Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Kyllä kansa tietää

Kansan viisaudet ovat kyllä sitä hersyvintä
antia, mihin "kansa tietää" -rintamalla
törmää. Kyllähän kansa tietää kaiken
aina parhaiten, turha sitä on kiistää.
Kansa tietää edelleen, mikäli Soinia
on uskominen, ja miksei olisi. Kansan
vakuutettiin tietävän jo Vennamon aikana.
Itse asiassa kansa on tiennyt aina.

Kansa on viisasta, viis asuinpaikasta.
Se viisaus ei ole lähtöisin kuitenkaan
minkään viisastelijan päästä, vaan kyse
on pitkästä ja leveästä kokemuksesta.
Joka murrealueella on omat sanontansa,
eivätkä ne parret ole asiayhteyksiltään
kovinkaan erilaisia, vaikka ilkamointi
syntyisikin vähän eri sanoin.

Jos on epäselvää, koska kalaan ei ainakaan
kannata mennä - vaarana on tyhjä koukku -
ei tarvitse kuin muistaa, mitä tiedetään
vaikka Hattulassa: Kaakko viä kalat merestä,
itäkaakko kattilasta, luare viä lusikastakin.
Sama kokemustieto elää Kiuruvedellä:
Koakko viep kalan merestä, itäkoakko
kattilastae, luve viep lusikastae.

Kalastus on maailman sivu ollut yksi
tärkeimmistä keinoista hankkia särvintä.
Se näkyy sananparsissakin, niitä on
runsaasti, osa neuvoo keinoja, osa on
alistunut siihen, että pyytäjä on todella
vain pyytäjä, osa tokaisuista arvottaa
eri kalalajeja. Taivassalossa tiedetään
erilaisia ukkoskelejä: Maaukkonen kalak
kirvotta, meriukkonen kalak karotta.

Joka onkimalla ellää, se kitumalla kuolee.
Eivät taida turtolalaiset oikein uskoa
kalatuksella rikastuttavan. Kuortaneella
näkemys on toinen: Jonsei mettä auta ni meri
auttaa. Alavudella luotetaan myös
kalastukseen: Näläkä opettaa lappalaasen
kalastamahan.

Kalojen kuningas lienee lohi. Karungissa
sanotaan haikeasti: Ei kaipais kallaa ko olis lohta.
Kangasniemellä arvellaan: Ei oo hyvä luopuva
lohesta, eretä emäkalasta. Kemijärvellä
irvaillaan vähän happamasti: Kaikkia sitä
nälässä syyvään, sano kemiläinen lohensyöjä
kun näki oululaisen silakoita syövän.
Kuitenkin, paremp särk pytys ko hauk
järves, muistutetaan Räisälässä.
Ei tarvitse isoa oppikirjaa, kun jo osaa
mennä oikeaan aikaan haluttuun pyyntiin:
Lumi maasa, harri veesä, tiedetään Hailuodossa.
Sakkolassa neuvottiin, että sillo siikajne kuttuo
ku o jeässä järve rannat. Suomussalmella
tiedettiin, että kilon aikana on kalat hauvassa,
eli aurinkokuumalla kala pysyy syvänteissä.

Ahven on antoisa kala. Kiuruvetisten
mukaan ahvenen kutuun ehtii hitaampikin.
Asikkalassa tiedetään, että ahven kulun
alottaa, ahven kulun lopettaa.

Kalamies on kade - väite voi tosin olla vale,
ja Parkanossa varoitetaankin, että kateus
vie kalat merestä, riita riistan mettästä.
Kateuden puolesta puhuu se, että kalamies
ei useinkaan paljasta apajiaan tai kerro
pyyntivälineistään. Toisaalta, kalamiehen
uskotaan kertovan kalavaleen aina, kun
suunsa avaa. Retostella tosin ei sovi ainakaan
ennen kuin saalis on saatu. Pielavedellä
varoitellaan, että hullu kalamieshän se jo
kalat järveen suolaa. Kustavissa ollaan
peräti ujoja: Viimäsvuan tul vähä mut tänä
vuan ei lainka, on kalamiähe virs. Ei tiijä
nuottamies kehuva sualistaa ennenku om
perät venneessä, todetaan Rautalammilla.

Jos kaiken tekee taiten, katsoo tuulet,
lukee vedet, ja osaa pyytimensä laskea,
voi Ahti olla suopea. Miten veden hyvä
sitten jaetaan oikein, se osataan
Noormarkussa: pää perkaajalla,
pyrstö pyytäjällä ja keskikohta keittäjällä.

