Etuoikeutettua elämää

Joku toivoo rakkautta, toinen rahaa,
kolmas miettii menestystä, neljännelle
tärkeimmällä sijalla on terveys, monelle
elämän tärkein anti on suosio ja
julkisuus, joku taas pohtii ja summaa
hyviä vaihtoehtoja ja päätyy toivomaan
onnea. Eri kysymys on, mitä kaikkea
onneen sisältyy; ehkä siihen sisältyy
kaikki nuo hyvät.

Entä, jos ei ole rahaa, ei terveyttä, ei
menestystä eikä suosiotakaan, voi silti
olla onnellinen. Miten se voisi olla
mahdollista? Mistä onni kumpuaa,
ellei myönteisistä elämän lahjoista?

Onnen määrittely on yksi pohdinnan
lajinsa. Maltillisimmillaan onni kai voisi
olla semmoista, että mielessä kuplii
hyvä olo, salaperäinen tyytyväisyyden
tunne siitä, että on elossa. Jos oikein
kikkailee, voi tietysti pohtia, mitä
tarkoittaa elossa oleminen. Se voi
jollekin merkitä bailaamista, toiselle
sitä, että tänään ei ole kipuja.

Onnen olemusta tulee usein pohtineeksi;
sitä miettii päivinä, jolloin on väsynyt tai
kipuinen, tai päivinä, jolloin oudosti
tunee hyvää oloa. Ikään kuin ilo kuplii
pintaan ilman mitään näkyvää tai selkeätä,
kouriintuntuvaa syytä.

Onni on ehkä ihmisen yksityisimpiin
tuntemuksiin kuuluva kokemus, jota ei osaa
toiselle selittää, josta ei osaa kertoa
selvää syytä. Se voi tarttua olkapäähän
sivusta, yllättäen, tulla nurkan takaa aivan
samoin kuin onnettomuus tai suru.

Osattomaksi onnesta voi sanoa häntä,
joka ei tunnista onnensa hetkiä, ihmistä,
jonka katsantoa himmentää epäluulo,
kateus, jota painaa ikuisesti pettymyksen
pelko.

Oikeastaan onni onkin yksinkertainen
asia. Se on elämisen oikeus, oikeus
elämään, joka puolestaan voi olla täynnä
suurta tuskaa ja oikeudettomuutta. Kun
tätä ajattelee, voi omaa onneaan
luonnehtia etuoikeutetun elämäksi.

Hillittyä hälinää

Syksy on hauska ristiriitaisuuksien aika.
Samalla kun flora ilotulittelee, fauna
harrastaa hillittyä hälinää.

Lintujen metelöinti on kesän mittaan
vaimentunut, ja nyt metsissä kuulee vain
pikkuisen vihellyksen silloin tällöin.
Ihan kuin siivekkäät varovasti kyselisivät
toisiltaan, että joko...

Alkukesän myyrä- ja sopulimassat ovat
vajentuneet. Pienpedoilla on riittänyt ruokaa,
joten metsäkanalinnut ovat saaneet rauhassa
lisääntyä. Niitä on paljon, parvia kahahtelee
miltei kulkijan jaloista lentoon, tien varsilta
humahtelee teeripoikueita hätäiseen pakoon, osa
tepastelee vaarasta tietämättä tielle.

Syystöissä uurasti kimalainenkin vielä 18. syyskuuta.

Samalla kun linnut valmistautuvat muuttoon ja
paikkalinnut talvikoettelemuksiin vähin äänin - ehkä
ne niitä aavistelevat ja ehkä jotkut varastoivat
ruokaakin närhen tavoin, maisema leiskuu riemukkaissa
väreissään. Maaruskasta on tulossa upea, mutta puut
eivät tänä vuonna näytä tavoittavan loistavinta
väri-ilotteluaan. Riittävän värikastä silti on.
Varsinkin haapa on lahjoittanut katsojalle
nautintoa, pihlajat ovat kuin tulipensaita,
mutta koivu on joutunut tyytymään ruskean
sävyihin.

Joutsenten kailotus on vaiennut, mutta sen
korvaa näky, johon kuuluu kaksi upeata
valkeata emoa vartioimassa epälukuista
määrää harmahtavanvalkoisia räpyläjalkoja.
Sen sijaan kuikka jatkaa kuten ennenkin,
salaperäisen salojärvien kesäasukkaan ääni
kaikuu kauas. Kaihonnee alkulintu jo pakoon
kylmää - pakkasia kohti tässä mennään, siitä
saadaan muistutuksia öisin. Hengitys huuruaa.

Elokuun pehmeiden, tummenevien iltojen
rauha rikkoutui äkillisiin paukahduksiin,
sorsat älysivät kaikota melko ripeätä tahtia
rannoilta. Syyskuussa metsissä raikuvat
lintukoirien haukku ja pyssyjen pauke.
Eipä aikaakaan, niin hirviporukat lähtevät
jahtimailleen. Tavallinen luonnon tallertaja,
sienten ja marjojen jahtaaja, hiippailee kyyryssä
pälyillen, ettei vain osu kenenkään sihtiin. Tulee
pitäneeksi peukkuja pystyssä ja punapipoa päässä,
varon vuoksi.

Liike on kahtaallinen: puut pudottavat lehtensä
alas, sienet nostavat lakkinsa ylös. Syysriemua
sekin.

