Vuvuzelan vankina

Tällä erää on katsottuna enemmän kuin puolen
sataa peliä huipulta ja huipummalta, ja elämä on
ollut yhtä vuvuzelaa, siis lepatataa, siis stadiontorvea.
Siis kenellä juu, kenellä ei. Itse olen pysytellyt etäällä
jalkapallon maailmanmestaruushuutoa, -kuvaa
ja -torvea, joten en ole ollut vuvuzelasurinan
vankina.

Siitä huolimatta en ole voinut välttyä kyseiseltä
särinältä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran,
en älynnyt heti noteerata sitä, mutta vähän päästä
se tunkeutui kalloon - olo oli kuin olisi joutunut
mehiläispesän sisään. Kuulemma torven ääni
on vierestä kuultuna niin kova, että se voi
kerrasta vaurioittaa kuuloa.

Lapissa ei juuri tähän mennessä ole ollut hyttysiä
haitaksi asti. Tähän asti on ollut sateista, tuulista
ja koleata. Tänä viikonloppuna saapui kesä ja aurinko
meillekin. Sunnuntaina palailtiin järveltä kalasta
ja sytyteltiin pihagrilliä haukifileiden paistoa
varten. Outoa surinaa kuului korviin, kuin
vuvuzela olisi hyrissyt - mutta eihän loppuottelu
ollut vielä edes alkanut. Mitä mitä, joko ärsyttävä
ääni vainoaa mielikuvituksessakin. Ei sentään,
vaan pahempaa. Tyynessä kesäehtoossa surisi
miljoonien hyttysten armeijat lehvistössä isona
massana; koskahan se äkkäisi vyöryä kimppuumme.
Äkkiä etelän miehen ohvia naamaan ja tyynesti
grillaamaan fileet, mutta syöntisessiota varten
oli kyllä vetäydyttävä sisätiloihin. Elävä v-zela
jäi pihalle, mutta kohtahan se alkaisi teeveestä.

Kesä tuli pohjoiseenkin vuorostaan, ja
voi, miten ihanana. Harvoin on saanut nauttia
näin idyllisestä kesäpäivästä, joka huipentui
illan lempeyteen. Lämpö ei tällä erää vielä
kehittynyt iltapäiväukkoseksi entiseen tyyliin,
vaan pilvenhattarat väistyivät pehmeästi
taivaalta, sini vaihtui rusoksi, tuuleskelu tyyntyi
viriksi ja lopulta veden sileäksi pinnaksi, jota kuvioivat
vain kalanpoikasten nypiskely, kun ne tavoittelivat
pikkuperhoja, ja lähirannoille kotiutuneen
joutsenperheen livunta. Haavatkaan eivät havisseet,
metsästä kuului vain muutama hajanainen linnun
sirkahdus.
Täydellinen idylli, johon ei kannata kelpuuttaa mukaan
vuvuzelan, ei kun hyttysarmeijan hurinaa.

Nyt on ensimmäinen puoliaika loppunut,
Espanja ja Hollanti ovat pelanneet nollanolla.
Peukut pystyyn Espanjalle!

Pouta puhui puppua

Herkespä sentään satamasta! Toukokuun yhden helleviikon
jälkeen ei Lapissa ole ollut tietoakaan kesästä, kalsanmärkää
on piisannut viikosta toiseen. Päivä jo lyhenee, mutta vasta
tänään tuli ensimmäinen kesäpäivä!
Poudat ja Helliset ovat vakuutelleet päivittäin, että nyt
saadaan helteitä ennätyksellisesti. Hoh, täällä Lapissa on
ollut tähän asti pimeätä kuin marraskuussa.

Takana on Tenon ikimuistoinen (taas) reissu, ja siellä sateet
ja pohjantuulet olivat toivottuja. Mitä kurjempi keli, sitä
parempi kalailma.

Kymmenen päivää kalastelimme, soudimme ja heitimme
perhoa, ja saaliiksi tuli kahdeksan lohikalaa, niistä neljä
tinttiä (yhden Tapio sai rannalta perhovavalla, melkoinen
taidonnäyte taas), yksi lohi ja loput lohijalkoja. Peratuksi
painoksi tuli 25 kiloa lohikalaa. Lisäksi saimme meritaimenen,
ja perhovavalla 15 kiloa harria.

Saalistamme voi siis hyvinkin kuvailla onnekkaaksi, ja kun
käytössä olivat ainoastaan itse sitomiani perhoja, voi
panos-tuotos -puolta pitää tyydyttävänä.

