Kolkataan kalaa

Lasijää on jokasyksyinen haave.
Nyt se on lähellä onnistua. Parin päivän
pakkanen pystyi humauttamaan järveen
jäät, senttinen kiiltopinta kattaa jo ainakin
kotilahden kauas selälle asti. Nyt jännittää,
tuleeko tuuli, nousevatko aallot, murskautuuko
ohut jää, vai saako paksuuntuminen
jatkua. Jos käy parhaalla mahdollisella
tavalla, niin saamme nauttia upeasta,
tasaisesta jääkannesta, joka antaa
katsoa lävitseenkin. Sieltähän näkyvät
kalat, ja se taas merkitsee, että kalaa
voi pyytää kolkkaamalla. Kun jään
läpi näkyy kala, yleensä hauki, niin
kopautetaan vain jäätä ja kala taintuu
hetkeksi. Kalautetaan lisää, rikotaan
jää ja nostetaan kala talteen.

Tämmöinen saalistustapa on harvinainen.
Itse olen saanut kokea sen vain kerran
ollessamme Levillä urheilullisella lomalla;
Tapio kolkkasi ja minä ihmettelin.

Vaikka tyyni keli ja ankara pakkanen
sattuisivatkin yhtaikaa ja lahdukat
jämähtäisivät jäähän, niin eiköstä vain ehdi
lumisade tuhrautumaan kannen peitoksi.
Vaikka lumi pysyisikin pois, niin tulee
ainakin myrsky, joka louskuttaa jäät
hajalle. Vain harvoin on jääkansi ehtinyt
kattamaan lahtien lisäksi järven selätkin.
Silloin jää on "turvassa" eikä isokaan tuuli
saa otetta enää kannen murskaamiseen.

Tällä hetkellä järven syvimmillä
selillä on vielä sulia alueita, mutta jäätyminen
on hyvässä vauhdissa - jännää. Hiukan
satelee hiutaletta, musta jääkansi on hiljalleen
muuttumassa valkeaksi, mutta heikko tuuli
voisi vielä huiskia sileän pinnan puhtaaksi.

Pakkanen paukkuu puissa ja nurkissa,
järven jää valittaa ja ujeltaa, uusi railo
singahtaa vähän väliä ja piirtää pitkää viivaa,
josta vesi pyrkii pintaan.

Tapio ehti kuitenkin jo kokeilemaan kannen
kestävyyttä aseinaan katuharja ja kirves:
harjalla puhtaaksi kevyestä lumesta,
kirves valmiina kalauttamaan - ja myös
turvavälineenä, jos vaikka rutiseva jää
pettäisi. Ei näkynyt kalaa, mutta ei
pettänyt jääkään.

Ei hätää, ellei tällekään syksylle pääse
kalan kolkkaukseen, niin ainakin nyt
sileäksi jäätyvä järven pinta tietää
hienoa luistelurataa - mitä vähän railot
haittaavat pystyssä pysymistä.
Monena syystalvena olemme kiitäneet
luistimilla pitkin jäven jään pintaa
riemukkaasti. Kun lunta on satanut tuhti
määrä, on jäälle lapioitu oikein vanhan ajan
luistelurata.

Se oli ennen se, nyt olen tainnut jo ehtiä
toimittamaan luistimemme kierrätykseen.

Tilkuille talvimuonaa

Talvi on taas, talvi on taas,
pönttöset täynnä muonaa,
nyt sitä saa, nyt sitä saa,
massunsa täyteen ruokaa.

Aloitimme mökillä lintujen talviruokinnan
jo nyt, huomattavasti aiempaa varhemmin.
Edellisinä talvina arvelimme, ettei
kannata panna ruokintapönttöä ennen
kuin keväällä, jolloin olemme pysyvästi
paikkeilla. Jos näet ruokinnan aloittaa,
siitä on huolehdittava säännöllisesti.
Talvehtiva lintu, joka saa syksyllä ruokaa,
jää paikoilleen saamaan täysihoitoa. Jos ruoka
lopahtaa, se ei oikein osaa lähteä muuallekaan
etsimään sapuskaa. Niinpä on vastuutonta ensin
aloittaa ruokinta ja sitten unohtaa homma.

