tarvitse hölkätä päiväkausia etsimässä
purtavaksi kelpaavaa, ei tarvitse kehitellä
keinoja ruoan varastoimiseksi talven,
kuivuuden, ruoattomuuden, sadottomuuden
ja tuholaisten varalta ja mitä niitä uhkia
onkaa ollut. Eikä tarvitse raahautua
kauas erämaahan kuolemaan, koska
ei pysty enää hyödyttämään yhteisöä,
jolta ruoka on hupenemassa.

Elämä on helppoa: ruokaa kaupasta
autokyydillä, sähkötöpseli seinään
ja mikro päälle, ylijäämä jääkaappiin,
tai jos ei viitsi, niin nakkikioskille
haukkaamaan "herkkua" (joka syntyy
konehöylätystä lihantapaisesta,
limasta, väri- ja lisäaineista, jatkeista,
muovista, liistereistä ja monenlaisista
kemian alan kehitelmistä ja sadoista muista
ihmeitä tekevistä aineista. Suola ja sokeri
lienevät koosteen luonnollisimmat
ainesosat).

Ai miksi meillä on ripuli. No siksi tietenkin.

Milloin mitenkin

Tällä tarinalla on ontuva otsikko,
mutta miten muuten voisi tiivistää
seuraavan seikan: ihminen on
ristiriitaisuuksien kimppu.

Loppuun naurettu esimerkki
on tyypistä, joka ajelee
ristiin rastiin noukkimassa
edullisimmat tarjoukset.

Tuttua touhua kaupassa
on tutkia tarkkaan, mikä
ruokatavara on kevyttä,
missä on vähän rasvaa,
missä ei ole lisättyä
sokeria, minkä väitetään
olevan terveellistä. Siis
valitaan kevytjauhelihaa,
kevytkeinorasvalevitettä,
kevytmaitotuotteita,
kevytmakkaraa. Samaan
ostoskoriin löytää tiensä
perunalastupussi, sokeroitu
vesi eli limsa, kasvisrasvalla
höystetty jäätelö, pannupitsa
ja pakka siideripulloja.
Siis, kun voisi ostaa voita,
kermaa ja täyslihaa, kutakin
hillitysti, ja syödä kotona hallitusti
ja juoda vettä päälle.

Voisi myös nauraa
itsensä kenoon, kun
joskus nuukailee joutavassa,
usein haaskailee turhassa.
Voi keräillä iätajat kaapin
perälle viini- ja muita
pulloja, vie ne sitten lastina
pullonkeräykseen ja saa
muutaman lantin (voisi
viedä lasinkeräykseenkin).
Sama hemmo huitaisee
menemään isommitta
mietteittä paperirahoja
joutavuuksiin, joita ei ole
aikonut hankkia ja joita ei
tarvitse.

Pikkukaupoissa laskee senttejä,
isoissa ei laske edes euroja.
Autohimon riivaamana toimii
kuin ohjelmoitu robotti: vähän
vain vilkaisemaan autokauppaan,
eikä pieni koeajokaan mitään
maksa, mutta kas, jo piirtyi
nimi paperiin. Sitten bensapumpulla
on tarkka syynäys, montako
kymmenesosasenttiä pa nousi
taas (pa on polttoaine, vaikka
voi lyhenne yhtä onnistuneesti
tarkoittaa peeaata).

Autokauppoja mokaa helposti,
asuntokauppoja ei uskalla
edes muistella. Aina on hupaa,
kun meikätallero joutuu tekemisiin
ison rahan kanssa - se menee
jotenkin yli käsityksen. Pienet
sentit kyllä ymmärtää ja niiden
kanssa on helppo nuukailla.

Otetaan vaikka koiravero.
Nimimerkki "sadan kunnan
valtuustotyöskentelyä
vuosikymmeniä seurannut"
äimisteli kerran toisensa jälkeen,
miten koiravero aina ja
vääjäämättä jaksoi
venyttää kokousaikaa,
nostatti kymmeniä
puheenvuoroja, kiivasta
riitelyä, tunteellisia selityksiä,
äänestyksiä ja pitkän pulinan
perästä päätöksen, että
koirat ovat verottomia.
Samassa valtuuston
kokouksessa saatettiin
keskusteluitta, yhdellä
nuijan kopautuksella
lyödä lukkoon miljoonahanke,
-velka tai -takaus. No, tietty
hyvin valmisteltu asia ei enää
päätösvaiheessa tarvitse
paljon kopua. Pääasia, että
päätöksiä syntyy ja
kokouspalkkioille tulee
katetta.