Kun luonto valmistautuu horroksen aikaan, kukin
laji omalla tavallaan selvitäkseen, myös ihminen
varautuu ja hamstraa pimeän kauden varastojaan
täyteen. Potut ovat maakuopassa, purnukat
kellarissa, marjat säilöttynä, sienet kuivattuina,
syyskaloille on pantu verkot pyyntiin.

Voi riemua tätä, ihmisen eloa ja vuoden hienoa
rytmitystä. Voi murhetta tätä, kun ilo aina
lopulta vaihtuu murheeksi. Ylös ja alas, semmoinen
on luonnon kierto ja ihmisenkin kulku.
Taisi Eino Leino sanoa sen laittamattomimmin:
Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
yks kevään riemu ja toinen kesän ja kolmansi
korkean, selkeän syksyn riemu; kyntää, kylvää,
korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa
raatamisestaan.
Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
yks sydämen suru, elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru;
ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa
sankarin työ sekä tarmo.

Syntipukin synkeä suvi

Tämän päivän sana on maahanmuutto. Myös muut lajit
kuin ihminen osaavat "vaihtaa maisemaa". Ihmisenkään
kannalta ei Suomenniemi liene koko jääkauden jälkeisen
historiansa aikana ollut larvanperä, syrjänkolkka. Niemen
alkuperäisväkeä on tölvitty kohti pohjoista monin voimin.

Mielenkiintoisia maahanmuuttajia on paljon, ihmisten
lisäksi siis, lajeina jopa yli 600, mutta yksi niistä on ylitse
muiden: lupiini, vihattu ja rakastettu kaunotar. Se on saanut
kantaakseen kaikkien tulokkaiden puolesta syntipukin roolin.

Osa tulokkaista saapui Suomen niemelle jo muinoin, osa parin
sadan vuoden sisällä. On siis muinaistulokkaita ja uustulokkaita.
Eri lajeja tuotiin tarkoituksella riistaeläimiksi tai puutarhojen
kaunistukseksi. Suuri joukko tuli - ja tulee - omin jaloin tai siivin.
Osa tulee vahingossa, vaikkapa laivojen painolastivesien mukana
tai tuontitavaroiden vapaamatkustajina - kaikki tiedämme, miten
kauniita ovat niin sanotut radanvarsikasvit, jotka nekin ovat
sitten levittäytyneet. Lastin mukana on ollut siemeniä, ja
loppu on historiaa.

Osa tulijoista nähdään haitallisiksi, jopa 120 lajia on sellaisia.
Pohjois-Amerikasta tuotu minkki on osoittautunut luontoon
karattuaan tuhoisaksi pedoksi. Rusakko ja metsäkauris sen
sijaan tulivat  omin neuvoin, se heille annettakoon anteeksi.
Metsäkaurista pidetään jopa paluumuuttajana. Merimetso
koetaan jo rasittavana; se on menestynyt rannikollamme hyvin.
Niin ikään valkoposkihanhi on runsastunut.

Kaukoidän tulokas supikoira on kipittänyt jo pohjoiseen asti.
Kammottava ajatus on, että aasialaislähtöinen isorottakin
tänne kotiutuisi, vaikka tuskin rottariepu itse tietää olevansa yök.

Semmoiset symppikset kuin villikani, kanadanhanhi, piisami,
kyhmyjoutsen, valkohäntäpeura, siili, harmaahaikara, fasaani,
kesykyyhky - tulokkaita kaikki tyyni. Villiintynyt kissakin kuuluu
tähän "lajiin". Kalojakin on: peledsiika, puronieriä, kirjolohi, joka
yhdistetään Kekkoseen. Vissiin mustakitatokko ja piikkimonnikin
ovat semmoisia tulijoita. Mielenkiintoiselta vaikuttaa toistaiseksi
harvinainen mölysammakko puhumattakaan nilviäisistä kuten
riesaksi asti kehkeytynyt espanjansiruetana, oudoilta
kuulostavat hietasimpukka, vaeltajasimpukka ja viinimäkikotilo.
Ei tässä kaikki: täplärapu, johon ei rapurutto juuri pysty - tauti
on munasienen aiheuttama sairaus, joka on kohtalokas
omalle jokiravullemme, sikä villasaksirapu, merirokko,
perovesikirppu, tiikerikatka, kaspianmassiainen, huh, ja
kotipuutarhurin painajainen liljakukko, perunamaan riesa
koloradonkuoriainen, ja mitä niitä onkaan, sukkulamato
mäntyankeroinen...

Voi meitä raukkoja. Maamme vallataan ihan muilla keinoin
kuin arvostellulla maahanmuuttopolitiikalla. Ei olisi Eila
Kännökään pystynyt tämmöistä pitämään kurissa. Enemmän
kuin lupiinista on oltava huolissaan jättiputkesta. Jättipalsami,
kurtturuusu tai keltamajavankaali eivät ole nekään syyttömiä
erilaisiin ongelmiin. Ja mitä sanotaan harvinaisesta haisulista,
puistopökkösienestä.