Jo parina talvena on mökkinaapuri
käynyt tsekkaamassa pöntön, ettei se ole
jäätynyt, tukkeutunut tai tyhjentynyt. Olemme
siis pystyneet sen turvin vähän "hilaamaan" ruokinnan
aloittamista varhemmaksi. Ruokinta on silti
aloitettu vasta sydäntalvella. Seurauksena
ovat olleet hiljaiset metsät ja autiot pönttöoksat.
Linnut ovat näet kaikonneet jo ensimmäisten
syyspakkasten tultua muille seuduille, ruoan
perässä. Ruokintapaikallemme on tullut eloa
vasta kevätmuuttajien myötä, ja talvehtivat linnut
ovat palailleet hiljalleen vasta pesintäkauden
kynnyksellä. Kovin on kevät siis aina ollut pitkään
hiljainen.

Pakkaset tulivat, mutta nyt mökkimetsä on siis
eloa täynnä. Linnut ovat jääneet kesälaitumilleen,
kun ruokaa on tarjolla. Pientä sirkutusta ja
varovaista ääntelyä ja siipien kahinaa kuuluu
joka puolelta. Välillä on ruokintapöntöllä ruuhkaa
ja pähkinäteline tärisee. Päivä lyhenee, joten
valoisana aikana on pidettävä kiirettä, jotta kuvun
ehtii saada täyteen; vielä iltahämärissäkin joku
riepulainen yrittää ehtiä popsia.

Lähikoivussa on kahdesta muoviämpäristä
rakennettu "jatkettu" pönttö, jonka alaosaan
on leikattu reikä ja pantu istumakeppi, suojana
on pikkuämpärin puolikkaasta tehty puolipyöreä
katos estämässä lumisadetta ja samalla haittaamassa
oravien ryöstöyrityksiä. Viime tingassa kai pantiin
ruokapaikat kuntoon. Kun näet pönttö oli saatu
ripustetuksi ja olin hakemassa siemeniä varastosta,
ryntäsi eka tipu jo kurkkaamaan, mitä on tarjolla.

No, tarjolla on auringonkukan siementä ja
murskattua maapähkinää. Ohutnokkaiselle olisi
hyvä, jos mukana olisi myös valmiiksi kuorittuja
auringonkukan siemeniä - tosin ne ovat melko
hintavia. Lisäksi on eri pönttö pelkkää maapähkinää,
talipalloja on useissa telineissä sekä rasvamakkaroita,
siis linnuille tarkoitettuja talipötkylöitä. Lisäksi
ostan maatilamyymälästä paksua sianläskiä, jota
sidotaan puihin useita. Jos muu ruoka menee
vähiin, läskistä riittää aina nokittavaa.
Linnut arvostavat myös leivän murusia, siis juuri
murusia. Jäätyneestä leivänköntistä eivät hyödy
kuin varikset ja närhet.

Mökillä talvilinnuistamme pienimmät ovat rohkeimpia,
eli kesäisin täysin näkymättömissä pysyttelevät
hömötiaiset ovat ahkerasti popsimassa ja
päästävät lähelleen: mitä kylmempää, sen lähemmäksi
niitä voi hivuttautua, jopa metrin päähän. Tosin
ne kai istahtaisivat kädellekin. Ollessani tekemässä
juttua Pentti Linkolasta hän vain ojensi kätensä ja
heti sille istui lintu.
Muita riemun aiheita ovat talitintti ja hento
sinitiainen, punatulkku näyttäytyy myöhemmin
talvella. Vakivieras, tosin ei kovin kutsuttu, mutta
luontokappale sekin, on närhi, tai pikemminkin
neljän närhen kopla; rohkeita ja kauniita, mutta
rohmuja. Neljäkymmentä pähkinää uppoaa kupuun
kertanokkimalla - minne lie menee ne kätkemään.
Käpytikkoja on niemellämme useita. Ne nakuttavat
läskinpalat ja rasvapallurat nopsaan suihinsa.
Lähisaaren varikset ja korpit eivät juuri pihaan
tule. Harakoita ei täällä näe. Harvinaisuuksina
olemme nähneet kerran kärpän, joka tavoitteli
läskinpalaa, ja myyrät napsivat mielellään
maahan tippuneita siemeniä. Ketuista ja jäniksistä
emme ole talvella nähneet kuin jälkiä, joten ne
eivät kuulu tähän ruokintatarinaan.