Minulle on kertynyt kaksi pientä matkalaukullista perhon
sidontavälineitä, höyheniä, karvoja, silkkiä, tinseleitä,
kukonniskoja, oravanhäntiä, dubbinkeja, erilaisia koukkuja,
mitä kaikkea ikuna löytyykään, luettelo on loputon. Joka
värisävyä on jokaista materiaalia oltava, ja silti aina
puuttuu jotakin. Jostakin kumman syystä kalamies ei ole
köyhä eikä kipeä, kun hän menee tarvikekauppaan....

Velipoika kyseli juhannusmuisteluksia "vastaukseksi" omiin,
todella värikkäisiin muistoihinsa. Hänen blogiinsa kirjaamansa
rikkaat muistot ryyditettyinä kuvilla olivat omaa luokkaansa.
Niiden lukeminen paikkasi sitä puutetta,
joka liittyy omiin juhannuksettomiin juhannuskesiini. Lapsuuteni
juhannusten jälkeen ei minulla ole ollut ihmeempiä
juhannuksia,vaikka sittemmin pojalleni yritinkin jotakin keksiä
muistettavaksi.

Juhannukset Tenolla ovat olleet mieluisia, Heimon haitari,
talon väen elämän myönteisyys, pihapiiriin kerääntyneet
turisti, nuotio ja pohjoisern oudon valon tunnelma,
kaikki ne ovat lähtemättömästi mielessä. Mukana on
todellisia persoonallisuuksia.

Heimo oli tälle kesälle säveltänyt pääsimme "kantaesittämään"
ja tapailemaan säveliä yhdessä ennen kuin taas kerran erosimme.

Eräs juhannus nousee yli muiden, ei riemukkuutensa ansiosta
vaan pelästyttävyytensä vuoksi. Päivällä olimme löytäneet vielä
muutamia korvasieniä, joista valmistin keiton. Juuri kun olimme
lapioimassa kermalla höystettyä herkkua naamaamme, pysähtyi
lusikka huulilleni. Älä syö enempää! En muista, ryöppäsinkö kerran
vai kaksi. Tapio popsi keittonsa tyynesti ja sanoi, kyllä
kertaryöppääminenkin riittää. Jatkoimme iltaa rannassa kokolla,
mutta kun vähän ennen puolta yötä palasimme mökille, silloin minulla
petti kasvo. Soitin hermoissani myrkytyskeskukseen ja kerroin
syöneemme arveluttavia korvasieniä.
Neuvo oli juoda lääkehiiltä, oliko se peräti litran verran. No,
mistä nyt sellaista tähän hätään löytää. Hyppäsin autoon ja ajoin
40 kilometrin päähän kirkolle koputtelemaan
terveyskeskuksen ovia ja ikkunoita. Löytyi päivystäjähoitaja,
jolta sain sairaalan ainoat lääkehiilipullot. Niiden kanssa
käännyin paluumatkalle. Polkiessani tuhatta ja sataa pelastamaan
Tapiota tuhoisilta sienimyrkkyvaurioilta pelkäsin juhannusyön
rattijuoppoja - jos vaikka joku hullu tulee vastaan ja tulee kolari....
Loppu hyvin: sain kuin sainkin Tapion latkimaan riittävästi
karmeaa mustaa tököttiä.
Seuraavina päivinä tosin ei ollut tarvetta vierailla hyyskässä.

Jk. Sanoinko jotakin auringosta. No, se näyttäytyi päivän ja
piiloutui taas paksujen sadepilvien taakse. Pätee sama kuin
sateenvarjossa: ota varjo mukaan, on paistetta, jätä varjo kotiin,
sataa. Sanonta näkyy sopivan myös kasvimaan hoitoon: kastele
kukat, niin sataa, ja niin edelleen.

Korvat kyykyssä

Kylmä jakso pani korvat kyykkyyn, siis korvasienet
pysyttelevät piilossa. Kiertely "varmoilla" korvapaikoilla
antoi torstaina saaliiksi pelkkää liikuntaa, loikkimista
hakkuualueilta toiselle. Muutama pikkunyssykkä tosin
löytyi niin, että yhden kastikkeen siitä hyvällä tahdolla
saa. No, edellisvuosien korvia on vielä yllin kyllin
pakkasessa. On hyvä, että panee talteen silloin, kun
saalista löytyy. Korvasienilläkin on kausivaihtelunsa,
vuodet eivät ole samanlaisia.

Kun menee metsään, niin tyhjin käsin ei koskaan
tarvitse kuitenkaan palata. Sienikorin pohja täyttyi
tällä kertaa kuusenkerkistä. Vuosikasvaimista saa
vallan upeata ja hienoaromista siirappia, tai jos on
oikein osaava, tyylikkäitä jälkiruokia, jäädykkeitä
tai muita semmoisia, joihin taitoni eivät riitä.
Siirappia kyllä keittelen, ja se maustaa hienosti
vaikkapa riistaruokaa. Tunnustaa täytyy, että
kyllä sitä joskus jätskillekin valutetaan.