Nämä sanailut syntyivät R.E.Nirvin ja Lauri
Hakulisen toimittaman Suomen kansan
sananparsikirjan pohjalta (Sanakirjasäätiö ja
WSOY, 1948).

Vahinko viisastuttaa

Vahingosta viisastuu, vaikkei
rikastu, sanotaan. Vanhan kansan
viisauksiin kuuluu myös, ettei
semmoista vahinkoa ettei hyötyäkin.
Samoin sanotaan, ettei vahingon
veräjällä voi seistä.

Mainioita sanontoja, jotka
kannustavat tuleen kaatunutta,
joka ei totisesti voi jäädä siihen
makaamaan.

Näin muualla, mutta ei meillä.
Meillä lyödään lyötyä ja ilkutaan
ringissä maahan kaatunutta, kerkein
vielä potkaisee.

On mielenkiintoinen "kulttuuri"
Suomessa suomia sortunutta. Otetaan
vaikka yrittäjä, joka epäonnistuu ja
tekee konkurssin. Hän leimautuu
luuseriksi siinä samassa. On ollut
jopa vaihe, jossa konkurssin tehneen
tie nousi pystyy yrittäjänä lopullisesti;
otsassa oli ikuinen poltinmerkki.
Rahoitusta ei herunut, konkurssarin
maine vei asiakkaatkin.

Voisi pikemminkin ajatella, että kerran
mokannut ei tunaroi toista kertaa -
ainakaan samalla tavalla. Hän
todennäköisesti välttää kaikin keinoin
aiemmat karikot ja tunnistaa ansat.

Tiedoistaan epävarma koululainen on
mieluummin vaiti ja tuijottaa pulpettiansa
kuin viittaa innokkaasti tyyliin "kokeilen
onneani". Lienee saanut jo kertaalleen
nokilleen ja tullut ellei opettajan niin
ainakin kavereittensa mollaamaksi,
joten ei kannata kerjätä uusia irvailuja.
Nuorena vitsa väännettävä, ja niin
nuoresta kasvaa aikuinen tuppisuu,
mollautumiskauhuinen. Viisas vaikenee,
mutta semmoinen viisaus näkyy meillä
usein väärässä yhteydessä. Olemme
porukassakin tuppisuina, jottemme
paljasta tietämättömyyttämme
tai sitä, että rupattelu ei oikein luonnistu
(tai aihe ei jaksa kiinnostaa tai muuten
haluaisimme olla jossakin muualla).
Kohtelias osallistuminen saattaisi näet
jopa johtaa höpötykseen tai sammakointiin.
Sitä sitten katuisi rankasti myöhemmin.

Emme osaa antaa anteeksi epäonnistumista
emmekä osaa ymmärtää, että kaikki
eivät ole voittajia mutta voivat silti
onnistua omassa lajissaan, kun on
mahdollisuus yrittää - vaikka montakin
kertaa.

On outoa ajatella, että ihmisen pitäisi
onnistua heti ensimmäisellä kerralla, ja
että hetionnistuja on osaava. Luulisi
päin vastoin, että jos kansa, joka luottaa
onneensa lottoamisessa, käsittää, että
hetionnistujalla voi olla vain onni myötä,
ja että todellinen osaaja kristalloituu
useiden epäonnistumisien myötä.

Luulisi myös, että kansa, joka luottaa
urheilijoihinsa ja tietää, että tuloksiin
päästään vain rankalla harjoittelulla
(ja osaavalla douppauksella), ymmärtää,
että ilman kokemusta ei pitkän matkan
juoksussa löydä parasta rytmitystä ja
ovelimpia linjoja.

Luulisi, että pieni sitkeäksi mainostettu
kansa olisi oppinut, että vastoinkäymisistä
ei saa lannistua. Otetaan nyt vaikka München,
vuoden 1972 olympialaiset ja 10 000 metriä.
Oliko se 11. kierros, no, joka tapauksessa
suomalaisten ylpeys ja suuri toivo
Lasse Viren - KAATUU!
Jääkö tyyppi makaamaan radalle ja itkemään.
Mitä vielä, hän nousee nopsaan ylös, saavuttaa
muut juoksijat - ja juoksee saman tien kultaa!
Samalla syntyi uusi ME.
Myrskylän poika muistetaan tänäkin
päivänä kansallissankarina, joka kaatui,
mutta nousi.