Torilla tinkii, herkkukaupassa
ei. Ravintolassa tilaa reteesti
hyvää - ja jälkkäriä myös,
laskua maksaessa laskee
killingit, mitä malttaisi jättää
juomarahoiksi.

Miten milloinkin -linja on
ehkä kuitenkin tasapainon
kannalta paras. Jos näet on
aina johdonmukainen, voi
joutua allikkoon. Jos aina
nuukailee, panta kiristyy,
jos aina hassaa, tili tyhjenee.
Jos hyppii aina oikealla jalalla,
vasen surkastuu, jos kääntyy
aina vasemmalle, kiertää
ympyrää, jos harkitsee
kaikkea hartaasti, ei synny
ratkaisua, jos aina soutaa,
ei voi huovata - ja sepä
vasta tekisi elämästä vaisua.

Liikkuva laboratorio

Ihmisruppa on ihmeellinen
kemian laitos, liikkuva
laboratorio. Toiseen päähän
tungetaan raaka-ainetta,
toisesta päästä jäte ulos,
ja siinä välillä puhisee ja
puhkuu, tohiseva tehdas
päästää kaasuja ja hikeä,
räkää ja mölyä. Koko
touhupaketti pysyy kasassa
rungon, siis luiden, ja seinien,
siis nahan, turvin. Ja näitä
kummallisia tehtaita vilistää
maapallolla miljardeittain.
Lisäksi touhussa mukana
ovat miljardit muut vastaavat
"laitokset", eläimet, ötökät,
elolliset lajit, puhumattakaan
kasvikunnan ilmestyksistä.
Kaikki mitä ilmeisimpiä
laboratorioita.

Keho on iso tehdas, jossa
on lukemattomia pienempiä
osastoja. Ne jakautuvat
yhä pienempiin yksiköihin,
jotka toimivat itsenäisesti ja
kokonaisuuksina, työnjako
selkeänä, yhteistyö kitkatta
- ainakin siis pitäisi. Kuten
muussakin työelämässä,
myös elävässä laboratoriossa
voi takkuilla ja katkeilla.
Kun jokin yksikkö kakoo,
kokonaisuus voi kärsiä.
Vika voi korjautua, mutta
se voi myös muuttua koko
tehtaalle kohtalokkaaksi.

Jos semmoinen salaperäisyys
kuin ihmisen tuntemus äkkää,
että nyt on jotakin vialla, alkaa
todellinen touhu, vian korjaaminen,
joka voi olla hakuammuntaa
tai täsmäohjus. Keholaboratorion
vian korjaaminen voi joko onnistua
tai vika voi äityä entistä
pahemmaksi, ja on mahdoton
sanoa, johtuuko tilanne viasta
itsestään, elimistön omista
korjauspyrkimyksistä vai
ulkoisista hoitokeinoista.
Kukapa sen tietää, koska
kelvollista vertailukohdetta
ei voi olla. Paitsi jos on
käytössä klooni.

Muuan iäkäs tuttavani kyllästyi
isoon dosettiinsa, eri lääkkeitä
piti päivittäin ottaa kymmenkunta,
mutta olo oli aina vain kehnompi.
Hän jätti pois valtaosan lääkkeistään,
ja kas, olo koheni. Hänen
ruppalaboratorionsa oli kai
kuormittunut liiaksi.

Julkisuus on täynnään kiistelyä
lääkkeistä, niiden tarpeettomuudesta
tai tarpeellisuudesta, lääketehtaiden
lobbauksesta ja lääkäreiden
sidonnaisuuksista, etiikasta,
luomuelämästä, kemiallisten
aineiden kuormituksesta paitsi
ihmiskehossa myös ympäristössä
(siis siinä mielessä, että ihmisen
ulosteet kemiallistavat vesistöjä).