Vaikka korvasienet - kuten luonnon antimet
yleensäkin - vaativat jatkokäsittelyä heti, niin kerkkä
ei ole niin herkkä. Se ei pane pahakseen pakastamista.
Pikkupurkillinen kerkkää kattilaan kiehumaan sitten,
kun itselle sopii...

Kun erämaassa mökkeilee, on turha haikailla
puutarhan perään. Mökillä oli alussa intoa
rakennella kasvimaita - kunttaa kaivettiin ylös ja
tilalle multaa. Vain muutama vuosi, niin kuntta
oli "kasvanut" takaisin ja kasvit alkoivat
tukehtua. On ollut vähä vähältä pakko luopua
kukkapenkeistä, muutamaa aika ajoin uusittavaa
plänttiä lukuunottamatta, ja antaa luonnon vallata
itselleen se, mikä sille kuuluu.

Myös luonnon eläimet auttavat muistamaan, että
metsä on metsä ja erämaa pitää valtaa alueillaan.
Jokin, pupu, myyrä, ötökkä tai joku, käy popsimassa
versot. Maukkaimpia ovat krassit ja hajuherneet.
Hauskin tapaus oli tuvan nurkalle rakennettu
kukkalaatikko. Sitä ympäröi kolminkertainen
kanaverkko. Siitä huolimatta versot olivat taas
kadonneet parempiin suihin. Vihannesmaalla
korkea kanaverkko toimii, puput eivät ole päässeet
napsimaan herneenversoja. Porot söivät aikoinaan
kaikki orvokit, mutta nyt poroparat ovat etsiytyneet
muualle. Liljakukko vohkii liljakasveja, mutta se
ei vieraile joka vuosi. Jos pupu (joka asuu mökkimme
alla) on syytön, niin kuka söi kolminkertaisen
verkon sisällä kasvua yrittäneet krassit?

Hällä väliä, kivaa on. Kesänyön pisin hetki lähestyy,
Lapin luonto on ihanimmillaan. Hyttysiä ei ole
vielä paljon, joten seisoin rantapuiden suojissa kiikari
silmillä ja katselin valoisan myöhäisillan elämää
järvellä. Joutsen meloi rantaamme, tyynen veden
kuvajainen loihti yksinäisen, ylvään linnun kahdeksi.
Alkulintu kuikka häipyi vastapäisen saaren taakse,
perässä seurasi toinen. Keskellä salmea porisi kuin
puuro, pikkukalojen parvi. Lokki vaani kaloja. Sorsa
havisi lentoon lähirannalta. Tikka hätyytti kirjosiepon
pesäpönttöä; näin sen tappavan yhden poikasen, tuntui
karmealta.

Luonnon on kuitenkin annettava elää omaa elämäänsä
ja ihmisen on koetettava olla häiritsemättä sitä miten
kuten taitaa.

Jk. Linnut konsertoivat minulla aina kun tahdon, vaikka
talvisydännä. On vain istahdettava Volvoon. Saimme näet
Karilta ja Hannelelta vuosia sitten lahjaksi äänikuvaston.
Volvossa soivat vielä kasetit; siellä lirkuttaa usein täysillä,
kun koetan painaa mieleen, kenelle mikin kuvio kuuluu.
Linnun laululla on ihmeellisen onnellistuttava vaikutus.

Rajajoki, toiviovirta

Kohta starttaa: 500 kilometrin ajo Tenon lohijoelle
alkaa vajaan viikon päästä. Nyt on valmistautumisen
aika. Keloja on rasvailtu, siimoja uusittu, perholiinoja
putsattu. Nyt pitäisi sitoa vielä muutama perho valmiiksi,
jotta olisi jotakin uutta tarjota Atlantilta nouseville
kutulohille.

Maanantai-iltana päättyy Tenolla 24 tunnin viikkorauhoitus,
ja me lykkäämme jokiveneen toiviovesille. Olemme
aikeissa soutaa kymmenen päivää (takapuoli on kovilla,
tuolin on oltava tukeva mutta pehmustettu). Sen enempää
tuskin näillä köppäkymmenillä jaksaa pätkänukkumisella
ja tuntien kökötyksellä kapeassa jokiveneessä, jossa ei juuri
asentoa pääse vaihtamaan - paitsi kalan väsytyksessä, kun
töytäillään ja kohelletaan, unohtuvat pärske ja matalat laidat.