Siinä oli sitä asennetta, joka meidän
pitää hyväksyä kaikessa muussakin
yrittämisessä.

"Yrittänyttä ei laiteta" - ei saisi laittaa.

Riesasta riemuksi

Elämä yllättää: eilisen riesan huomaa
tänään riemuksi, äkisti sen oivaltaa.

Lapsuuden tylsyyksiin kuului
puutarhan hoitaminen. Isä oli
innokas uuden kokeilija, ja hän
perusti parikin komeaksi
kehittynyttä puutarhaa. Tylsintä
oli rikkaruohojen kitkentä,
seuraavaksi tylsintä käytävien
haraaminen ja kukkapenkkien
reunusten tasaaminen. Kivointa
oli saarniin kiipeäminen ja
kottikärryjen vetäminen, siis
leikkiminen hevosta.

Tänään hoidossa on piskuinen
kasvimaa, ja voi iloa, kun saa
möyhiä, istuttaa, nyppiä,
kuopsuttaa, kastella, ja lopulta
selkä on tulessa, mutta maa
hieno. Palkkiona on oma sato,
puhdas, tuore, maistuva työn
tulos.

Kaameaa oli, kun tuli marja-aika
ja piti lähteä puolukkaan. Mikään
ei voinut olla niin turhan tuntuista
kuin köykkiä mättäältä mättäälle,
eikä mitään kertynyt ämpärin
pohjalle. Niissä talkoissa olin
totisesti se heikoin lenkki.
300 litraa muistan äitini
tinkimäärän olleen; sen
verran meidän perhe kulutti
talven aikana. Perkaaminen sentään
oli joutuisaa: ämpärinkaataja
korkeille tikkaille, marjoja
valutettiin tuulisäällä alas lakanalle,
roskat lensivät, puhtaat marjat
putosivat. Sitä oli kiva katsella.

Nyt "tuskin maltan odottaa".
Syksyn marja-aika alkaa jo
kesällä: ensin tulevat hillat,
sitten mansikat, mustikat,
juolukat, variksenmarjat,
puolukat. Niin paljon kuin
vain ikinä ehtii ja jaksaa,
niin paljon metsien aarteita
möyritään kasaan. Perkaaminen
on silkka riemu, vaikka se
tehdäänkin marja marjalta.

Sienestys oli isossa perheessä
tärkeä asia, suolasientä piti
saada tölkkikaupalla kellariin,
ja sienisalaattia oli pöydässä
aina. Sienestystkään ei
meikälaiskuria juuri hetkauttanut,
mutta annas olla, tänään tuskin
mikään muu keräilytalouden
homma on niin kiinnostavaa
kuin sienestys. Kausi alkaa
korvilla touko-kesäkuussa,
jatkuu herkkutateilla heinäkuussa,
joku kantarellilöytökin on
mahdollista hyödyntää, listaa
jatkavat haperot, muut tatit
ja lopuksi rouskut. Ainoa, mikä
näillä perukoilla jää puuttumaan,
on suppilot, mutta niitäkin olen
saanut hyvältä ystävältä etelän
tuliaisina.

Karseista karseinta oli matonpesu.
Järven rannalla se oli jokakesäinen
tapahtuma - kaikki naiset kontillaan
laiturilla. Yök. Pakko olla mukana.
Etenkin mattojen kulmat ja reunat
oli jynssättävä moneen kertaan.
Rystysethän siinä rikkoutuivat ja
polvet olivat punaisina. Nyt ah,
kesän kesäleimaisin asia on
matonpesun tuoksu - puolison
(ihanan aikaansaavan) mielipuuha.

Kun järven rannalla asuttiin, saatiin
pyykkeihinkin viimeistely viruttamalla
järvivedessä ja kuivaamalla
kesätuulessa. Iso pyykki liotettiin,
lakanat ja muut valkoiset keitettiin
lipeässä saunanpadassa, muut
pestiin nyrkkivoimin. Oli heinäseipäitä
pystyssä, niiden väliin pingotettu pitkiä
naruja, niille ripustettiin pyykit hulmuamaan.
Öyh tylsää työtä. Vaan eipä tänään.
Tuskin mikään tuoksu on ihanampi,
kuin puhtaassa järvivedessä huuhdellun
pyykin. Ja tämä nykyjärvemmehän on
erämaisessa karuudessaan puhdas.