Ei riitä, että ihminen höystää
erilaisilla lääkkeillä omaa kemian
tehdastaan, vaan kemian tuotteita
tulvii sisään kehon lastauslaiturille
muutenkin kuin pillereinä.
Niitä ei voi edes välttää, vaikka
tahtoisi. Ihminen hengittää
erilaisia partikkeleita ilman
mukana, popsii ruokansa
mukana jos jonkinlaista
kemian tuotetta, makuaineista
säilöntäaineisiin, raaka-aineetkaan
eivät suinkaan nykyään ole
käsittelemättömiä. Vilja ja jauhot
ovat käsiteltyjä, kasvikset ja
hedelmät niinikään, teuraseläimiä
on lääkitty, kasvatuskala on ties
miten tuotettu. Lista on loputon.

Ehkä vain kivikauden ihminen
on voinut välttyä keinotekoiselta
kemialliselta hyökkäykseltä.
Vaan siihenhän ei ole paluuta.
Ehkä ihmislaboratorio osaa
tämänkin ongelman hoitaa,
"mutantoitua".

Rahaa kuin roskaa

Rahaa on jemmassa kuin roskaa,
kirjaimellisesti. Sillä roskaksi se
on käynyt, ellei sitä mitata
tunnearvoilla tai eräänlaisena
historiankirjoituksena.

Selitys on tarpeen. Jemmassa
on siis ainakin 23 maan rahoja,
kolikoita ja jokunen setelikin,
valuuttaa sekä Suomen
markkojakin. Ja roskaahan
ne ovat sikäli, että ei niistä
moni ole enää käypäisää
dineroa.

Rahoja jäi matkoilta aina
taskun pohjalle; niitä tuli
pannuksi reissun jälkeen
talteen pikkupusseihin,
otsikoksi maan nimi. Tallessa
vara parempi, eikähän
koskaan tiedä, jos vaikka
joskus tulisi palatuksi
kyseiseen valtioon, ja
siitä vain omasta pikku
"valuuttavarannosta" sentimot
matkaan mukaan - jos siis
muistaisi. Harvoin muisti.

Kilisevää kertyi kertymistään,
joitakin rahavaltioita on
ehtinyt jo kaatuakin, mutta
kaatumisesta viis, ei rahan
ole pakko romahtaa, ainakaan
ruplan. Suurin osa vierailumaista
on lumpsahtanut EU:iin, iso
osa euroonkin. On jopa
semmoisia rahoja, joiden
"omistaja" on menestyvä
valtio tai yhdysvalta ja rahakin
on niissä jotensakin ponteva.

Rahapussukkakokoelma on
siis myös eräänlainen historia,
kertomus omista matkoista
ja kertomus maista rahan
kautta.

Kolikoita on vuosikymmenten
takaa ja tuoreempiakin, mutta
euro mullisti kolikkokokoelman,
jos paljon muutakin. Se oikeastaan
"pilasi" koko jutun, ehkä paljon
muutakin kuin kolikonkartutukseni.
Tylsäksi meni.

Roskaahan raha on, ainakin
pienet keräilyerät. Itse kolikoilla
ei ole enää arvoa, ei ainakaan
niin paljon, että niitä kannattaisi
sen kummemmin hautoa; ne ovat
liian vanhoja käytettäviksi, mutta
liian nuoria antiikiksi.
Kolikkopulloksi? Semmoinen
taisi tulla jo kerätyksi aikoinaan,
kun Suomessa tehtiin rahauudistusta,
siis ammoin, ennen euroa.

Jos harrastaisi vatsatanssia (vatsa
kyllä jo on), niistä voisi rakentaa
uhkeankokoisen koristeen värisemään
lanteilla. Toisaalta, reikien poraaminen
kolikoihin kuulostaa töisevältä.

Jos tekisi jäynää. Etelän maillahan
väki kulkee ristiin rastiin rantahiekoilla
auringon jo tehdessä laskuaan ja
heiluttee toiveikkaana metallinpaljastinta.
Mitäpäs, jos heittelisi kolikoita sinne
tänne ylläriksi aarteen etsijöille - vai
kuulostaako tuhmalta. Toisaalta, etsijällä
voisi hetken aikaa olla mieltä kiehtovaa
äimistellä, minkä maan turisti siinä
on voinut löhötä ja rahojaan
hukata, mistä menneestä tuo lienee
tullut, kun ihan oudoilta näyttävät
kolikot.