Yksi lasku kestää aina kolmesta neljään viiteen tuntiin.
Tapio soutaa koko ajan (on virtuoosi lukemaan virtaa ja
löytämään ottipaikat), minä istun kuin kivi ja tuijotan
valmiina kiskaisemaan vavan telineestä käteen heti, kun
räikkä rähähtää. Yleensä tähän aikaan on Tenon vesi myös
roskaista, kun kevättulvat huuhtovat rannoilta kaiken risun
ja roskan virran vietäväksi, voipa mukana olla risulauttojakin
(veneiden rantamattoja). Se merkitsee, että koko ajan on
oltava kelaamassa siimaa sisään ja putsaamassa solmuja
ja koukkuja ja mitottava siima nopeasti takaisin uimaan,
kutakin vapaa vuorollaan. Pidän siimaa yleensä ulkona
noin 15 metriä, ja vapoja meillä on kerralla pyytämässä
kolme. Uusi Teno-sääntökin rajoittaa nykyään vieheiden
määrän tähän. Yhdessä siimassa saa olla vain yksi viehe,
puukala tai perho, joskus lusikkakin, riippuu kelistä, veden
korkeudesta, joen ilmeestä, onko koski vai suvanto, syvänne
vai matala.

Moottorilla nousemme ylös - lähtöpaikka riippuu meidän
kalastusvesillämme Tenolla vähän veden
korkeudesta ja siis virtauksista, miten hulvana vesi juoksee
tai huilaako se alas - sitten moottori ylös, airomies töihin
vastustamaan veneen vauhtia. Paattia siksakataan joen
laidalta toiselle. Leveillä osuuksilla on päätettävä, kumpaa
reunaa suositaan, muuten missataan hyviä ottipaikkoja,
jos linja putoaa liian loivaksi. Siimat pyritään pitämään
alajuoksuun, ja veneen poikkiohjauksella saadaan vieheet
viistoamaan vettä; vieheen liike houkuttaa näin kalaa.

Kun kärki notkahtaa ja räikkä soi, nappaan vavan käteen,
jotta voi paremmin pitää tuntumaa kalaan. Samalla ojentelen
muut vavat Tapiolle kelattavaksi, jotteivat siimat sotkeudu.
Kalalle ei saa antaa yhtään löysiä, mutta liian kireälläkään
ei jarru saa olla, jottei kala saa pingaa. Hyödynnetään
sopivalle kireydelle asennettua jarrua ja vavan joustavuutta.
Aika pystyssä vapa on syytä pitää - jos vapaa sojottaa kohti
kalaa, siima pamahtaa poikki kalan kiskaistessa - jotta jousto
säilyy. Joskus joutuu vapaa sojottamaan kohtisuoraan veteen,
kun kala yrittää veneen alle - siima ei saa krahnauttaa veneen
pohjaa, ja herkästi taas vapaa viedään puolelta toiselle lohen
liikkeiden mukaan.

Kala pyrkii ahdingosta irti raivoisasti, junttaa pohjaan, juroo
syvällä, ui paaatin alle, hinkkaa siimaa kiveen tai veneen
pohjaan, huiskii päätä, joskus hyppää korkealle, jönöttää
kiven takana lepäämässä - ja joskus se onnistuu sylkemään
koukut suustaan. Siksi on tärkeätä, että siima pysyy suorana
muttei löysää; tuntuman on koko ajan oltava herkkänä siiman
toiseen päähän. Väsyttäjä on puun ja kuoren välissä. Kalaa on
väsytettävä riittävästi, muttei liian paljon. Aina on näet vaara,
että rytäkässä koukut oikenevat, joten mahdollisimman
nopeasti kala on saatava väsymään ja veneen viereen
koukattavaksi. Jos taas liian nopeasti yrittää saada kalan
sopivalle hollille, se voikin äkisti ponnistautua mihin suuntaan
tahansa ja onnistua katkaisemaan siiman. Koukkaaminen
on oma taiteen lajinsa, ja siinä Tapio on mestari, ei ole
siima katkennut koukkuun eikä kala töheltynyt karkuun,
usein on onnistunut puhtaasti päästä. Tosin tärkeintä on
saada kala ylipäätään paattiin, vaikka siinä punalihaa
vähän tärveltyisikin.