Ällöä oli mattojen vieminen ulos ja
hakkaaminen, lattioiden lakaisu ja
kuuraaminen ja jynssääminen, ja
lopuksi vielä piti puunata eli vahaa
laattiaan ja kiillottamaan. Pitkävartisen
harjan päälle oli sidottu iso rautapaino
ja harjan ympärille pehmeä rätti.
Lisäpainoksi pantiin kakaroista
pienin istumaan harjan päälle ja
sitä lastia sitten lykkimään kunnes
koko lattia kiilsi. Yh. Vaan nyt
ilo on iso, kun rullaa matot ja
nostaa telineelle monen tunnin
tuuletukseen, imuroi ja pyyhkii
nihkeällä (siinä isäntä on mestari),
ja kun matot ehtoolla levittää,
voi sitä hiljaisen onnen tunnetta.

Mistä tämä mielenmuutos, eilisen
tympeydet ovat tämän päivän
iloja. Emo poikastaan opetti,
mutta eihän se saamansa opin arvoa
älynnyt. Vasta kun joutui omille
siivilleen, alkoi käsittää perintönsä
määrän.

Nyt, kun ymmärtää, että mikään ei
ole itsestään selvyys, moni asia
saa uusia mittasuhteita. Monen
seikan "pörssinoteeraus" hipoo
ennätyksiä, ja arvonnousu yhä jatkuu.

Entiset pienet asiat nousevat
suuriksi, aiemmat sivuseikat kuten
terveys osoittautuvat pääasioiksi.
Näinhän sen on tarkoitus mennäkin.

Hiljaisen, arkisen elämisen riemua
se kai on.

Lettusyndrooma

Ei ole uskottavaa, jos joku väittää
paistavansa lettuja niin, että
jokainen lettu onnistuu. Voi
puhua jopa lettusyndroomasta,
jossa ensimmäiset letut aina
epäonnistuvat. Oireyhtymään
kuuluu olmi väri, lötky olemus
ja surkean tahma maku.

Olipa kyse letuista tai
räiskäleistä, ja kyseisten
tuotteiden valmistamiseen
tarkoitetusta pannusta tai
yleispaistinpannusta, tilanne
on aina sama: ensimmäiset
räiskäleet ja letut ovat
kaameita. Vain pannukakku
onnistuu aina, lähes.

Vaikka miten käyttäisi
valurautaista lettupannua
varustettuna kuudella tai
seitsemälä "kololla" tai
sitten matalaa räiskälepannua,
tavallista teflonpannua
tai valuraitaista paistinpannua,

käyttipä voita tai öljyä,

aina tulos on sama.

Vaikka miten kuumentaisi

pannun valmiiksi ja antaisi

rasvan lähes palaa, aina

ensimmäiset taikinatuotokset

ovat pilalla. Mikä ihme
siinä mättää.

Viimeisimmät kokeilut

pihagrillin muurikalla
antoivat saman tuloksen.
Ensimmäiset räiskäleet
olivat puoliksi palaneita,

puoliksi raakoja, rikkinäisä,

siis kammottavia.
Sokerihuntu ei niitä
pelastanut. Jatko oli
onneksi parempi.

Yleensä, mitä pidemälle
lettutaikinan paistosessio
etenee, sen parempaa
jälkeä syntyy - ja makoisampaa.
Parhaat letut ovat ripsireunaisia,
tummahkoja, kiinteitä, mutta
meheviä.

Hilloon ja kermavaahtoon
voi peittää monta mokaa,
mutta täyteen huijaukseen
niilläkään ei pääse. Eka lätyt
jäävät vadille viimeiseksi ja
saattavat jopa joutua roskiin.
Vanhasta lötkyletusta kun
ei pysty loihtimaan uutta
ruokaa kuten yleensä mistä
tahansa muusta tähteeksi
jääneestä ruoasta pystyy
tekemään äitien opettamalla
tavalla.

Todistaako räiskäle
raamatullista viisautta,
jonka mukaan ensimmäiset
tulevat viimeiseksi, viimeiset
ensimmäiseksi.

Kaverille köniin

Köniin tulee, koska kaveri
sen ansaitsee, ja köniin tulee
siltikin, ihan muuten vain,
ihan kuvaannollisestikin.

Suvaitsemattomuus lisääntyy,
tiesi uutinen kertoa. Varsinaisesti
se ei ole uutinen - kaiken sorttinen
karsastaminen näkyy vähän
joka puolella, niin pienessä kuin
isossa asiassa. Sen jokainen
huomaa itsessään.