Niinikään kutsumatta saapuvat kasper, jesper ja
joontatan eli pikkuoravat. Niin söpöjä kuin ne
ovatkin, niin rottamaisia kuitenkin. Orava onkin
sellainen ruokavieras, jota varten on tehtävä
turvajärjestelyitä, sillä se on rajuotteinen kaveri.
Se kaataa pöntöt, katkoo narut, nakertaa muovit
rikki, pudottaa vähäisemmät rakenteet maahan.
On siis tehtävä järeät sidokset ja varauduttava
nokkelaan ja älykkääseen sirkustelijaan, joka pystyy
melkoiseen akrobatiaan saadakseen ryövätyksi
lintujen muonan. Eipä silti, luontokappale sekin on.
Hankalaa vain on, jos orava kotiutuu liiaksi: sehän
tekee haisevan pesän kattorakenteisiin ja rapistelee
aamuöisin. Keväällä se ryövää lintujen munia ja
poikasia. Nimim. Kokemusta on.

Mitäkö maksaa? Maltaita tietenkin, mutta elämyksistä
maksaa mielellään. Mikä voi olla sen viihdyttävämpää
kuin ihailla lintuja, ihmetellä luontokappaleiden
kauneutta ja nauttia siitä, että saa avittaa niiden
selviämistä. Itse istun mökissä takan räiskeessä
teemuki kourassa, mutta linturievun ainoa selviämisen
mahdollisuus talven kourissa on riittävä ravinto.

Vilkasta vedessä

Varsinainen pietarinsaalis odotteli verkoissa,
kun lähdimme kokemaan verkkoja täysikuusta
parin vuorokauden jälkeen - kalenterin mukaan
kiihkein syönti oli lopuillaan. Keli oli täysin
tyyni eivätkä verkotkaan olleet järin limaiset,
joten kokeminen sujui muuten hyvin, mutta
koko ajan oli päästeltävä kaloja.

Rannimmainen verkko, 11-millinen, oli lähes
tyhjä. Muikkuverkko oli pyydystänyt vain kaksi
muikkua, tosin mätimuikkuja. Kutu ei kuitenkaan
ole vielä alkanut - se on vähän myöhässä.
Seuraava verkko oli 16-millinen. Siinä jo alkoi olla
pikkusiikaa, niissäkin jo mätiä. Yllätyksenä oli
verkkoon takertunut kaksikiloinen hauki. Se oli
jälestänyt siikoja ja särkiä.

Seuraava verkko oli jo pyytävämpi. 22-millisessä
oli järvemme kokoja ajatellen melko isojakin siikoja,
jokunen mateen luikerokin. 35-millisessä ei ollut
mitään, ei seuraavassakaan. Kokonaissaalis oli
kuitenkin mellevä, 40 siikaa plus muut. Kaikki
otamme talteen, perkkeet ja jokunen särkikin
menevät lokkien ja korppien herkuksi.

Onneksi tulin hankkineeksi vakuumikoneen,
siiat säilyvät hyvin ilmatyhjiössä. Nyt riittää
keittiössä innovoimista, miten eri tavoin siian
voi laittaa. Raaka-aine on kuitenkin erinomaista,
joten meikäkään tuskin pystyy niitä siikoja
pilaamaan: osa uuniin, osa purkkiin, osa suolaan,
osa keitoksi. Nam.

Kala on mitä parhainta lähiruokaa, joten kiitos
taas kotijärvi herkuista.

Vuorokausirytmi vinossa

Voi olla, että työaikainen "ressi" uupuneista
aamuherätyksistä ja pelottavista
yövalvomisista purkautuu auttamattomasti
nyt, kun eläkeläisenä päättää itse omasta
ajan käytöstään eikä tarvitse jännittää
ehtimisiään ja jaksamisiaan.