Kun eläin- ja kasvikunnan tulokkaita ei pystytä tai haluta
pitää maan rajojen ulkopuolella, kohdistuu ennakkoluulo
yhteen viattomimmista. Niittokone listii lupiinia, joka ei
itse edes tahtonut maahanmuuttajaksi. Sitä siirrettiin
aikoinaan tarkoituksellisesti teiden varsille. Lupiini
kuitenkin menestyi ja leviää kohtuullisen hyvin (paitsi
minun pihassani, jossa sitä on yritetty vaalia epäonnisesti)
niin, että se syrjäyttää ketokasveja kuten kissankelloa.
Niitä tosin voitaisiin helliä muuallakin kuin teiden varsilla,
mikäli niittyjen ja ketojen kunnossapitoa arvostettaisiin.

On kai perustettava Pelastakaa lupiinimme -sivusto. On
turhemmillekin kampanjoille uhrattu voimavaroja. Ei
lupiinin suosiminen saati sietäminen edes ole turhaa - sehän
on kotiutunut karuun maahamme ilman kotouttamisohjelmaakin.
Tuodaanhan meille jatkuvasti mitä kummallisimpia
siemeniä ja yhä eksoottisempia kasveja kotipuutarhureiden
houkuttimiksi, jopa hyötykasvien siemeniä tuotetaan
muualla kuin omalla kasvuvyöhykkeellämme tai edes
Suomessa.

Kestitystä kerrakseen

Kun käy kaukana kotoa, paluu tuntuu
mukavalta. Niin riemukkaasti kun suuntaakin
nokan kohti sukulaisia ja ystäviä, niin onnea
voi mitata vai tyytyväisyyden hyrinällä,
kun pää painuu taas omaan tyynyyn.

Viikko vierähti silti nopsaan siellä, missä mieli
etäällä liikkuu silloin, kun on kaukana pohjoisessa, kotona.
Lapsuuden ystävät ja maisemat, rakkaat sukulaiset ja
sisarukset, heitä pohtii alinomaa, vaikka onkin laiska
soittelemaan ja kirjoittelemaan. Kun heitä sitten pitkästä
aikaa tapaa, tuntuu hyvältä, kuin erossa olon ajat
haihtuisivat olemattomiin.

Koko reissu oli kestitystä kerrakseen. Liisan ja
Matin luona kaiken riemun bonuksena
oli taas Matin masinoima kiertoajelu ja Liisan
uusiin sävellystöihin tutustuminen. Varsinkin Liisan
itsensä esittämänä hänen sanoittamansa ja säveltämänsä
laulu äitinsä syntymäpäivän kunniaksi oli kaunis;
se sai kyyneleet nousemaan silmiini.

Matkasimme yhdessä lapsuuden aikamme maisemiin,
ja Marja ja Eve olivat heittäneet kiireensä mäkeen. Näin
saimme pystyyn ratki hauskat raatajaiset. Olemme viime
vuosien aikana tavanneet joka toinen vuosi jo neljä kertaa,
ja aina vain hauskempaa on yhdessä.
Lapsuuden aikaiset vuodet ovat semmoinen perusta
ystävyydelle, että sitä ei korvaa mikään. Vain katse,
ja tuntuu, kuin toinen tietäisi toisen mielenliikkeet.
Ihanaa, että löysimme toisemme vuosien jälkeen.
Harva ihminen kai pystyy pitämään katkottomana
lapsuuden ystävyyksiään, jos elämä on kuljettanut
eri paikkakunnille, opiskelu- ja työ ovat vieneet
ajan ja perheen perustaminen ja aktiivivuosien
kiireet uuvuttaneet. Emme mekään, mutta löysimme
toisemme uudelleen.

Ulla on pärjännyt tosi hyvin ensimmäisenä
yksinäisenä vuotenaan, vaikka mielessään hän varmaan
koko ajan muistelee, mitä vuosi sitten tehtiin, missä
kuljettiin, mitä puheltiin ja tuumattiin. Ulla lähti
vielä mukaan Poriin; se oli retki, joka oli pakko saada
tehdä tapaamaan serkkuani, jonka viimeisin  kohtaus vei
puhekyvyn ainakin toistaiseksi. Raili osaa hoitaa hyvin ja
luonnikkaasti. Kuten Ullallekin nostan hänelle hattua tosi korkealle.
Puhuimme paljon, mutta serkulta sanojen puuttuessa silmät
puhuivat, katseemme oli syvä, ja hyvästi jätön hetkelle
kummankin silmät kostuivat.

Tampereella sain pitää sylissäni ihanaa, puolitoistavuotiasta
kummipoikaani. Vallan mahtava vekara. Kunpa elämä ei
koettelisi hänen vanhempiaan liian kovalla kädellä;
nuorille toivoo aina helppoutta, vaikka tietää, että
elämänviisaus löytyy vain vaikeuksien kautta.
Siltikin, kumpikin jo ansaitsee elämälleen
seesteisyyttä ja täysipainoista perheonnea.
Haudallakin kävimme kukkien kanssa. Oli herkkää,
kun poika, nyt nuori isä, polvistui vanhempiensa
haudalle. Kun sitten seisoimme rinnakkain haudan äärellä,
lennähti suruvaippa olkapäidemme yli ja värähteli viereisen
puun rungolle. Kumpikin olimme hiljaa, mutta uskon,
että jos minä tunsin suruvaipassa rakkaimman
ystävättäreni tervehdyksen, myös tämä nuori isä tunsi äitinsä
läheisyyden.