Jotenkin kuvittelisi, että
ennen vanhaan oltiin melko
suvaitsevaisia, käsitettiin, että
erilaisuus on luonnollista
ihmistenkin kesken, samaan
tapaan kuin erilaisuus on
itsestään selvää luonnossa.

Ei se tietysti niin ollut. Ihminen
on aina ollut mahdollisimman
ahdasmielinen ja kapea-ajatuksinen.
Korkeintaan alistuttiin kulloiseenkin
yhden totuuden tai yhden ainoan
oikeutuksen valtaan, eikä sitä
maailmanjärjestystä vastaan
kannattanut tempoilla.

On erilaisia olomuotoja, on
eri lajeja, kivi-, kasvi- ja
eläinkuntaa, lajienkin kesken on
eroavaisuuksia. Tällainen on
meidän maailmassamme
olevaisuuden edellytys.
Sen jokainen käsittää.

Miten sitten on mahdollista,
että ihminen ei ymmärrä, että
ihmistenkin kesken erilaisuus
on edellytys. On ensinnäkin
eri sukupuolia, siitä sikiää
eri ikäisiä ihmisiä, ja siitä
taas syntyy erilaisia elämän
vaiheita ihmisten kesken, ja
lapsuudesta ikääntymiseen
asti ilmenee erilaisia fyysisiä
olomuotoja ja kehitysvaiheita.

Hyvät hyssykät: silti tuntuu,
että hyväksyttävissä on vain
yhdenlainen olomuoto, "nuori
leijona", ja siinäkin toisen
on oltava toisensa kaltainen,
ellei peräti klooni. Jos vähän
poikkeaa, on vaara joutua
kiusatuksi.

Rohkea on se, joka antaa piut
paut, jos huomaa joutuvansa
minkä tahansa karsinoinnin
kohteeksi. On vahva omaisuus,
jos jo kotoaan on saanut sellaiset
eväät, että itsetunto on kehittynyt
terveelle pohjalle. Näillä lähdöillä
pystyy huumorilla torppaamaan
tölväysyritykset ja myös
hyväksymään muita. Suru, että niin
suuri osa ihmisistä saa lapsesta
lähtien kokea vähättelyä ja
tönimistä. Selvää on, että
nurkaan sysiminen kierouttaa
mieltä ja syö edellytyksiä
tasapainoiseen suhteeseen
muuta porukkaa kohtaan.

Jos eläimen sulkee häkkiin,
se alkaa käyttäytyä "oudosti".
Jos paljon eläimiä panee häkkiin,
ne käyvät toistensa kimppuun.
Lienevät ihmiset keskenään
samanlaisessa vankilassa.
Mitä ahtaammalla olemme,
sen huonommin siedämme
toisiamme.

Erään arvelun mukaan taloudellisesti
huonoina aikoina suvaitsemattomuus
lisääntyy ja nousukausina taas
päin vastoin. Vaikea uskoa, sillä
monet havainnot todistavat toisin.
Jos lama lisääkin itsekkyyttä, niin
runsauden aika se vasta itsekkyyttä
ruokkiikin. Kun ahneus kasvaa,
niin antamisen mieli vähenee. Se
tarkoittaa, että kakkua ei haluta
jakaa, toista ei suvaita, etenkään,
jos toinen on hiukankaan erilainen.

Emme suvaitse eri-ikäisiä, eri
sukupuolta olevia, eri rotuisia,
eri värisiä, eri painoisia, eri tavoin
puhuvia tai pukeutuvia, erilaisissa
hommissa olevia tai hommattomia,
eri tavoin ajattelevia tai niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan, emme vallassa
olevia emmekä vallattomia, emme
eri asioita arvostavia tai harrastavia,
emmekä harrastamattomia.
Emme hyväksy ketään muita kuin
itsemme ja ehkä muutaman itse
valitsemamme. Ja nämä piirteet
saamme jokainen huomata ihan
itse tykönämme omassa itsessämme.

Erilaisuus etoo, paitsi oma
erilaisuutemme. Sitäkään
emme aina hyväksy, jos peiliin
katsomme.

Omissa käsissämme on, mitä
peilin kertoma meille opettaa,
tukahduttaako se vai avartaako
ajattelua.

