Luonto ei vitkastele

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, summasi aikoinaan
Eino Leino. Oikeassa oli. Siitähän on kyse, ei ole
aikaa tuhlattavaksi pohjolassa. Kiinni on otettava
hetkestä, muuten se on ohi.
Kun muutama päivä sitten vielä sujautettiin siima
jään alle, nyt jo hiirenkorvat yrittävät pullistua.
Sade vei ennätyslumet, ja vaikka yökylmät
jarruttivat tulvavaaraa, kevät eteni rivakasti.
Tämän päivän sateet syövät routaa, ja lähipäivinä
luvassa olevat helteet hoitelevat pintakasvun
alkuun.
Lapin lyhyt kesä vaatii nopeaa toimintaa. Myös
Lapin ihminen osaa elää tässä ja nyt. Ei tarvita
toukokuussa kuin parin tunnin auringonhelotus,
niin jo bongaa toppityttöjä ja shortsipoikia
kaduilla. Ei haittaa, vaikka huomenna olisi
toppi vaihdettava toppatakkiin ja pantava
päähän pipo, kunhan tänään on lämmin.

Kun pilkkikausi on lopullisesti ohi, alkaa
mielessää kajastella avovesikausi - ja
ehdottomasti Teno. Lohimatkan elämyksiä ei
voi sanoin kuvailla. Tenolla mikä tahansa
on mahdollista; turruttava tuntien ja
päivien soutu voi sekunnissa muuttua suureksi
taisteluksi, ihmisen kannalta ihmeelliseksi
seikkailuksi, lohen kannalta kuolemaksi.
Lohestajan tunteet ovatkin skitsoiset,
toisaalta toimii kuin "suuri valkoinen
metsästäjä", itsekkäästi. Toisaalta tunee
surua sitä, että lohiyksilön kuolema tuhoaa
samalla yhden mahdollisuuden valtavaan
lisääntymisketjuun. Ristiriidat riivaavat
joka kerran mieltäni, kun saan kalan, vaikka
pienenkin, saaliikseni ja tapan sen. En
kuitenkaan hyväksy sitä hurskastelevaa
pyyntitapaa, jossa kala ensin väsytetään
kuoleman rajoille, sitten sitä silitellään
ja kuvataan ja lopulta ressu pannaan veteen
takaisin kuvitellen, että se on onnellinen
päästyään omaan elementtiinsä. Se tuskin
selviää tällaisen rääkin jälkeen muuhun
kuin korkeintaan kitumaan jonkin aikaa.
Reilumpaa on pyytää kala, tappaa se heti
ja käyttää hyödyksi. Jos haluaa leikkiä
luonnonsuojelijaa, niin parasta suojelua
on pysyä pois kalavesiltä.
Pyydystä ja päästä -menetelmä on minusta
pahinta eläinrääkkäystä. Muudan iäkäs
perhomies, nimekäs perhonsitoja, pohti
saaliskalan julmaa kohtelua (jossa sen
annetaan nuijimatta ja verestämättä kitua).
Hän sanoi minulle: ihminen luulee, että
koska kala on ilmeetön eikä puhu, se ei
kärsi.

Tästä synkästä pohdiskelusta huolimatta
nyt asennoidumme jo Tenolle: on aika
sitoa ottiperhot, semmoiset, joihin
kuvittelee lohen hairaantuvan.