Olemme onkineet lohta Tenolla 15 vuotta eikä yksikään
soutukerta ole kulkenut saman käsikirjoituksen mukaan.
Kalastamassa jos missä ei sekuntia ennen tiedä, mitä
seuraavaksi tapahtuu. Turruttavuus voi äkkiä vaihtua
seikkailuksi. Se verran täytyy itseämme kehua, että
näinä vuosina vain kolme lohta olemme missanneet,
kun saalista on saatu joka kesä muutama lohi, parhaimpana
yhksitoista kalaa, heikoimpana yksi, yleensä kuitenkin
useita. Ensimmäinen oli ensimmäinen tärppimme, rannalta
väsytystä seurannut arvioi kalan painoksi viisi kiloa,
sen verran se näytti pyrstöä (tosin karanneet kalat ovat
ne suurimmat). Väsytimme hartaasti kuten oli neuvottu,
niin hartaasti, että kala lopulta kuin näytösluonteisesti
kävi veneen reunalla näyttämässä, miten huulen
reunaan tarttunut koukku irtoaa vain päätä hieman
kääntämällä, siiman saatua pienen löysän.
Toinen kala hävisi huolimattomuutta; oli jo saatu niin
monta kalaa, että tuli ylimielisyyttä, meiltähän tämä käy.
Ja kävihän se, pieni löysä, kala huiskautti pyrstöä ja
hävisi loiskeella teilleen. Kolmas kaatui virhearvioon.
Se vaikutti isolta harrilta, ja kelasin liian ripeästi sisään,
mutta sitten alkoi teutarointi, ja samassa kala hyppäsi
ja irrottautui löysähtämisen ansiosta.

Lohikesät ovat erilaiset. Tutkijat nimeävät yhden kesän
tinttikesäksi (lohi on tintti tai tiddi 1-3 kiloon),
seuraavana kesänä nousevat lohijalat (3-6 kiloon)
ja seuraavana lohet (6 kilosta ylöspäin). Viime kesä
osoittautui tinttien ajaksi, ja tästä kesästä ennakoidaan
hyvää lohikesää.
Toivotaan, kaikki on mahdollista kalavesillä.

Ensisato saatu

Puhtaan pohjolan satokausi alkoi jo - talteen
on saatu ensimmäiset aarteet.

Hiirenkorvien hätinä ehdittyä peukalonkynnen
kokoisiksi oli kiire keräillä muhkea kasa lehtiä
kuivumaan. Koivunlehtijauhe sopii käytettäväksi
lähes missä vain salaatista keittoon, teestä
koristeeksi vihannesten päälle. Koivunlehtien
keruulla olikin jo hoppu, mutta parhaan sadon
kausi jatkuu vielä pohjoista kohti. Kun
pääsemme juhannuksena Tenon varrelle,
hiirenkorvavaihe siellä on vasta kehittymässä
pikkulehdykäisiksi.

Toinen alkukesän arvokkaista anneista on
nokkonen. Vanhan kansan monirohdos ei
kosta poimijalleen: likikään jokainen nokkosenoksa
ei polta kättä, joka sen noukkii. Nokkosenlehti
kuivuu lähes itsekseen, ja samalla siitä häipyy
"pisteliäisyys". Kuivahtaneen lehden voi panna
suuhun pureskeltavaksi kuin purkan.
Monikäyttöisintä nokkonenkin on jauheena - katso
koivun käyttövivahteet lisättynä kastikereseptillä.

Puhtaimmat koivunlehdet löytyvät vesaikoista
etäällä teistä, mutta Lapissa riittää metsäteitä,
joiden reunamien vittikoita eivät autojen päästöt
rasita. Tosin tämän kevään vitsaus näyttää olevan
kirvakkuus; kirvoja on niin paljon, että niillä voisi
värjätä lankasatsin.
Koivun rikkaus on parasta kasvukauden alussa,
mutta toki lehtiä passaa popsia puista suoraan
suuhun pitkin kesää, vaikka maku laimeneekin ja
puisevoituu.
Sen sijaan nokkonen on kerättävä ennen kukintaa.
Kasvupaikallakin on väliä: ei varjoisista reheviköistä
eikä ainakaan hyyskän liepeiltä.

Maitohorsman "parsat" ovat nyt parhaimmillaan.
Niitä voi silputa salaattiin semmoisinaankin,
mutta ne voi myös ryöpätä (oheisvalkuainen eli
mahdolliset pisteötökät kuolevat ja huuhtoutuvat
pois) - kumpikin menetelmä tuo alkukesän
ruokapöytään hienon lisän. Muutaman minuutin
keittämisellä maitohorsman versoista tulee
tankoparsan veroista herkkua, kuumien versojen
päälle nokko voita ja aquí tiene!
Kun lehdet vähän kasvavat, niitä otetaan kuivamaan,
jauhetaan monikäyttöiseksi jauhoksi tai rutistetaan
teenlehdiksi. Kukat käyvät juomaksi, juuret jauheeksi
leipään....

Puhumattakaan muista luonnon yrteistä ja annista -
lista on lähes loputon. Pohjoisen puhtaus ja
kesäyön valo korvaavat mainiosti etelän pitkän
kasvukauden.