Outoja onnentunteita

Nuorena uskoi, että onni on
suuria tunteita ja valtavia
kuohuja, isoja rikkauksia.
Kuvitteli, että voidakseen
olla onnellinen oli saavutettava
jotakin isoa, vähintäänkin
jotakin sellaista, mihin vain
harva yltäisi.

Ei käsittänyt olevansa
onnellinen, kun opiskeli,
seurusteli, kävi töissä, sai
palkkatilin, muutti uuteen
asuntoon, syntyi lapsi, joka
joskus valvotti, tuli perhejuhlia,
tapasi ystäviä, matkusteli
ja sai joskus hankituksi
haaveilemansa vempeleen.
Sehän vain oli elämää.

Siinähän se juuri oli, elämässä.
Onni oli elämässä, siinä
arkipäivässä, jota silloin
arveli paarustavansa läpi.
Totuus oli toinen: sitä arkea
liiteli, asteli, kompasteli,
kipitti, hyppeli, käveli ja
juoksi. Saattoi jopa olla,
että elämä oli omissa
käsissä - siltä osin, mitä
elämä nyt yleensä voi
olla ihmisen omissa
koprissa.

Tietysti lisäyrttinä sopassa oli,
että ymmärsi yrittää, pyrkiä niin
sanotusti oman onnensa sepäksi.
Oivalsi, ettei pieniin eikä oikein
isoihinkaan vastoinkäymisiin
kannattanut lannistua, vaan
jos kaatui, nousi ylös. Kun
siihen pystyi, jo sekin oli
onnea. Surku, ettei semmoisesta
älynnyt olla onnellinen.

Ikääntymisen yksi upeita
puolia on onnellisuuden
lisääntyminen - kuulostakoon
se ristiriitaiselta. Vaikka monet
puitteet kapenevat, niin ilo
levenee. Yhä vähäisemmät
asiat ilahduttavat, yhä pienempi
sysäys tarvitaan onnen tuneen
herättämiseen.

Voi kuvitella, miten nuori
uljas leijona vilkaisee säälivästi.
Mitä hymyn aihetta tuolla
kremppajalalla voi olla,
luuserilta näyttääkin. Keskellä
onnensa huikeutta ei nuori ehkä
voi käsittää, mitä onnen
aihetta vanhalla enää voi olla
- ja sääli, että harva nuori
näkee omaakaan onnellisuuttaan.

Kun usko suuriin saavutuksiin hiipuu,
voi tietysti tuntua katkeralta,
mutta niin pitää ollakin.
Ilman pettymystä ei voi pohtia
asioita uusiin puihin. Ei
voi kasata palikoita uusiksi
rakennelmiksi, ellei vanha
rakennelma ensin romahda.

Kesken perunan kuorimisen
yllättyy äkillisestä onnen tunteesta,
sisältä kumpuaa outo onnellisuus.
Tässä kuorii perunoita, ihanaa,
oman maan pottuja. Kohta
tuoksuu kalakeitto, ihanaa,
itse pyydetyt kalat. Ihanaa,
kesällä taas kalastetaan. Ihanaa,
tänään ei jalassa tunnukaan
kipua. Voi miten hauskaa,
serkku soitteli, ihanaa, että
on sukulaisia.

Ilon aiheita on loputtomasti,
onnellisuuden siemeniä.
Paljon on jäänyt taakse, paljon
on itketty ja surtu, paljon on
menetetty, ystäviä, rakkaita,
terveyttä, mahdollisuuksia,
mutta vielä on paljon asioita,
joista voi iloita. Suru meillä on
koko ajan mukanamme, mutta
ilo on taikuri, joka loihtii
onnen tunteen yllättäen;
onnellisuus meitä "vaanii".

Lasi on vielä puolillaan...

Vuoroin vieraissa

Vuodenkierron taitekohdissa
aina seilaa mietteestä toiseen:
missä olisi mieluisinta asua,
pohjoisessa vai etelässä.
Suomi on pitkä maa, ja se
korostuu keväinsyksyin.
Mutta ei hätää, vuoroin
vieraissa, eli toisaalta ja
toisaalta. Kun yhtäällä
on yhtä, on toisaalla toista.