Tomppa-navigaattorini on kiva, mutta joskus meille
tulee riita. Olin ohjelmoinut koneen  viisaamaan
lyhimmän reitin, siis Hyvinkään kautta, mutta itse
olin fiksoitunut Lahden "kauhun", ja niin siinä kävi,
että sekoilin Helsingin moottoritieltä kohti Lahtea
ja johkaannuin ajamaan halki eteläisen Suomen, siltä
ainakin tuntui. Aurinko oli ensin kivasti edessä, sitten
oikealla, sitten vasemmalla, sitten takana. Huh, kohti
pohjoista olin iloisesti huristamassa, kun etelään
olin menossa. Tomppa-parka kailotti: käänny takaisin
jos mahdollista, käänny oikealle, käänny vasemmalle.
Torttikorvaisena en suostunut kääntymään mihinkään.
Sekoilusta sen enempiä paljastamatta olin lopulta siskoni
luona onnellisesti, joskin pahasti aikataulusta myöhässä.
Oli upeata taas raatailla yhdessä, heittää väsymättömälle
Mustille palloa ja kävellä aurinkoisessa kelissa kalliojärvelle.
Siskoni hurjapää ui pohjattomassa järvessä, siis joka päivä.
Hän on taiteilija, joka osaa myös ruoan ja leivonnan. Nam
sekä vatsalle että silmälle.

Parin päivän päästä starttasimme yhdessä kohti serkkutapaamista:
Serkkuni äidin ja isän puolelta oli koolla 60 serkkua, serkunlasta,
lapsenlasta, lasta, puolisoa, ystävää. Puolet oli siis lähes
tuntemattomia, mutta yllätys ei ollut, että väki oli kuin yhdestä
puusta, hauskaa ja välitöntä. Ihanaa joukkoa. Riemukasta oli
myös tavata omia sisaruksiani ja muita serkkujani.
Ja parasta oli, että Veikko-serkku oli niin hyvin toipumassa
parin kuukauden takaisesta pahasta onnettomuudesta - se
näet ei ollut lainkaan selviö, niin paha oli loukkaantuminen.
Juhlatalon pöytä notkui herkkuja ja laulu raikui, upeata oli ja tunnit
huristivat. Hienoa, että joku jaksaa järjestää tällaisia tapahtumia.
Alkoi kyteä toive, josko tästä voisi tehdään perinteen.
Serkkuni puoliso, perho- ja Teno-mies, näytti perhoaarteensa - yksi
antoi 32 lohta, toinen 16 lohta ja niin edelleen. Melkoisia perhoja!

Kotimatkalle lähdin aamupäivällä, joskin huonosti
nukutun yön jälkeen (laihiksella olevan olisi pitänyt
käsittää, ettei kermakakkua saisi ottaa ainakaan lisää!),
mutta 650 kilometriä taittui kuin taittuikin, ja koti otti vastaan.
Väsymys kaikkosi kotiovella, ja siskoltani saamani
ämpärillisen punaviinimarjoja perkasin, pakastin ja osan
keitin hilloksi saman tien. Olin hänelle kiitollinen. Marjat
ovat parasta, mitä ihmisen ravinnoksi on "keksitty".

Mitä tästä opimme. Paljon. Ystävyys on arvokasta,
sitä ei saa haaskata. Sukulaisuus on omaisuus,
jota ei saa hukata. Kumpikin missaus on koko ajan
vaanimassa, sillä Lappi on kaukana kaikesta tai
pikemminkin päin vastoin. Ja ellei Muhammed mene
vuoren luo, voi vuori mennä....

Keräilytalouden kourissa

Luonto on todellinen viettelijä, kun se saa

peruslaiskankin kuperehtimaan pitkin

tiheikköjä ja rämeikköjä milloin minkin

saaliin perässä. Vaikka selkä jo olisi

kangistunut kuperaksi, niin vielä kerran

ja toisenkin on pakko kumartua ja kouria

marjaa tästä ja tuostakin mättäästä.

Koko riemukas riesa alkaa jo toukokuussa.

Vain lyhykäinen hengähdysaika viimeisten

pilkkireikien jälkeen, kun jo on loikittava

pitkin hakkuuaukeita korvasienten toivossa.

Tänä vuonna ei onnannut, mutta sitten

tulikin jo aika kerätä kuusenkerkät ja koivun

nuoret lehdet, noukkia maitohorsman versot,

istuttaa yrtit ja potut, kitkeä rikkaruohot ja

lehteä metsiin katselemaan, josko jo

haperoita...

Kun hätinä oli Tenon kaksiviikkoiselta

lohestusretkeltä selvitty, alkoi mansikka-aika,

ostosellainen. Mansikkasouvista punaisin

sormin oli jo kiire rämpimään soille hillan

perässä; hyvästä hillankukinnasta huolimatta

herkku oli pahasti hakusessa. Ystävältä saimme

kuitenkin ostaa Käsivarresta asti etsittyä kultaa.

Niin oli lakka tiukassa täällä, että poimijalle

maksettu kilohinta nousi hillakaupassa lopulta

jo 40 euroon. Sen sijaan kotomailta löytyi

villivattua, mustikkaa, juolukkaa, kaarnikkaa.

Ei elämä tosin pelkkään keräilytalouteen

meilläkään perustu. Viljelykulttuuria harjoitetaan.

Yrttimaa alkoi antaa satoa runsain mitoin niin

mökillä kuin patiollakin: salaattia, tilliä, persiljaa,

sitruunamelissaa, basilikaa, minttua ja tietysti

rikkaruohoa. Herneetkin yrittävät vielä paisua,

mutta sateita tarvitaan. Sen sijaan perunat ovat

pullahtaneet niin isoiksi, että on nopsaan leikattava

kaalet poikki, jotta kasvu pysähtyy.