Kunhan näistä kylmistä päästään, uskaltautuvat
korvatkin kurkkaamaan (tai siis kuulostelemaan)
hakkuuaukeilla (kolme vuotta sitten auratuilla ja
istutetuilla), ja näin voitaneen myös sienikausi
julistaa alkaneeksi.

Helpotusta helteeseen

Usein toukokuussa koetaan jakso, joka antaa
makustella kesän tuntuja. Tällä kertaa saatiin
kunnon helteet - Lapissakin elettiin kuin
etelässä muutama päivä, oli kuumempaa
kuin Sipoossa, puhumattakaan Urjalasta.

Vaikka SAK yrittää meille vakuuttaa, että
saavutettu etu on loukkaamaton suure, niin
luonto pistää asiat järjestykseen. Mikään ei
ole pysyvää, ei edes helle. Nyt sataa, mittari
romahti kerta heitolla 10 asteeseen, siis
puolentoistakymmenen rinkulan pudotus
kerralla. Hyvä. Karvalakkikansa tarvitsee
helpotusta helteeseen. Toisaalta, päästään
tokaisemaan, että tässäkö tämä sitten oli, ja
että selvä se, syksyä kohti mennään.

Että on kalsaa, ei hätkähdytä lintuja, jotka
karjuvat täyttä kaulaa reviiriään ja soidintaan.
Ohjailevat samalla ihmistä tarkistamaan
vuorokausirytmiään: kun sirkutus ja helkytys
alkaa jo aamuviidelta, niin pikkutunneilla
tyynyn puoleen kallistuneella ei aina tahdo
thai riittää, siis hymy. (Tosin nyt taitaa hymyn
maa olla murheen laakso, joten täytynee tuon
thain "merkitys" ainakin joksikin aikaa vaihtaa.)

Tapio sai onneksi ison maalausurakan, pation
ja sen väliseinien sutimisen valmiiksi auringon
aikana, ehtivät kuivahtaa. Nyt ovat taas upeat
ja sietävät säitä.
Köynnöskrassin ja hajuherneen siemenet
itävät poteissa, pikkuisen jo kurkkaavat, samoin piooni
ja raparperi, pari villiviinin tainta on ostettuna, josko
semmoiset näillä karuilla leveyksillä pärjäisivät. Kunhan
näistä kalsoista selvitään, alkaa näyttää toiveikkaalta.

Keväällä, kasvun kynnyksellä, on aina jännää
odotuksen aikaa. Toukokuuta voisi luonnehtia
mahdollisuuksien äidiksi.

Luonto ei vitkastele

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, summasi aikoinaan
Eino Leino. Oikeassa oli. Siitähän on kyse, ei ole
aikaa tuhlattavaksi pohjolassa. Kiinni on otettava
hetkestä, muuten se on ohi.
Kun muutama päivä sitten vielä sujautettiin siima
jään alle, nyt jo hiirenkorvat yrittävät pullistua.
Sade vei ennätyslumet, ja vaikka yökylmät
jarruttivat tulvavaaraa, kevät eteni rivakasti.
Tämän päivän sateet syövät routaa, ja lähipäivinä
luvassa olevat helteet hoitelevat pintakasvun
alkuun.
Lapin lyhyt kesä vaatii nopeaa toimintaa. Myös
Lapin ihminen osaa elää tässä ja nyt. Ei tarvita
toukokuussa kuin parin tunnin auringonhelotus,
niin jo bongaa toppityttöjä ja shortsipoikia
kaduilla. Ei haittaa, vaikka huomenna olisi
toppi vaihdettava toppatakkiin ja pantava
päähän pipo, kunhan tänään on lämmin.