Näin keväällä kuulostelee
kadehtien, miten etelässä jo
kukkivat tulppaanit,
ja jossakin on ajettu jo niin
pitkää ruohoa, että ei ole
tahtonut leikkuriin mahtua.
Täällä pohjolassa vielä
köllöttää lunta kasoissa,
ei ole vielä jaksanut kaikki
sulaa, ja tuulet ovat olleet kalsat
ja kelit kylmät. Tulvat ovat
vielä paikoin nousussa,
paikoin jo pysähtyneet, maa
on tasaisen ruskeaa, kuollutta,
mistään ei pilkahdakaan
vihreätä. Sentään on jotakin:
puiden silmut ovat jo
lupaavasti paisuneet.
Lapin kesä tulee neljä viikkoa
myöhemmin kuin maan
eteläisen osan, mutta kun aika
sitten koittaa, kesä suorastaan
"räjähtää" vauhtiin. Jos etelässä
talvi lopahtaa lyhyeen ja kevät
kestää pitkään, niin Lapissa
talvi muuttuu kesäksi viikossa.

Voi sitä suven kauneutta,
kirkkautta  ja valoa, joka ei
sammu ollenkaan. Yötön
yö hellii lappilaisia ihanasti.
Utsjoella alkoi yötön aika jo
monta päivää sitten, ja kohta
napapiirilläkin. Yöajan valo
on ihmeellistä, varjotonta,
salaperäistä, yön äänetkin
kuulostavat oudoilta, kuin
oltaisiin toisessa maailmassa.

Heinäkuussa tosin jo alkaa
pimentyä, ja elokuu esittelee
usein jo hallaakin. Syksy saapuu
Lappiin, kun etelässä vielä
kesätellään. Haikeana eteläläisten
kuvia ja juttuja kuuntelee.
Sentään syksyn värikylläisyys
kohtelee koko maata
tasapuolisesti. Eipä silti, Lapin
maaruska on vertaansa vailla.

Taas pohtii, onko hyvä niin
vai näin. Jos syksy tuleekin
pohjoiseen aikaisin, niin eipä
aikaakaan, kun se verhoutuu
valkoiseen, ja talvea kohti
mennään rivakasti, valon
tunnit hupenevat nopeaa
tahtia. Lopulta aurinko tuskin
enää näyttäytyy, mutta pohjoisen
kaamos löytää aina jostakin
valoa - toisin kuin etelän kaamos,
joka on hirveän musta.

Vuoden pimeimpänä aikana
etelässä saadaan auringonvaloa
monta tuntia, mutta usein
maa on lumeton, ja musta imee
valon. Napapiirin korkeudella
aurinko näyttäytyy vain tunnin
pari, mutta valkea maa pehmentää,
ja aina jostakin kajastaa.
Taas ajattelee, että onpa hienoa,
kun saa asua pohjoisen puhtaissa
lumimaisemissa eikä tarvitse
rämpiä loskassa ja ravassa.

Ruohon sanotaan olevan
vihreintä aina aidan toisella
puolella, mutta pohjoisen ja
etelän hyviä puolia pohtiessa
ainakin joskus tuntuu, että
kyllä ruoho sentään on upeinta
aidan omalla puolella.

Mieletön muoti muokkaa

Takavuosien muotikuteita
muisteli Hesarissa Pirkko
Mannola jonkun muoti-ihmisen
kanssa kuvien kera. Oli
myös kuva, jossa Pirkolla
oli housupuku - ei ollut kuulemma
viihtynyt siinä. Muistelivat,
miten esimerkiksi kuuskytluvulla
ei naisen passannut ilmaantua
töihin housuasussa.

Jysäys, toden totta. Muistin
samalla itsekin, että semmoinen
kysymys nousi esiin meidänkin
konttorissa. Oli kamala pakkaskeli,
ja joku kysyi, josko pitkissä housuissa
saisi, kun sääriäkin niin paleltaa.
Kielto oli ehdoton. Nuori
esimies ilmoitti sarkastisesti,
että seuraavaksi kai haluttaisiin
tulla töihin papiljotit päässä.
Olihan se sen verran hurja vertaus,
että jokainen nainen laski päänsä
häpeissään. Jaa, siitä on aikaa 45
vuotta, oikeastaan ihmisikä.

Toisaalta, ei siitä kovin pitkä aika
ole, mutta etäälle on päästy ja
menty toiseen ääripäähän.
Takavuosien "siveellinen"
pukeutuminen on muuttunut
"avoimeksi"; kaiken on oltava
näytillä sekä ylhäältä että alhaalta.
En tiedä, mistä tämä kumpuaa,
mutta tuntuu siltä, että puolialaston
tai viettelevä olemus on oltava jo
pikkutytöstä lähtien.