Vai miten voisi selittää sen, että lähes
hallitsematon vuorokausirytmi tuntuu
valtaava alaa. Ei auta, vaikka miten
yrittäisi pitää itseään kurissa joillakin
itse päättämillään ja itse kontrolloimillaan
päätöksillä kellonajoista. Se on yhtä
toimiva ja luotettava kuin firmojen omavalvonta,
itselaaduntarkkailu tai perustuslakivaliokunnan
"riippumaton" tuomio, jossa poliitikot
arvioivat poliitikkojen jääviyksiä tai
mukapuolueettomuuksia ja muita slurkkiuksia.

Vaikka varhaisehtoosta jo ovat leuat
lonksahtaa sijoiltaan haukottelusta, niin
tunnit vain vierivät, juoksevat ja syöksyvät,
ja eipä aikaakaan, kun on lähes puoliyö.
Jos vaikka vielä telkun sulkemisessa ajallaan on
jämäkkänä, niin siihen "itsevalvonta" loppuu
ja alkaa itsekseen valvominen: työhuoneessa
napsuu, kun alkaa seilailu pitkin tiedon aaltoja.
Työssäkäyvän naapuruston elonmelu hiljenee,
mutta meillä tietsikoiden valot välkkyvät,
kuuluu vain kellojen raksutus ja
hiirenkorvan napsutus. Ihan kohta sänkyyn,
mutta katson vielä tuon tai tämän...

Parin tunnin aamuöisen nukun jälkeen voi
pläjähtää äkisti täysin hereille. Ei hätää,
tunti tai kolmekin kuluu hyvin kirjaa lukiessa,
mutta yleensä aukeaa myös tietsikka. Kello
vilahtaa kuuteen, seitsemään, ja jo alkaa uni
maittaa. Sitä piisaa kymmeneen, kahteenkintoista.
Siinä päivä onkin sitten jo lähes pulkassa, ainakin
talvipäivä.

Päivä lyhenee, yö pitenee, pilvet pimentävät taivaan,
joten sekalainen vuorokausirytmi on aina vain
helpompaa - ja aina vain tuhoisampaa.
Pihalle kun ei näy ehtivän päivän näöllä,
jos vaikka itsestään saisikin ulosmenon
verran irti.

Valitusvirtenä tätä ei saa tulkita. Se on
selostus ilmiöstä nimeltä ihana eläkeikä.

Tarkkana tunturissa

Jos on tärkeätä olla tunturissa tarkkana,
niin sama pätee vesillä ja missä tahansa
luonnon helmassa, joka hempeästä kutsumastaan
huolimatta on anteeksi antamaton, armotonkin.
Luontoäidillä voivat olla helmat, mutta
leppeys on luonnossa joskus kaukana.
Pohjan pedot ovat luonnon vaaroista vähäisimmät.
Vaikka olisi miten kokenut kulkija, hetken
herpaantuminen voi käydä kalliiksi.

Tunturin laelta avautuu ankara erämaa, vaikka
se olisikin kuorruttautuneena kutsuviin
väreihin. Parinkin piirun väärä suuntima
ylhäällä, niin alhaalle päästyä on jo pahasti
eksyksissä. Tämän sanon nimimerkillä
kokemusta on.

Ollaan nyt vaikka kotoisasti sienimetsässä
tai puolukan poiminnassa. Innostunut
saapastelija voi äkkiä muljauttaa jalkansa
kiven koloon; yleensä ei käy pahasti, mutta
aina se on mahdollista. Tietenkin kännykkä
on autossa. Tai mikä hankalampi, pyörii
kuin puolukka niin että metsäautotie voi
olla missä suunnassa tahansa; tietystikin
on tasaisen pilvinen taivas eikä mistään
päin kuulu liikenteen ääntä. Erämaassa
eksyy helposti.

Viimeisin vesiseikkailu sattui lauantaiehtoona.
Mentiin soutamalla uistattamaan - oli
sopivan mellevä aallokko tyrskytaimenille.
Hienoa oli, vaikka ei tullut nykyn nykyä.
Kaikuluotain kertoi valtavista kaloista ja
isoita parvista, mutta kala ei ollut
syönnillä (laskukuun aika on vaativa).
Muuten oli mukavaa.