Kun pilkkikausi on lopullisesti ohi, alkaa
mielessää kajastella avovesikausi - ja
ehdottomasti Teno. Lohimatkan elämyksiä ei
voi sanoin kuvailla. Tenolla mikä tahansa
on mahdollista; turruttava tuntien ja
päivien soutu voi sekunnissa muuttua suureksi
taisteluksi, ihmisen kannalta ihmeelliseksi
seikkailuksi, lohen kannalta kuolemaksi.
Lohestajan tunteet ovatkin skitsoiset,
toisaalta toimii kuin "suuri valkoinen
metsästäjä", itsekkäästi. Toisaalta tunee
surua sitä, että lohiyksilön kuolema tuhoaa
samalla yhden mahdollisuuden valtavaan
lisääntymisketjuun. Ristiriidat riivaavat
joka kerran mieltäni, kun saan kalan, vaikka
pienenkin, saaliikseni ja tapan sen. En
kuitenkaan hyväksy sitä hurskastelevaa
pyyntitapaa, jossa kala ensin väsytetään
kuoleman rajoille, sitten sitä silitellään
ja kuvataan ja lopulta ressu pannaan veteen
takaisin kuvitellen, että se on onnellinen
päästyään omaan elementtiinsä. Se tuskin
selviää tällaisen rääkin jälkeen muuhun
kuin korkeintaan kitumaan jonkin aikaa.
Reilumpaa on pyytää kala, tappaa se heti
ja käyttää hyödyksi. Jos haluaa leikkiä
luonnonsuojelijaa, niin parasta suojelua
on pysyä pois kalavesiltä.
Pyydystä ja päästä -menetelmä on minusta
pahinta eläinrääkkäystä. Muudan iäkäs
perhomies, nimekäs perhonsitoja, pohti
saaliskalan julmaa kohtelua (jossa sen
annetaan nuijimatta ja verestämättä kitua).
Hän sanoi minulle: ihminen luulee, että
koska kala on ilmeetön eikä puhu, se ei
kärsi.

Tästä synkästä pohdiskelusta huolimatta
nyt asennoidumme jo Tenolle: on aika
sitoa ottiperhot, semmoiset, joihin
kuvittelee lohen hairaantuvan.

Välihousut viikkaukseen

Haikeat hyvästit jouduin heittämään pilkkijäille
sunnuntaina. Pakko myöntää, että talvi on ohi ja
välihousut on viikattava odottelemaan seuraavia
lumia.
Muutama siika vielä tarttui mormuun lauantaina ja
sunnuntaina, jolloin jää alkoi jo notkua. Hyvin
pääsi avannolle, mutta neljän tunnin reikäsession
jälkeen rantaan paluu oli jo taiteilua. Loppuja
toukkia en kuitenkaan malttanut vielä hävittää;
piskuinen toive on, että vaikka järven jäät
alkoivat olla jo "kiusallisessa" kunnossa, vielä
toivona on Kemijoella pyyntilahdukan
kunto; ehkä siellä voisi vielä käväistä
koettamassa muutamaa avantoa. Tai sitten ei.

Nyt alkaa jakso, että ullivesi valtaa ojat ja valuu
avonaisilta rannoilta jään alle, kalat säikkyvät,
joten vaikka lankun avulla rantasulan pystyykin
ylittämään ja pääsemään tukevalle jäälle, kala
ei oikein enää innostu. Siis turha sinne on
mennä riskinottoon.

Kun talvi loppuu, mutta kesä ei ole vielä alkanut,
on välikausi. Ei auta kuin jäädä kirjaamaan
talven sattumia ja suunnittelemaan kesän touhuja.
Kummasti ihminen osaakin sopeutua. Siinä auttaa
se, että pohtii tekemisensä etukäteen - ikään
kuin siirtyy aikamatkalla tulevaan. Vähitellen
tulevasta innostuu, ja näin on helppo jättää
taakseen jakso, joka aina tuntuu jääneen vajaaksi;
siis ei ehtinyt, jaksanut tai vain saanut aikaiseksi
kaikkea, minkä ehkä oli aikonut haluta tehdä.
Heh heh, minulta se käy helposti, siis aiottujen
meinailuiden yrittäminen saada aikaiseksi...

Turhapa eilisen tekemättömyyksiä on enää pohtia
siinä vaiheessa, kun jo huomista suunnittelee.
Jos joku pilkkiretki hupenikin räkätaudin
sairasteluun, niin nyt jo mieli matkaa kohti
avovesikauden iloja. Kun paatin saa vesille, niin
nokka kohti järventakuisia ottipaikkoja.

Toukokuuhun mennään, ja tätä välikauden orpoa
oloa helpottavat linnut, joille on pantu likimain
20 pönttöä. Talvilintuja on ruokittu läpi talven
ja tämä varmisti, että lintukuorot karjuvat nyt
mökin tienoilla täyttä kaulaa. Mieluisaa "mölyä".
Muuttolintujen vahvistusjoukot ovat
nekin saapuneet kohta kaikki, ehkä vielä
kirjosieppoja on saatu odotella. Muut ovat jo
vahvistamassa ruokintapaikalla itseään ja
aloittelevat soidinlaulujaan.