Kullakin aikakaudella on ollut
muoti-ihanteensa, mutta yhteistä
näille on aina ollut, että niissä
pyritään panemaan naiselle
kahleita ja sääntelemään häntä
myös ulkoisesti. Milloin on keuhkot
puristettu kasaan ja rinnat littiin,
tai sitten niiden tuli pursua esiin,
milloin lantion ja takapuolen
piti olla jättitynnyri, milloin
ei saanut varpaidenkaan näkyä,
milloin naisen vartalo oli
puristettava luisen panssarin
avulla muottiin, jopa katkottu
kylkiluita vyötärön ohentamiseksi.
Tuskallisimmasta päästä muotia
lienee kiinalainen tapa estää
naisen jalkaterän kasvu typistämällä.

Oma lukunsa on eräissä
kulttuureissa harrastettava,
lähinnä tyttöihin kohdistuva
silpominen ja rääkkäys. Sen
ajatteleminen panee voimaan
pahoin. Kyse ei ole ulkonäöstä
tai muodista, vaan perinteestä
ja jostakin muusta oudosta
syystä.

Vielä viime vuosisadalla
kuristettiin, kiristettiin, puristettiin
ja paheksuttiin naisten vartaloa.
Onneksi tulivat sukkahousut,
sittemmin teepaidat. Eipä silti,
muoti kulkee ympyrää, ja
tänään naiset silpovat ja täplittävät
itseään jälleen ja ihan vapaaehtoisesti.
Niin sanottuun kauneuteen
panostetaan sairaalloisesti,
lopputulos jääköön kunkin
arvioitavaksi.

Mieleen muistuu kouluaikaisen
isoraamisen yläluokkalaispojan
tokaisu, lieneekö ollut omansa vai
jonkun toisen viisaus: saunapuhtaana
tyttö on paras.

Kevään kivaa kujerrusta

Pitkän pimeän jälkeen tuntuu, kuin
valon määrä kasvaisi kohisten,
kirjaimellisesti, kun luonto
vähä kerrassaan "herää".
Kummallista, miten syksyllä pimeys
lisääntyy nopsaan pysyäkseen
pitkään, mutta annas, kun päästään
helmi-maaliskuulle, päivä pitenee
ripeästi. Nyt huhtikuussa valo
suorastaan kimaltaa - tai siis
hanget kimaltavat, illat valkenevat.
Kevään "nousuhumalan" kruunaa
kujerrus.

Pehmeiden hankien aikaan saattoi
kuulla varovaisen äännähdyksen
sieltä tai täältä, mutta muuten
hämärissä oli hiljaista. Nyt kun
valon määrä kasvaa nopsaan,
äänten määrä lisääntyy samaa
tahtia.

Muuttolintuja on bongattu jo
viikkoja, ja mökillekin ilmestyi
jo urpiaisparvi. Peipoista ei vielä
täällä ole ollut havaintoa, mutta
talvehtijat ovat olleet näkyvästi
ruokintapaikoilla.

Kun oli tosi kylmä, hömötiaiset
olivat rohkeina, eivät turhaan
kuluttaneet energiaa paetakseen.
Talitintit, sinitiaiset ja hömpyt
kävivät kilpaa oravan kanssa
laudalla. Kaipasi vain punatulkkuja,
mutta riemu oli suuri, kun pari
päivää sitten yksi pariskunta
vieraili syömäpaikalla.

Nyt ovat tulleet jo joutsenetkin;
tulee jotenkin alkuvoimainen tunne,
kun etäältä alkaa kuulua törähdyksiä
ja hetken kuluttua uljas lintupari
lentää yli kohti pohjoista. Upeata,
taas on talvi takana ja valkeat
linnut palaavat.

Metsäkanalinnut melskaavat
jo perinteisillä soidinmaillaan;
pilkkimies niitä voi onnellisena
kuulostella. Lähisaaressa
krookahtelevat korpitkin,
kevätrinnoin.

Kun muuttolinnut vähitellen,
kukin laji vuorollaan, saapuvat
pesintäseuduilleen, on konsertti
valtava. Vihellysten kirjo on
rikas, kuoron yhteinen melu
on lähes kakofoniaa, mutta
mieluisaa sellaista. Aurinko tuskin
ehtii kurkata, kun meteli jo
alkaa. Nautinnollistahan se
vain on.

Sitten äkisti, kaikki vaikenevat.
Pesintä on alkanut, kesä on tullut.