Mää miemie-maassa

Suomi on monen minän maa.

Voi olla, että mä-maa on
väkirikkain, mutta saattaa olla,
että mie-maa on kuitenkin
laajin.

Miukista tuntuu parhaiten
kotoisalta mää-maassa,
vaikka äiti löytyisikin miä-maasta
ja isä mää-maasta, yhdet
serkut mnää-maasta ja
toiset miästä.

Pitkä työrupeama sattui
kohdalle niin ikään määssä,
vaikka yksi ystävä hakeutuikin
mieluimmin mähän, toinen
miehen, kolmas tykästi
meitsitellä. Nyt kuitenkin on
jo vuosikymmen pari miukilta
kulunut miessä, pääosin.

Sanotaan, että rakkaalla
lapsella on monta nimeä.
Sen mukaan voisi luulla,
että huonosta itsetunnosta
syytetyt suomalaiset
rakastavat itseään oikein
halikaupalla, miksi muuten
minälle olisi niin paljon
eri murteiden muotoja.
Ruotsalaisillakaan ei ole
kuin yksi "minä", ehkä kaksi,
jos jag-sanalle hyväksytään
rinnakkaismuoto jaa.
Enkut pärjäävät yhdellä,
mutta se kirjoitetaankin
mieluusti isolla I:llä, vaikka
lausutaan ai. Espanjalaiset,
italialaiset, saksalaiset,
norjiksetkin, luulisin,
pärjäävät hyvin yhdellä
minällä.

Mikä suomalaisesta tekee
moninkertaisen minän?
Ehkä se, että maa on
harvaan asuttu, metsäinen,
vesien laikuttama ja aika
hiljainen. Kun suomalaisrukka
tahtoo kuulla jotakin muuta
kuin oman äänensä, on
huudettava. Ja niin metsä
vastaa kuin sinne huutaa,
paitsi että joskus voi kuulla
vikaan, minä, miä, mie,
mä, mää, mnää...

Osaamaton oikeusvaltio

Suomalaiset ovat ylpeitä syystäkin
oikeusvaltiostaan. Se on laatuisasti
kehittynyt, mutta joskus lainkäyttö
lyö korvalle oikeustajua. Tosin
Raamatussa neuvotaan kääntämään
toinenkin poski.

Oikeusvaltiossamme joskus uhri on
se, jota sivalletaan, ja sivalletaan usein
vielä toisenkin kerran.

Kansalaisten oikeustaju tulee loukatuksi
aika ajoin. Huomaa, että oikeus on
joskus kaukana oikeudenmukaisuudesta
tai laki etäällä arkitodellisuudesta.

Itsensä tai omaisuutensa puolustajat
voivat päätyä syytettyjen penkkiin, ja
raiskauksen uhri yhä syyllistetään.
Jotenkin homma kiepsahtaa niin,
että koko sotkun alullepanijasta,
rikoksen tekijästä, tulee uhri, ja
rikoksen kohteesta viime käden
syyllinen.

Oscar-palkittu Kramer vastaan
Kramer -elokuva on myötäkarvainen,
sehän sentään päättyi onnellisesti,
verrattuna joihinkin suomalaisiinkin
avioeromurhenäytelmiin. On tapauksia,
joissa oikeutta tunnutaan voitavan
pyöritellä mielin määrin eikä
tehtyjä päätöksiä edes tarvitse
noudattaa.

Jos päätös on hampaaton, kenen puoleen
voi kääntyä, onko olemassa toimeenpanevaa
elintä. Kuka ottaa vastuun lain
toteutumisesta. Onko se poliisi, sossu,
joku muu viranomainen, vai pitääkö
vain heilutella päätöspapereita toisen
nokan edessä. Nämä kaikki voivat
pahimmassa tapauksessa olla yhtä
tehokkaita.

Pitäisikö tulosta sitten etsiä omin
valloin, mutta siinäkin lopputulos
olisi surkea. Ei taitaisi toteutua
nykypäivänäkään Kaarlo Kramsun
Ilkka-runon vahva sana:
Ei oikeutta maassa saa
ken itse sit ei hanki.
Jaakko Ilkkakin mestattiin.