Viisi vapaa ja viisi vaappua oli pyynnissä,
kun yksi syvällä uiva tarrasi pohjaan.
Muita siimoja siis kelaamaan, mutta
aallokossa siimat sotkeusuivat ja muussa
tohelluksessa saapas kai tölväisi, kun
äkisti alkoi vettä tulvia paattiin. Hetko,
tappi on irti. Löysin ja heitin soutumiehelle,
että hei, pistä tappi reikään. Hetko, mutta
reikähän onkin omien saappaitten alla,
tappi takaisin heti. Onneksi lokkisaari oli
lähellä: samalla kun toinen souti rivakasti
kohti saarta, toinen tunki tappia aukkoon.
Paatti kolahti kivirantaan, aallokko jyskytti,
siimat olivat sykkyrässä, mutta henki
tallella ja kuteet kuivat.

Opetus: teerevänä on oltava muuallakin
kuin liikenteessä. Rutiiniin tuudittautuminen,
jonka voi ylimielisyydeksikin nimetä, voi tietää
ikävääkin yllätystä ties minkä "kulman" takana.
Paatissakaan ei kannata hötkyillä ja turhia
poukkoilla, vaikka miten siimat sotkeusisivat,
eikä ainakaan isoilla kalasaappailla potkiskella.
Nyt onneksi tappi löytyi nopsaan ja rantakin
oli lähellä.

Raikas ruska

Ruska hehkuu tänä vuonna raikkaana!
Värikylläisyys ei suinkaan ole itsestään
selvyys joka syksyn. Usein on pitänyt ottaa
ruskan ilo irti ruskealaikukkaasta ja sameasta
maisemasta. Nyt kuitenkin tarjolla ovat kaikki
upeat syysvärit kirkkaan keltaisesta syvän
viininpunaiseen. Maaruskakin on kuin
valokuvissa.

Pitäisi oikein tutkia, mitkä tekijät rakentavat
ruskan värit, miksi vetäytyvä vihreä jättää
joskus jälkeensä sameutta, joskus hehkua.
Usein koivut alkavat kellastua jo kesällä
kuivuuttaan, mutta mitä kummaa, jotkut koivut
kellastuvat vedenkin äärellä. Joskus saadaan
jo aikaisin hyviä yöpakkasia, joiden luulisi loihtivat
raikuvat värit puihin, mutta ei, likaisenruskeata vain
on tarjolla. Joskus taas vaihtelevat onnistuneesti
aurinkoinen ja sadekeli, yökylmä ja päivän kuulaus,
mutta ei, ruskan värit ovat likaisia.

Lappi kylpee tänä syksynä kuitenkin hienossa
väriskaalassa, joka tuli kuulemma etuajassa.
Mielestäni aikaistumiseenkaan ei ollut mitään
erityistä syytä. Pääasia kuitenkin on, että
ruska aina tulee, olipa se ajoissa tai myöhässä,
kirkkaana tai hillittynä.

Kun hankin muuttoa Lappiin 24 vuotta sitten,
sanottiin, että täällä ovat selkeät vuodenajat,
kunnon talvi, hieno valkea kesä, lyhyet mutta
kiihkeät syksy ja kevät. Tämä pitääkin upeasti
paikkansa .
Talven taas "luvattiin" alkavan niin, että heti
lokakuussa pääsee hiihtämään. Yhtenä syksynä
pysyvä lumi satelikin on 23. syyskuuta. Sen
koommin en syys-lokakuista pysyvää talvea
ole kokenut.

Vaikka syksy viimoineen ja sateineen tulee mas
o menos, enemmän tai vähemmän ajallaan, niin
varsinainen valkea talvi viivyttelee aina vain
pidempään. Toisaalta vastaavasti myös kevät
viivyttelee; vielä äitienpäivänä riittää talvista
tunnelmaa ja rinteissäkin lunta.

Lieneekö tämä oikukkuus sitä kuuluisaa
"sadevesi-ilmiötä" vai luonnollista vaihtelua -
toivottavasti tuota jälkimmäistä.