Koristekukista tuli upeampia kuin koskaan, surkean

nököiset jäännöspelakuutkin muuttuivat valtaviksi

kukkapehkoiksi. Tyhjiltä näyttäneet perennapenkit

muuttuivat pienoisviidakoiksi. Lapissakin siis voi

kukoistaa. Mikähän tätä kesää "vaivasi", olikohan

lämmintä ja kosteata sopivasti, ja vielä ehkä osuva

lannoitus. Yrttimaa ja kukkapenkit kiittivät.

Mökin lattian alla asustavat pari pupun poikastakin

olivat juonessa eivätkä tänä vuonna tuhonneet kuin

pihan apilan kukat - sittemmin tosin krassitkin.

Liljakukko napsi poikki vain yhden liljanvarren.

Paratiisimaista ihanuutta täydensi, että hyttysiä ei

taaskaan ollut (lintujen vinkkelistä tietysti harmillista).

Ennen kuin puolukka-aika on edes käsillä, ovat

pakastimet täynnä kalaa, sientä, marjaa. Siis

todella täynnä. Lisäksi hyllyissä on tölkkitolkulla

keräilytuotteita kuivattuina, etenkin herkkutattia

edellisvuodelta, samoin marjaa kuivattuna ja

erilaisia yrttijauheita. Kaikki taatusti ilman

lisäaineita, luomua. Sen sijaan pihlajanmarjasatoa

ei tälle syksylle näy ainakaan täällä tulevan, mikä

on harmi. Oranssimarja on herkullinen hyytelönä

ja nektarina ja sopii kuivattavaksikin. Siskoltani

sain mahtavan aarteen, ämpärillisen punaherukkaa.

Semmoista en olekaan ennen saanut pakkaseen;

hilloksikin sitä riitti.

Todellinen luonnon lääkekaapin perusta on

väinönputki, enkelten yrtti. Sen siemeniä on nyt

kuivattu ja jauhettu, samoin lehdistä on tehty

jauhetta omiin purkkeihinsa, juurta on pesty,

kuorittu ja kuivattu. Siitä on sekä pala- että

jauhoversiota tallessa.

Kun antautuu luonnon ihmeille, voi johkaantua

uurastamaan uupumukseen asti, mutta tarjolla

on moninkertainen palkinto: terve liikunnan

väsymys, luonnon tuoksujen ja äänien ihana

maailma, bonuksena puhtaat terveystuotteet.

Vuodet vain eivät ole samanlaiset keskenään;

yhtenä vuonna ei löydy sitä, toisena tätä, mutta

aina kuitenkin jotakin. Luonto tasaa itse itseään

eikä jätä ihmistä pulaan.

Piripintapakkaset mökillä ja kotona sallisivat

pitkänkin piirityksen - ainakaan ruoka ei

loppuisi. Ja toden totta, talvihan sellainen on,

piirittäjinä ovat hanget korkeat ja nietokset myös.

Leiviskät likoon

Raamatun kertomus leivisköistä ja siitä,
millaista "sijoittajaa" Jumala arvosti,
äimistytti entisaikaan. Arvelin, että
Raamattuun on täytynyt tulla kirjoitus-
tai ajatusvirhe. Eipä sentään ollut, sillä juuri
niinhän sen piti mennä. Sen olen aikojen
myötä oivaltanut. Siis jos saa leiviskän, se
on pantava poikimaan kaiken uhallakin.
Tosin tavallisen talleron kokemus on, että
uhka toteutuu useammin kuin tavoite.

Ihmettelin siis, miksi leiviskänsä maahan
haudannut sai torut. Hänhän vain varmisti,
etteivät leiviskät haaskautuneet. Haaskaajaa
moitittiin ankarasti - väärin haaskattu.
Sen sijaan se, joka osasi taitavasti sijoittaa
leiviskänsä poikimaan, sai kiitokset. Summa
summarun: bisnes, kaupankäynti, viljely, ylipäätään
lisän tuottaminen on tavoiteltavaa. Sen
sijaan on katsottava, milloin lisähyvää on lupa
tuottaa. Jeesus hätisti markkinamiehet
kirkon pihalta, Jumala pyhitti lepopäivän.

Leiviskänä on ymmärrettävä osaamisenkin lahja.
Kautta aikojen on ollut eri alojen taitajia,
arkipäiväistenkin asioiden. Historiaan jäävät
"elämään" taiteilijat ja tieteilijät, mutta
virtuoosimaista osaamista löytyy joka
kulttuurista päivittäisenkin elämän hallinassa.
Muiden hallitsemisen osaaminen voi johtaa
hirmuhallintoon, mutta osaamista kaikki
tyynni. Semmoinenkin taito jättää historiaan
omat jälkensä, hirveät tai joskus upeat, tai
jopa hirveyden hinnalla hyvät.

Osaapa mitä tahansa, se on hyödynnettävä.
Parasta on, jos osaamisensa voi valjastaa
toisten hyödyksi. Vakallistaan ei saa panna
kannen alle eikä taitoaan kätkeä saamattomana.