Turhauttavissa oikeusprosesseissa
rahaa palaa paitsi maksumiehiksi
tuomituilta myös yhteiskunnalta,
voimavaroja tärvääntyy osallisilta, ja
tulevaisuudeltakin viedään eväitä,
jos järjestelmä ontuu.

Kahdensadan kansanedustajan
luottoporukka istuu niillä töin,
että heidän käsistään syntyisi
onnistuneita lakeja ja entistä
parempaa yhteiskuntaa sen jäsenten,
siis maksumiesten, elää ja tehdä työtä.
Lakien lisäksi odottaisi järjestelmässä
olevan riittävät resurssit takaamaan
lakien toteutumisen.

Näillä kuitenkin mennään, sillä tuskin
olisi sivistysvaltiolla palaamista
muinaisuuteen: siis että kulloinenkin
kaplakka selvitettäisiin kyläraadin voimin.
Semmoinen oikeus olisi raa'an
suoraviivainen. Syntyisi roppakaupalla
vääriä tuomioita.

Joku kysyy, miten se eroaisi nykyisestä.
Vankilathan ovat kuulemma täynnään
syyttömiä ihmisiä.

Kuolematon kirja

Jotain yhteistä sentään minulla ja
Umberto Ecolla: uskomme kumpikin
kirjaan.

Kirjankustantajat ovat huolissaan,
ymmärrettävästi, kirjan kohtalosta.
Kilpailijoita kirjalle riittää, ei vain
tietokoneet, netit, lukulaitteet, muut
vempaimet ja monet ajankäytön syöpöt,
vaan myös ihmisten entistä
lyhytjänteisempi ote elämään,
nopeiden "palkkioiden" vaatimus.
Ei jakseta panostaa, sinnitellä,
odotella, rakentaa asioita vähä
vähältä (ei edes asuntosäästää).
Kaikki pitää saada heti ja nyt, joten
kirjaakaan ei jakseta lukea vaan
lyhyesti jotain vain ja pinnallisesti
hiukan lipaisten.

Kirjaan kannattaa silti uskoa, sillä vaikka
aika muuttuu ja malttamattomuus
valtaa, niin silti ne, jotka lukivat ennen,
lukevat jatkossakin ja siirtävät
lukemisorientoituneisuutensa seuraavalle
polvelle. On selvä, että lukulaite ja muu
tekniikka kehittyy, mutta esineenä kirja
pysyy. Mikäpä voisi korvata nautintoa
selailla kirjaa, rapistella lehteä, panna
kirjanmerkki (siis oikea esine) lehtien
väliin, sulkea kirja hitaasti, sivellä sen
kantta ja hetki muistella juuri
lukemaansa... Sama koskee
sanomalehteä; sen kahistelu on
ihanaa - ja miksei mustien sormien
harmittelukin.

Kirja on sinnitellyt muodossaan
puoli vuosituhatta (Venetsiassa
kehitettiin 1500-luvulla systeemi,
jonka tuloksena oli kirja, mukana
kulkeva lukupaketti, "pokkari"), joten
voisi tietty olla aikakin kaataa lukuvaltias.
Vaikea kuitenkaan uskoa, että
kirjan muodossa olevaa nautintoa
nykytekniikka syrjäyttäisi kokonaan.
Pikemminkin, sille voisi povata
nousua, kunhan monenmoiseen
tekniseen vempainvalikoimaan on
kyllästytty. Nouseehan muillakin
lohkoilla vanhan arvostus ja haikailu
entisiin juttuihin (ei siis vain
kuplavolkkarissa tai morrisminissä).

Kirja on Econ mukaan (HS) niin
toiminnallinen, että sitä on vaikea parantaa.
"Kirja on kuin lusikka, sakset, vasara
tai pyörä. Kun se on kerran keksitty,
sitä ei voi parantaa. Ei voi tehdä
lusikkaa, joka on parempi kuin lusikka."
Näin kertoo Helsingin Sanomat
(6.1.2012) Econ todenneen.

Hesarissa arvioi Jari Paavonheimo
Jean-Claude Carríéren ja Econ kirjaa
ja lisää, että "toinen asia on, että
sivut eivät välttämättä jatkossa ole
paperia."