Sutimalla siistiä

Kauniit syyspäivät ovat alkaneet hehkua väreissä.
Innostus valtasi myös sutikättä niin, että väriä
piti saada sinne ja tänne. Minä tyydyin sutimaan
ämpäreitä, tarjottimia, purkkeja ja kynttiläntelineitä,
Tapio ryhtyi tositoimiin. Jälki on komeata.

Erkin keittämä punamaali löysi tiensä mökin,
saunan ja varaston seinälle jo kesällä, myös
pajaa kohennettiin. Punaruskea väri istuu
hyvin suomalaiseen maisemaan - rauhallinen,
kaunis väri. Portaita ja lattioita varten löytyy
maalikaupasta samaa perinnesävyä.

Kun elokuun ja syyskuun alun marja- ja sienisouvi
saatiin viedyksi "kotiin", Tapion silmät iskeytyivät
pienoihin, pieliin, kynnyksiin ja kalusteisiin.
Alkoi taas uusi souvi, sutisellainen.

Ensin tyhjeni varasto. Se siivottiin hiirten vierailuista,
lattia maalattiin, roippeet pantiin jätteisiin,
tarvikkeet lajiteltiin. Lopputulos on hieno.
Sitten Tapio kävi saunan kimppuun - sama
juttu, siivous, ikkunanpienojen maalaus,
terassin kohentaminen ja maalaus.

Vuoroon tuli hyyskä: lattia, porras ja reiän kansi
saivat uuden maalin, myös kesäistä punamultausta
kohennettiin. Kauniit päivät innostivat lisää:
nyt vuoroon tulivat kuistin ikkunanpokat ja
porrasmaalin uudistaminen.

Kummaa, miten punaruskea ja valkoinen
väri sointuvat hyvin sinisen ja vihreän maiseman
kanssa - tosin nyt ilme alkaa olla syysruskainen,
siis vieläkin sointuvampaa.

Yleensä maalaussessiossa sivutuotteena syntyy
kokoelma maalintahraisia kuteita. Nyt suuren
sutioperaation yllätys oli, että tällä kerralla
Tapion "maalipaitojen" valikoima ei lisääntynyt
- käytössä olivat paita ja housut, joita oli jo
aiemminkin käytetty vastaavissa puuhissa.
Sottaantunut uusi lippiskin onnistuttiin putsaamaan.

Mieli on hyvä uurastuksen jälkeen ja silmä lepää.

Metsän monta menijää

Lapissa kaikki käy kovin nopeasti, sanoi
kansallisrunoilijamme Eino Leino, ja voi,
miten oikeassa hän olikaan.

Viivähdimme vain muutaman päivän kotona,
ja maisema oli lähes muuttunut. Kun
matkasimme kotiin elokuun lopulla, oli
vielä täysi kesä. Pari kolme yötä kotona, ja
matkalla mökille maisema henki jo syksyä,
vääjäämättä. Kellertävät ja rusehtavat värit
olivat vallanneet maiseman. Kesän lämpökin
oli muuttunut raikkaaksi, ellei peräti viileäksi,
ja hallaöitä oli ollut jo luvassa.

Runsaan sadan kilometrin matkalla kodin
ja mökin välillä voi sattua mitä tahansa.
Matka syyskuun toisena kohti mökkiä oli
tulvillaan elämyksiä. Kivalon keikka tehtiin
jälleen sienten perässä - löytyi vielä korit ja
pussit pullolleen tatteja, myös rouskuja ja
vielä jokunen haperokin (oli taas tuntien
souvi sienten perkaamisessa ja kuivuriin
laittamisessa). Uutuutena oli mellevä löydös
lampaan ja vuohen kääpiä. Niistä tulee hyviä
"vasikanpihvejä".

Porotkin pitävät sienistä, niillä ne lihottavat
itsensä talvikuntoon. Nyt ei ole ollut paljon
pistiäisiä porojen kiusana, ja kun sienikesä
on ollut hirmuinen ja kelitkin lopulta viilenneet,
poroilla on juhlaa. Iso tokka levittäytyi tien
molemmin puolin ja tiellekin, ja niin lihavia
elikoita, että ihan hyllyivät. Sarvet upeina
pystyssä, juoksu juhlavaa. Oli riemu katsoa.

