Lettusyndrooma

Ei ole uskottavaa, jos joku väittää
paistavansa lettuja niin, että
jokainen lettu onnistuu. Voi
puhua jopa lettusyndroomasta,
jossa ensimmäiset letut aina
epäonnistuvat. Oireyhtymään
kuuluu olmi väri, lötky olemus
ja surkean tahma maku.

Olipa kyse letuista tai
räiskäleistä, ja kyseisten
tuotteiden valmistamiseen
tarkoitetusta pannusta tai
yleispaistinpannusta, tilanne
on aina sama: ensimmäiset
räiskäleet ja letut ovat
kaameita. Vain pannukakku
onnistuu aina, lähes.

Vaikka miten käyttäisi
valurautaista lettupannua
varustettuna kuudella tai
seitsemälä "kololla" tai
sitten matalaa räiskälepannua,
tavallista teflonpannua
tai valuraitaista paistinpannua,

käyttipä voita tai öljyä,

aina tulos on sama.

Vaikka miten kuumentaisi

pannun valmiiksi ja antaisi

rasvan lähes palaa, aina

ensimmäiset taikinatuotokset

ovat pilalla. Mikä ihme
siinä mättää.

Viimeisimmät kokeilut

pihagrillin muurikalla
antoivat saman tuloksen.
Ensimmäiset räiskäleet
olivat puoliksi palaneita,

puoliksi raakoja, rikkinäisä,

siis kammottavia.
Sokerihuntu ei niitä
pelastanut. Jatko oli
onneksi parempi.

Yleensä, mitä pidemälle
lettutaikinan paistosessio
etenee, sen parempaa
jälkeä syntyy - ja makoisampaa.
Parhaat letut ovat ripsireunaisia,
tummahkoja, kiinteitä, mutta
meheviä.

Hilloon ja kermavaahtoon
voi peittää monta mokaa,
mutta täyteen huijaukseen
niilläkään ei pääse. Eka lätyt
jäävät vadille viimeiseksi ja
saattavat jopa joutua roskiin.
Vanhasta lötkyletusta kun
ei pysty loihtimaan uutta
ruokaa kuten yleensä mistä
tahansa muusta tähteeksi
jääneestä ruoasta pystyy
tekemään äitien opettamalla
tavalla.

Todistaako räiskäle
raamatullista viisautta,
jonka mukaan ensimmäiset
tulevat viimeiseksi, viimeiset
ensimmäiseksi.