Econ mukaan kirjaa voisi pitää
biologisena käden jatkeena samoin
kuten kirjoitustaitoakin.

Riemastuttava toteamus Paavonheimon
kirja-arviossa on Carriéren lausuma,
jonka mukaan tietämättömyys on
luonteeltaan usein ylimielistä, jopa
julistuksellista. Eco taas tuumii,
että "ennen typeryys ei pitänyt
melua itsestään. Tänään sen sijaan
kaikki haluavat tulla kuulluiksi.."

Tulee mieleen vanhempieni
luonnehdinta sivistyksestä, jonka
takeena ei suinkaan aina ollut
lukeneisuus. He puhuivat sielun
sivistyksestä. Yksi tunnusmerkeistä
oli mölyttömyys omasta itsestä.
Nykyään egoälämöly saa
kuvaamattomia piirteitä tositelkkuja
ja "hinnallamillähyvänsäjulkuksi"
myöten. Omamelua on pidettävä,
oli siihen ansioita tai ei.

Kirjailijakaksikko pohtii kulttuuria
ja tietämistä kontra tietämättömyyttä
kirjassaan monin tavoin, mutta
olennaista on, että lukijalle tulee
tiettäväksi, että kirja ei kuole.
Lisäisin, että kirja tavarana ei ole
katoamassa, vaikka kirja kirjallisen
tuottamisen muotona voikin
ilmaantua kuluttajalle erilaisissa
käyttömuodoissa.

(Voisi sen kai vaikeaselkoisemminkin
ilmaista, mutta olkoot, kelvannee.)

Ehdottaisin, että lukemisesta ja
kirjasta esineenä alettaisiin tehdä
seksikästä, katu-uskottavaa,
trendikästä. Hesarissa oli juuri tähän
suuntaan toimiva juttu, jossa ratikassa
työmatkojaan istuvat tyypit lukivat,
kuka mitäkin, oli selostus ja kustakin kuva.
Hyvä. Odottelulukeminen näyttäytyi
siinä houkuttavassa valossa, lukija
vaikutti kiintoisalta tyypiltä itsekin.

Kirjan ja lukemisen nostaminen esille
monin eri tavoin onnistuu kyllä - kirjan
kustantajat voisivat ryhtyä hommiin.
Ei riitä, että kausiluonteisesti mainostetaan
kirjailijoita tai kirjoja tai vangitaan
kirjoittaja johonkin brändiin.
Kohteeksi pitää valita yleisö ja avuksi
sielutiede.

Koska jokainen ihminen haluaa olla
erityinen, niin annetaan hänelle se
tunne. Ei kannata tyytyä markkinoimaan
kirjailijan erityisyyttä. Rahakanavassa
voisi virrata, jos saataisiin kuluttaja,
kirjan mahdollinen ostaja tuntemaan
itsensä erityiseksi.

Takatoukuria tuupppaa

Saattoi olla aika, jolloin kehitys
merkitsi edistystä. Nyt tuntuu,
että takatoukuria vain tuuppaa.
Kehityksen merkitys on kellahtanut
takaperoiseksi, takaisinmenoksi,
taka-askeliksi, eli kehitys on
yhtä kuin peruutusvaihde.

Ei sen puoleen, ainahan vanhempi
polvi on sanonut, että huonoon
suuntaan mennään, mutta ei se
tähän asti ole oikein ollut totta.
Ikäpolvesta toiseen on surkeaksi
syytetystä nuorisosta kasunnut
osaava ja edistystä tahkoava
yhteiskunnan rakentaja. Nytpä
syytösten kohteena ei olekaan
nuoriso vaan "kaikki".

Historia kertoo, että valtaapitävien
kourat ovat aina olleet kyynärpäitä
myöten rahvaan rahamassissa ja
kynnet selkänahassa. Nyt ryöstö
on ehkä aiempaa hienovaraisempaa
mutta yhtä tehokasta. Köyhä köyhtyy
yhä ja rikas rikastuu, noin yleisesti.
Ja kansariepu raahustaa.

Taikuri nimeltä Euro sulki markan
kouraansa ja puhalsi: kas, ykkösen
lantti muuttui ykkösen lantiksi, mutta
hinnat kuusinkertaistuivat. Muutama
sauvan heilautus lisää, ja koko
porukalla on niskassaan satojen miljardien
lanttien velat.