Mietteet kumpusivat, kun katselin Taiteilijaelämää
telkusta. Esittelyssä oli tällä kertaa Seela Sella,
jonka pääsy Teatterikouluun oli kuulemma
aikoinaan pienestä kiinni. Hän kyllä arveli,
että olisi joka tapauksessa etsiytynyt teatterin pariin
tavalla tai toisella. Kiitos siitä; mikä elämysten
kirjo olisikaan jäänyt kokematta vuosikymmenten
ajalta ilman häntä - ja muita esiintyviä taitajia,
elleivät he olisi kuulleet kutsumustaan.
Samoja mietteitä synnytti laulaja Kari Tapio,
joka kuoli puoli vuotta sitten. Hänen tiensä
artistina oli täynnä vaikeuksia, mutta yleisölleen
onneksi hän ei luovuttanut. Kari Tapio oli
Jalkasia, sukulaismies siis äidin puolelta, tosin
ties miten etäinen. Sianjalkasten sukukirja
kertoo.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä, kyyneleet
kihoavat silmiin, kun taiteilija osaa. Nautinto
on sanoin kuvaamaton. Jokaisella lienee omat
mielitaiteilijansa, kenen nykymusiikissa ja
-taiteessa, kenen vanhemmassa. Itse menen
heikoksi barokista, 1200-luvusta, klassisesta,
oopperasta, tangosta Olavi Virtoineen, esittävästä
taiteesta, Rubensista, räpistä, Placidosta... luettelo
on pitkä ja kirjava.

Kun taide - tai muu tekeminen - on osaavaa ja
taidokasta, ei väliä, mistä lajista on kyse. Aina se
mykistää. Historian lahjakkaimpia tai mestarillisimpia
osaajia yhdistänee sinnikkyys, ylipääsemättömien
esteiden yli sittenkin pääseminen. Onneksemme.
Kun jotakin on jäänyt jälkipolville, olemme kuin
saaneet korvaamattoman arvokkaan perinnön.

Nykyaikana kuten tietysti ennenkin on lukematon
määrä "osaajia", joilla on ollut halua muttei kykyä.
Klassikko lienee tarina Salierista ja Mozartista.
Todellinen taitaja jää historiaan ja elää, häntä
rakastetaan, hän on aina tuore. Joskus siis
osaamatonkin pysyy halki vuosisatojen "elossa".
Salierin leimaksi tuli tosin kateus ja pahansuopaisuus.

On hellyttäviäkin osaamattomuudellaan elämään
jääneitä persoonia. Yksi ehkä tunnetuin ja näytelmäksikin
asti yltänyt laulutaiteen vääristymä oli 1868 syntynyt
Florence Foster Jenkins, joka sai tittelikseen maailman
kehnoin oopperalaulaja. Hänen epämusikaalisuutensa
oli kolossiaalista, mutta hän halusi epätoivoisesti
olla menestyvä laulajatar. Kun ei anna uskonsa horjua,
eivät sitä halua muutkaan horjuttaa. Hellyttävä juttu.
Näytelmän kirjoittajalle aihe oli herkullinen.

Monesta nykyesiintyjästä voisi sanoa, että heitä
mahtuu 13 tusinaan, mutta miksi sanoa niin ilkeästi,
koska toisen kaunis voi olla toiselle rääkki ja
päin vastoin. Minulle ainakin. Heh.

Etäottoa etsittävä ehtimiseen

Loukkuuntuminen, lukkiutuminen, takertuminen,

riippuvuus, addiktoituminen siis, vaanii koko ajan.

On yritettävä etääntyä alvariinsa, milloin mistäkin

pakkohommasta. Tällä en tarkoita pakkoruotsia,

jota kannatan lämpimästi.

Kyse on tietsikka-, suklaa-, jäätelö-, töpseli- ja

mistä milloinkin -addiktiosta. Pahin lienee tuo

töpselifriikkiys. Se on ainoa, josta en ole kyennyt

pääsemään irti. Nuoruuden tupakkakin jäi siihen

katsoen helppeesti. Kun näen töpselin, heti tekee

mieli omistaa sen päässä oleva laite. Kaikenlaisia

härveleitä onkin kulkenut omistukseni lävitse

elämäni mittaan. Niistä ainoa tarpeellinen on

ollut kahvinkeitin, eikä sekään ole ollut välttämätön.

Kahvia kyllä syntyy vaikka nuotiolla.

Leipäkone, lämpimien leipien tekemiseen

tarkoitettu laite, Acosta-grillikö se oli (ostin

semmoisen kahteenkin kertaan), sähköinen

vyötärön hierontalaite, sähköpuhalteinen

vieraspatja, mitä niitä hullutuksia onkaan ollut,

menivät kierrätykseen, mutta jalkojen liotuslaite,

irrallinen veden kuumennuskierukka ja jäätelökone

ovat vielä kaapin perukoilla, samoin iso

monitoimilaite ruokien höyryttämiseen. Huh.

Jonkin verran satunnaiskäyttöä löytyy tietysti

vatkaimelle, soseuttajalle, isolle silppuajalle ja

pienelle silppuajalle, vaivauskoneelle, voi sentään,

vaikka mille kodinkoneelle. Turha mainitakaan

viihdettä telkkuineen, tallentimineen, soittimineen,

ja it-välineistö on loputon. Kaapillinen on täynnä

johtoja, kaapeleita, muuntajia, kuulokkeita,

latureita, pöytäkoneen laitteistoa, eri laitteiden

huonosti luettuja ohjekirjoja ja konelaatikoita,

joita ei voi hävittää, koska niissä säilyvät

lisälaitteet parhaiten. GPS-paikannin näyttää

sekin jäävän jo lähes tarpeettomaksi, puhelin kun

hoitaa senkin viran.