Post scriptum: Kemijoki ei pettänyt - vielä kerran
pääsimme pudottamaan mormua jään alle tiistaina
4. toukokuuta. Saapas vähän upposi, mutta syönti
oli ärhäkkä hetken aikaa. Pari tuntia vierähti
mitä upeimmassa kevätillassa täyden terän
paisteessa. Nyt pystyy panemaan pilkkivehkeet
kesälepoon. Sma

Kivasti kohti kevättä

Talitintit kailottavat minkä kurkusta saavat
ja yrittävät vakuuttaa, että kevättä tekee.
Jotta niiden viestiä uskoisi, on katsottava
almanakkaa. Jos näet katsoo ympärilleen, uskoo
olevansa jossakin napaseudulla - koko maisema
on valkoinen, eikä riitä, että se on valkoinen,
se on paksu ja valkoinen. En ole ikunani nähnyt
näin paljon lunta. Tapio käväisi mökillä panemassa
kuivalihan roikkumaan ja kertoi, että mökki on
puoliksi lumen alla. Hyvä puoli siinä on, että
lumi on säilyttänyt tuvan lämpimänä ja pitänyt
peruslämpöä yllä tavallista halvemmalla.
Patiolla oli lunta minua miltei vyötäröön asti
(tosin vyötäröni ei ole kovin korkealla) - kunnes
kiirastorstaina tuli lauha ja jyrkän
peltikaton lumimassat päättivät romahtaa
kerralla maahan, ja sitten lunta olikin jo
hartioille hartioille asti. Oli uskomattoman
kova jylinä, kun koko rivitalon pituudelta
kumisi metrinen massa alas.

Elämyksellistä on siis ollut siellä ja täällä;
tämäkö on sitä "sadevesi-ilmiötä", kun koko
talven seutu on menty erikoisissa merkeissä.
Ystävien Kanarian reissulla satoi rankasti, kuulemma
60 tekoallasta täyttyi, myrsky teki tuhojaan, ja
huippuna maanjäristys naapurisaaren rannikolla.
Sillä välin Lapissa kärvistelimme jopa 40 asteen
pakkasissa, lumimassat nousivat historiallisen
paksuiksi, ja lisää satoi koko ajan. Nyt odotellaan
historiallisen runsaita tulvia.

Matkailu on mahtavaa, mutta aina tulee silti
huokaiseeksi helpotuksesta, kun reissumiehet
palaavat terveinä kotiin.

Väitetään, että hyvin suunniteltu on puoliksi
tehty. Pätisikö tämä matkailuunkin, ei rähjääntyisi
jos ei reissaisi muuten kuin virtuaalisti, ei ruppa
eikä lompsa.

Kuivaliha kai kerkiää?!

Kuivaliha on lappilainen herkku, johon
joko ihastuu tai sitä inhoaa. Minun suussani
se maistui ensin kuin kopertunut saippua (en
tosin ollut sellaista ikinä maistanut), mutta
sitten jouduin sen pauloihin, koukutukseen.
Nyt en voisi kuvitella kevättä ilman kuivan
lihan ripustusta - ja voi sitä riemua, kun
siivutetaan ensimmäinen koepala uusista
kuivista lihoista.

Kevät ehti pitkälle, mutta siis hakemaan
ainekset, vieläkö liha ehtii vai vaanivatko
jo kärpäset, kannattaako ostaa paistia vai
pitääkö tyytyä sydämeen, josta ei tule niin
iso vahinko, veikkei liha ehtisikään kuivua,
paljonko kannattaa ripustaa, jos vaikka aika
käy vähiin, kunpa saataisiin hyviä ahavakelejä
kuivalihan onnistumiselle.... ynnä niin eespäin.
Mitä vähäisemmäksi hupeni lomamatkalle mukaan
otettu kuivaliha, sitä ahkerammin suunniteltiin
uuden ripustamista. Vaihtoehtoja oli, mutta
ainutkaan niistä ei ollut, etteikö lihaa pantaisi
kuivumaan lainkaan.

Kuvitellaan aurinkoinen keväpäivä, on hiihdetty
pilkkiavantoja kairaamaan, on pyydetty jokunen
tunti, ehkä tuli kalaa, ehkä ei, mutta sitten
mennään rantaan, katkotaan muutama risu,
sytytellään hangelle tuli, haetaan jokunen
isompi kuivapuu tulen voimistamiseksi, veistetään
tikut, kaivetaan repusta kuivat lihat, mukava
tuoksu nousee, kun kuu (valkoinen rasva) kirisee
lihan pinnassa, tuijotellaan etäisyyteen,
silmänkantamattomattomiin ulottuvaan valkeaan
Lapin kauneuteen. Hanki kimaltelee kristalleissaan.
Ei voi sen ihanampaa hetkeä elämässä olla kuin
pilkkiretken kuivalihatuokio nuotiolla!

On ehkä nautinnollista viettää talvea jossakin etelän
auringossa, mutta eipä taida sentään voittaa
pilkkinuotionhetkeä Lapin luonnossa.