Suuria puhalluksia on tätä pienemmissäkin
kuvioissa. Viimeisin huijaus on diesel,
jonka hinnan kapuaminen bensan tasolla
ylen suuresti kismittää niitä, jotka
valtio houkutti muutama vuosi sitten
hommaamaan dieselauton.
Dieselvero kuitenkin istuu kuin hirvikärpänen
tukassa. Aikoinaan se tasasi dieselin etua,
mutta koska sen nimi on VERO, sitä ei
voi poistaa. Veron sisäänrakentunut
ominaisuus on pysyvyys ja kasvu.
Kun 90-luvun alun lamassa vähän
talkooleimalla höystettynä kerättiin
"tilapäinen" autovero, jäi se pysyväksi,
tietenkin. Nyt sille on annettu muita kivoja
nimiä, käyttövero, ympäristöllinen vastuu,
liikennekulttuurin kohennuskolehti....

Nykyinen rakennuskanta on silkkaa
silkkoa, sillä vanhan kansan osaaminen
unohtui vanhanaikaisena. "Palkkioksi"
asujat, jokainen siis, tuskailee valtavia
korjauskustannuksia, kun elementtitalojen vesi- ja
viemärirakenteet sortuvat ja 70-luvun
energiakriisin pelottamana umpirakennetut
pientalot homehtuvat. Joka asuu vaikkapa
50-luvulla paikoilleen muuratussa kivitalossa,
saa olla onnellinen homeettomasta asumisesta
ja kunnon rautaputkista, kumma, jos ovat
pahastikaan ruostuneet. Jos asuu vanhassa
pohja- ja kattotuuletetussa hirsitalossa,
on suorastaan rikas. Entivanhaan
rakennettiin talot kestämään isältä
pojalle, nyt kuulemma tarkoitus ei
ole kestää laisinkaan (kunhan kauppa
käy), mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kunhan kauppa käy, on teemana
oikeastaan kaikessa. Auto maksaa
maltaita ja on semmoinen paketti,
että kun kynnen kokoinen osa hajoaa,
on puoli autoa vaihdettava, mieluimmin
koko auto. Autoja ei edes suunnitella
kestämään pohjoisia oloja, on liian
pieni markkina, jotta kandeisi.
Sama myymisen, ei huoltamisen,
periaate puhaltaa läpi kaiken muunkin
tekniikan. Mitään laitetta ei tallero
voi purkaa, putsata ja panna taas kasaan
ja hyvin pelaa, kuten ennen.
Kun laite sanoo naks, ei muuta kuin
kauppaan ostamaan uutta. Mitä kumman
hurskastelua sitten on puhua kestävästä
kehityksestä ja ympäristöllisyydestä,
kun väki pannaan semmoiseen rakoon,
ettei kiihtyvälle kulutukselle ole
vaihtoehtoa.

Saduissa kiltti palkitaan, tuhmakin
saa palkkansa. Totta vai tarua. Totta.
Meillä kansa on kilttiä ja palkitaan
"kehityksellä". Väki saadaan mukaan
mihin tahansa hölmöön takasteppiin,
kun riittävän pohtevasti sanotaan, että
nyt kyse on vääjäämättömästä kehityksestä
ja että mukaan on noustava, muuten juna
menee menojaan.

Yks puhallus oli kans toi riki.
Armonaikaa oli vähän, sitten kaikilla
oli pakko olla digiboksi. Nyt puhutaan
teräväpiirrosta. Pakko, mikä ihmeen pakko,
ja mitä iloa niistä on, siis olennaista iloa.
Varsinkin kun laitteet on suunniteltu
kestämään takuuaika plus muutama päivä
päälle. Millä ihmeen rahoilla niitä
ollaan alvariinsa ostamassa. Poikkeuksiakin
on: mökillä on iso telkunrömiskä, joka on
kestänyt kymmenien asteiden lämmönerot
(seinät joskus jäähuurussa) jo 20
vuotta - ja se ostettiin valmiiksi vanhana.
Kas, diginkin siihen sai. Salora osasi, tai
sitten se telkku lienee ollut valmistajalta
moka.