Irrottautuminen on kuitenkin palkitsevaa.

Parin viikon kalastussessio Tenolla oli elvyttävä

jo siinäkin mielessä, että vaikka tietsikka oli

mukana, sen toiminta oli tietoyhteiskunta-Suomen

äärilaidalla niin hidasta, ettei käyttö ollut

mielekästä. Ehkä aivorytty jotenkin lepääntyi

siinä ajassa, kun se sai muuta askarreltavaa.

Herkkuriippuvuus on kohtalokasta, joten irtiotto

käy erittäin palkitsevaksi. Pienikin kuri mieliteolle

tuntuu heti rupassa, olo ikään kuin kevenee.

Painokin hupenee, vyötärönauha löystyy - haa,

voipa vaatekaapin sivuun sysätyille retuille

tulla vielä käyttöä. Ehkä henkilääkärikin - ellei

nyt vallan riemastu - ainakin saa takaisin

uskonsa potilaansa älyyn.

Teno takaa tenhon

Teno on ihmeellinen ja tenhoava joki. Se on
oma maailmansa, jonka ilme vaihtuu koko ajan.
Juuri kun tuntee tuttuutta, se yllättää taas. Ei
ole yksi hetki toisen kaltainen.

Tenolle matkasimme nyt jo 20:nnen kerran,
eikä näistä kalareissuista yksikään toistunut
entisensä laisena. Kalaa, siis lohta, saimme
kuitenkin kuten ennenkin, mutta miten se tuli
plakkariimme, se on ollut aina uusi seikkailu.

Milloin on tulva - joki vyöryy yli laitojensa ja
vuolas virta kerää matkaansa kaikkea mahdollista,
mitä vain irti saa, ellei nyt ihan saunoja niin
risulaitureita kuitenkin, heinää, rompetta.
Pyynti on töisevää ja vaativaa, mutta voi olla
yllätyksellisenkin palkitsevaa.
Tai veden pinta laskee laskemistaan niin, että
virta vaimenee ja paatti ei tahdo millään edetä,
kivikot nousevat esiin, kulku on vaikeata. Taas
pyynti on työlästä, mutta voi tarjota melkoisia
yllätyksiä.

On jäätävän kylmää, pohjantuulta, puhurit
heittelevät siimoja, on hautovaa hellettä, joen
pinta seisoo kuin öljyttynä, äkisti tuuli nousee ja
kääntyy etelään, se yhdistää voimansa vuolaaseen
virtaan ja paatti kiitää miltei ohi vieheiden, vaikka
miten kiskoisi vastaan, tai Norjan tunturien takaa
nousevat nopeasti sysimustat pilvet, koko maisema
saartuu ukkospilvistä, tulee raju mutta nopea sade -
tai ukkosen uhka katoaa kuin tulikin, nopeasti.
Saapihan Tenon kanjonissa kuunnella säätiedotuksia;
ennustukset ovat oma lukunsa, mutta jokikattilan
sää kulkee omia ratojaan. Hurjin oli viikko, jonka
aikana koettiin 30 asteen helle ja 30 sentin
lumisade - Utsjoen kunnan lumiaurakalusto
jouduttiin kaivamaan juhannuksena töihin.

Tietsikkani näytön taustakuvana on
kiireetön Tenon maisema, siinä kaksi onnellista
kalamiestä. Sitä katsoessa Tenon taika nousee
aina tuoreena esiin. Nyt lohireissu on taas tältä
kesältä tehty, lohet saakoot nousta rauhassa
synnyinjokeensa kutemaan. Seuraavaa lohen
nousua odotellessa voi pohtia, millainen on
seuraavasta lohikesästä tulossa ja koettaa
hahmotella uusia perhoja. Tänä kesänä
onnistui musta-puna-hopea -yhdistelmällä,
mutta millainen lienee ensi kesän
"perhomuoti". Mikä saisi lohen iskemään.

Tuskin jaksan odottaa, mutta koko vuosi
on pakko malttaa - aikaa on pähkäillä.

Eteenpäin ennen ehtoota

Ei auta jäädä kyhjöttämään, vaikka mieli
ei jaksaisikaan liikahdella - on vaikka
pakotettava itsensä liikkeelle. Puoli vuotta
on blogipalstani vaiennut; on tuntunut
jotenkin raskaalta kirjoittaa, kun blogiin
houkuttelijaani ja ahkeraa kommenoijaani,
Velipoikaa ei enää ole. Veljen ajatteleminen
on pitänyt alavireisenä, ikävä on häntä.

Talvi meni, kevätkin ehti mennä ohi, ja nyt
on kesä jo heleimmillään. Potut pantiin
mökillä maahan, herneet keppien juureen,
kukkien siemenet istutettiin ja uusia
perennojakin hankittiin. Kesään
valmistautuminen ja satotoiveiden
pohjustaminen on mukavaa touhua,
mutta ennen kaikkea se alkaa olla
näillä köppäsillä vuosilla tärkeää
hyötyliikuntaa. Samaa tarkoitusta
palveli äherrys korvasienien toivossa,
hakkuualueilla loikkiminen. Saalista
tuli melko vähän, mutta onneksi
mökkinaapuri tuli kylään kori täynnä
mustia möykkyjä tuliaisinaan.

