Riesasta riemuksi

Elämä yllättää: eilisen riesan huomaa
tänään riemuksi, äkisti sen oivaltaa.

Lapsuuden tylsyyksiin kuului
puutarhan hoitaminen. Isä oli
innokas uuden kokeilija, ja hän
perusti parikin komeaksi
kehittynyttä puutarhaa. Tylsintä
oli rikkaruohojen kitkentä,
seuraavaksi tylsintä käytävien
haraaminen ja kukkapenkkien
reunusten tasaaminen. Kivointa
oli saarniin kiipeäminen ja
kottikärryjen vetäminen, siis
leikkiminen hevosta.

Tänään hoidossa on piskuinen
kasvimaa, ja voi iloa, kun saa
möyhiä, istuttaa, nyppiä,
kuopsuttaa, kastella, ja lopulta
selkä on tulessa, mutta maa
hieno. Palkkiona on oma sato,
puhdas, tuore, maistuva työn
tulos.

Kaameaa oli, kun tuli marja-aika
ja piti lähteä puolukkaan. Mikään
ei voinut olla niin turhan tuntuista
kuin köykkiä mättäältä mättäälle,
eikä mitään kertynyt ämpärin
pohjalle. Niissä talkoissa olin
totisesti se heikoin lenkki.
300 litraa muistan äitini
tinkimäärän olleen; sen
verran meidän perhe kulutti
talven aikana. Perkaaminen sentään
oli joutuisaa: ämpärinkaataja
korkeille tikkaille, marjoja
valutettiin tuulisäällä alas lakanalle,
roskat lensivät, puhtaat marjat
putosivat. Sitä oli kiva katsella.

Nyt "tuskin maltan odottaa".
Syksyn marja-aika alkaa jo
kesällä: ensin tulevat hillat,
sitten mansikat, mustikat,
juolukat, variksenmarjat,
puolukat. Niin paljon kuin
vain ikinä ehtii ja jaksaa,
niin paljon metsien aarteita
möyritään kasaan. Perkaaminen
on silkka riemu, vaikka se
tehdäänkin marja marjalta.

Sienestys oli isossa perheessä
tärkeä asia, suolasientä piti
saada tölkkikaupalla kellariin,
ja sienisalaattia oli pöydässä
aina. Sienestystkään ei
meikälaiskuria juuri hetkauttanut,
mutta annas olla, tänään tuskin
mikään muu keräilytalouden
homma on niin kiinnostavaa
kuin sienestys. Kausi alkaa
korvilla touko-kesäkuussa,
jatkuu herkkutateilla heinäkuussa,
joku kantarellilöytökin on
mahdollista hyödyntää, listaa
jatkavat haperot, muut tatit
ja lopuksi rouskut. Ainoa, mikä
näillä perukoilla jää puuttumaan,
on suppilot, mutta niitäkin olen
saanut hyvältä ystävältä etelän
tuliaisina.

Karseista karseinta oli matonpesu.
Järven rannalla se oli jokakesäinen
tapahtuma - kaikki naiset kontillaan
laiturilla. Yök. Pakko olla mukana.
Etenkin mattojen kulmat ja reunat
oli jynssättävä moneen kertaan.
Rystysethän siinä rikkoutuivat ja
polvet olivat punaisina. Nyt ah,
kesän kesäleimaisin asia on
matonpesun tuoksu - puolison
(ihanan aikaansaavan) mielipuuha.

Kun järven rannalla asuttiin, saatiin
pyykkeihinkin viimeistely viruttamalla
järvivedessä ja kuivaamalla
kesätuulessa. Iso pyykki liotettiin,
lakanat ja muut valkoiset keitettiin
lipeässä saunanpadassa, muut
pestiin nyrkkivoimin. Oli heinäseipäitä
pystyssä, niiden väliin pingotettu pitkiä
naruja, niille ripustettiin pyykit hulmuamaan.
Öyh tylsää työtä. Vaan eipä tänään.
Tuskin mikään tuoksu on ihanampi,
kuin puhtaassa järvivedessä huuhdellun
pyykin. Ja tämä nykyjärvemmehän on
erämaisessa karuudessaan puhdas.

Ällöä oli mattojen vieminen ulos ja
hakkaaminen, lattioiden lakaisu ja
kuuraaminen ja jynssääminen, ja
lopuksi vielä piti puunata eli vahaa
laattiaan ja kiillottamaan. Pitkävartisen
harjan päälle oli sidottu iso rautapaino
ja harjan ympärille pehmeä rätti.
Lisäpainoksi pantiin kakaroista
pienin istumaan harjan päälle ja
sitä lastia sitten lykkimään kunnes
koko lattia kiilsi. Yh. Vaan nyt
ilo on iso, kun rullaa matot ja
nostaa telineelle monen tunnin
tuuletukseen, imuroi ja pyyhkii
nihkeällä (siinä isäntä on mestari),
ja kun matot ehtoolla levittää,
voi sitä hiljaisen onnen tunnetta.

Mistä tämä mielenmuutos, eilisen
tympeydet ovat tämän päivän
iloja. Emo poikastaan opetti,
mutta eihän se saamansa opin arvoa
älynnyt. Vasta kun joutui omille
siivilleen, alkoi käsittää perintönsä
määrän.

Nyt, kun ymmärtää, että mikään ei
ole itsestään selvyys, moni asia
saa uusia mittasuhteita. Monen
seikan "pörssinoteeraus" hipoo
ennätyksiä, ja arvonnousu yhä jatkuu.

Entiset pienet asiat nousevat
suuriksi, aiemmat sivuseikat kuten
terveys osoittautuvat pääasioiksi.
Näinhän sen on tarkoitus mennäkin.

Hiljaisen, arkisen elämisen riemua
se kai on.