Takavuosina sai palkollinen tilinsä firman
kasööriltä ja voi maksaa laskunsa firmojen
konttoreissa, jopa sivukonttoreissa.
Siihen aikaan olivat laivat puuta ja miehet rautaa,
nyt päin vastoin, eikä palkkapusseja
enää ole eikä firmojen konttoreissa
enää oteta maksuja vastaan. Koko liikenteen
on kaapannut pankki.

Kun väki oli muovitettu, homma saatu
pohjatuksi pankki- ja luottokorteille
ja rahvas oppimaan pankkien
maksu- ja ottoautomaateille, poistettiin
pankkien tuulikaapeista maksuautomaatit
ja väkeä alettiin hätistää verkkopankkeihin.
Harmi vain, kun kaikilla mummeroilla ei
ole tietsikkaa. Kaikki eivät sitä kerta
kaikkiaan edes pysty hankkimaan tai
käyttöä omaksumaan, vaikka miten
porkkanoitaisiin ja uhkailtaisiin.
Pankkiin saa vielä köpöttää, tulkoot
väki jonottamaan, elleivät toimi
kuten rahavalta tahtoo, mutta
laskun maksun palkkio on paha,
ehkä isompi kuin lasku itse. Saatiinpa
kuitenkin pankin väki irtisanotuksi.
Tosin käteistä rahaa alkaa olla turha
kinuta pankista, onhan keksitty muovi,
käyttäkööt sitä. Pankki saa puolestaan
rahastaa kortinlukijan tarvitsijoita.
Säästöpossutkin on teurastettu: kolikoita
ei enää kannata viedä pankkiin, niitä ei
oteta vastaan, ja jos otetaan, laskentapalkkio
ei kata possun mahansisältöä.

Eikä tässä vielä kaikki: kun väki on
saatu pankki- ja luottokorttien varaan,
aletaan pankkiautomaatteja poistaa.
Kukaan ei saa tarvita rahaa.

Siis RAHAA, tiedättehän, sehän oli joskus
nimitys seteleille ja kolikoille. Niitä tarvittiin
ennen, se oli muistaakseni oravannahkojen
ja plootujen jälkeen - eikö ollut alkeellista.
Nythän meillä on tämä virtuaaliraha, kätevää.

Veronmaksajilta kerätään rahaa, jotta
valtio pystyisi järjestämään kansalaisilleen
niiden tarvitsemia palveluita. Kuulostaa
järkevältä, mutta ei se mitään. Nyt tarvitaan
kehitystä, siis kehitetään. Yhtiöitetään,
ulkoistetaan, liikelaitostetaan myös
peruspalveluita, semmoisia, joista
puhutaan laissakin.

Veeärrä ei kulje, raiteet rapistuvat,
tiestö romuttuu, sähköt eivät pelaa,
lentäminen on käynyt liian kalliiksi,
yleisellä radiolla ei ole rahaa, valtion
kuntakirstun varaan sysäämät koulut
kylmenevät, posti pinnistelee pulassa,
mikä pahinta, terveydenhuolto
tutisee ja tuuppaa veronmaksajia
rahastettavaksi yksityisille "palvelun
tarjoajille", vanhuksilta riistetään vaipat,
ei sen puoleen, niin riistetään ruokakin
ja huoma. Vain äitiyspakkaukset
komistuvat. Siellä suunnallahan on
tulossa uusia maksajia, tyhjän saajia.

Jos kerran markkinat astuvat
palvelun saappaisiin, niin missä
kummassa on kilpailu ja vaihtoehtoistaminen,
joka kai on edellytys toimivuudelle.

Ja tähän loppuun varoitus: älä lue tätä
blogia, jos olet herkkäuninen, -uskoinen
tai -hipiäinen tai muuten vain ahdistuva,
tai jos olet lapsi, nuori, aikuinen tai
ikäihminen, vanha, sairas, rahaton, asut
etäällä laajakaistoista, pankeista,
kouluista, keskustoista, auratuista
teistä tai sulkemattomista kyläkaupoista,
tai vaikka et kuuluisikaan mihinkään
näistä edellä mainituista ryhmistä.
Tämän blogin käytöstä voi aiheutua
vakavia vaurioita mielelle, kielelle ja
käytökselle.