Lapissa on hautovaa hellettä kestänyt
jo toista päivää, elohopea on noussut
korkeammalle kuin mitä olen ikinä
nähnyt, siis Suomessa, 30 asteeseen.
Pariksi kolmeksi päiväksi lupaillaan
vielä lämmintä, mutta sitten kai jo
palaillaan normaaliin päiväjärjestykseen.
On käytävä paatilla jossakin heittämässä
haukia ennen kuin haukilahdet ruohottuvat
liikaa ja ennen kuin helteet äityvät iän
ikuisiksi ukkosiksi. Riesa järvellämme on,
että jos vähän saadaankin lämmintä, niin
nopsaan sitä seuraa ukkonen. Täälläkin
se on melkoista rytinää. Yksi hyvä
puoli helteissä on: elleivät ole ihmiset
kovin energisiä, niin eivät jaksa hyttysetkään
hyristä. Helppo möyriä kasvimaalla,
kun inisijät eivät ole koko ajan kimpussa.

Tapio pesi laiturilla tänään kaikki matot,
ja vielä ryijykin innostuttiin panemaan
mäntysuopapyykkiin - kirkasta tuli, ja
vaikka ei ollut tuulen virettäkään, niin
melko nopsaan niinkin tukevat tekstiilit
näyttävät kuivuvan. Talviturkkikin
samalla tuli heitetyksi veteen eli
molemmat heittäydyimme uimasilleen,
kaksikin kertaa.

Hauskinta on kuitenkin ollut seurata
mökillä kirjosieppojen perhe-elämää -
poikasia ruokitaan kovasti ja samalla
pihapiirin itikat vähenevät. Netissä taas
on mukava katsella nettikameraperheitä,
siis kalasääksiä. Toinen pesä on Turun
saaristossa, toinen Hailuodossa.
Kumpaankin pesään tuli kolme neljä
munaa, ja ainakin Hailuodon pesällä
jo kaksi poikasta on kuoriutunut.

Kolkataan kalaa

Lasijää on jokasyksyinen haave.
Nyt se on lähellä onnistua. Parin päivän
pakkanen pystyi humauttamaan järveen
jäät, senttinen kiiltopinta kattaa jo ainakin
kotilahden kauas selälle asti. Nyt jännittää,
tuleeko tuuli, nousevatko aallot, murskautuuko
ohut jää, vai saako paksuuntuminen
jatkua. Jos käy parhaalla mahdollisella
tavalla, niin saamme nauttia upeasta,
tasaisesta jääkannesta, joka antaa
katsoa lävitseenkin. Sieltähän näkyvät
kalat, ja se taas merkitsee, että kalaa
voi pyytää kolkkaamalla. Kun jään
läpi näkyy kala, yleensä hauki, niin
kopautetaan vain jäätä ja kala taintuu
hetkeksi. Kalautetaan lisää, rikotaan
jää ja nostetaan kala talteen.

Tämmöinen saalistustapa on harvinainen.
Itse olen saanut kokea sen vain kerran
ollessamme Levillä urheilullisella lomalla;
Tapio kolkkasi ja minä ihmettelin.

Vaikka tyyni keli ja ankara pakkanen
sattuisivatkin yhtaikaa ja lahdukat
jämähtäisivät jäähän, niin eiköstä vain ehdi
lumisade tuhrautumaan kannen peitoksi.
Vaikka lumi pysyisikin pois, niin tulee
ainakin myrsky, joka louskuttaa jäät
hajalle. Vain harvoin on jääkansi ehtinyt
kattamaan lahtien lisäksi järven selätkin.
Silloin jää on "turvassa" eikä isokaan tuuli
saa otetta enää kannen murskaamiseen.

Tällä hetkellä järven syvimmillä
selillä on vielä sulia alueita, mutta jäätyminen
on hyvässä vauhdissa - jännää. Hiukan
satelee hiutaletta, musta jääkansi on hiljalleen
muuttumassa valkeaksi, mutta heikko tuuli
voisi vielä huiskia sileän pinnan puhtaaksi.

Pakkanen paukkuu puissa ja nurkissa,
järven jää valittaa ja ujeltaa, uusi railo
singahtaa vähän väliä ja piirtää pitkää viivaa,
josta vesi pyrkii pintaan.

Tapio ehti kuitenkin jo kokeilemaan kannen
kestävyyttä aseinaan katuharja ja kirves:
harjalla puhtaaksi kevyestä lumesta,
kirves valmiina kalauttamaan - ja myös
turvavälineenä, jos vaikka rutiseva jää
pettäisi. Ei näkynyt kalaa, mutta ei
pettänyt jääkään.

Ei hätää, ellei tällekään syksylle pääse
kalan kolkkaukseen, niin ainakin nyt
sileäksi jäätyvä järven pinta tietää
hienoa luistelurataa - mitä vähän railot
haittaavat pystyssä pysymistä.
Monena syystalvena olemme kiitäneet
luistimilla pitkin jäven jään pintaa
riemukkaasti. Kun lunta on satanut tuhti
määrä, on jäälle lapioitu oikein vanhan ajan
luistelurata.

Se oli ennen se, nyt olen tainnut jo ehtiä
toimittamaan luistimemme kierrätykseen.