Kivalon tiellä pölähti iso ukkomehto tielle;
raukka pelästyi yhtä paljon kuin metkin,
mutta onneksi lennähti methän puolelle
pakhoon.

Mökki tielle päästyä äkkäsimme ison
hanhitokan, kaksi kolmekymmentä
lintua, kahen mettän välisellä pellolla
lepäilemässä, keräämässä voimia muuttomatkaa
varten. Ujutimme auton varovasti peltotielle ja
kurkimme lintuja. Ihan olivat rauhassa, meitä
pelkäämättä. Ehkeivät äkänneet.

Vähän matkaa eteen päin, niin viiletti ketun
poika yli tien. Se silmäsi meitä epäluuloisesti
tien reunalta, mutta totesi sitten, että vaaraton
möhkö. Hyppeli hetken tien laidan risukossa,
mutta arvioi sitten, että tie on kulkemista
varten ja alkoi lönkötellä keskellä tietä kuten
tien käyttäjän sopiikin. Välillä toki pysähtyi
katsomaan taakseen, että vieläkö möhkö (auto)
pysyy perässä. Taisi pikkuinen sitten muistaa, että
on nälkä, kun poikkesi pellolle, pysähteli,
kuulosteli, syöksähteli, ja sai lopulta hiiren
kiinni. Popsi ja jatkoi peltomatkaansa.

Mökille päästyä ilman täytti pillien piipahtelu,
pyypillit äänessä, kirjaimellisesti. Puolijoukkueellinen,
tai oikeastaan ryhmällinen pyitä kahahteli
pihapuissa. Pyyt, teeret, erilaiset kyyhkyt ja
muut metsäkanalinnut ovat mökkiniemellä
tuttuja. Lisäksi pihapiirissä asustelee pupu.
Oravasta ja myyristä puhumattakaan.

Kun pääsee lähelle villiä eläintä ja luulee jopa
saaneensa jonkinlaisen yhteyden, vaikkapa
vain nopean katsekontaktin, tuntuu mahtavalta.
Ihan kuin saisi itselleen roolin, olemassa olon
oikeutuksen osana luontoa.
Mitä mieltä lienevät ihmisestä, nämä luonnon
itseoikeutetut.

Hirveä herkkuhamstraus

Lapin kesän voi summata antoisaksi tälläkin kertaa,
vaikka kevään korvat ja kesän hillat jäivätkin saamatta.
Kaiken korvasi loppukesän herkkutattisaalistus. Se oli
uskomatonta, lähes mahdotonta, herkkutatti-invaasio
oli mielikuvituksellinen; niitä oli kasoina, rykelminä,
puskina, täplikköinä, osa leprahtaneina, osa pontevasti
vielä pyrkimässä pintaan. Metsät pullistelivat miljoonista
tateista, joista tosin valtaosa oli mennyt yli tai tullut
porojen popsimiksi. Jäi siitä meillekin silti ihan riittävästi,
vallan yllin kyllin. Kolme reissua teimme kangasmetsiin,
ja sienikopat natisivat painostaan. Arvioimme, että
raahasimme metsistä kaikkiaan lähes 40 kiloa raakatattia;
sopivasti ehdimme ennen yöpakkasia.













Herkkutatti kaipaa putsausta, tietty, kuten muutkin
sienet, mutta saldoksi jäi kuitenkin tuhti määrä,
jota kuivasimme vuorokausikaupalla. Yhteen
kuivurilliseen mahtuu kerralla aina kuusi pellillistä
siivutettua sientä, ja lasteja kertyi puolensataa. Yleensä
asettelen sienen siivut sievästi ritirinnakkain, mutta
nyt oli lastattava kasaan niin paljon kuin mahtui.
Otin riskin, että kuivuvatko, mutta kuivuri oli tehokas
ja tulos hyvä. Lopullinen sienimäärä kutistui tietysti
murto-osaansa tuoreesta tavarasta.

Kaikkea sientä ei sentään pantu kuivurin kautta
säilöön. Iso osa upposi siltsillään paistinpannun kautta
mahaan. Aika hyvä "talsi" sekin, herkku jää kivasti
muistuttamaan itsestään, siis vyötärölle.















Kuulostaa hurjalta, ja syystäkin voi tattisessiotamme
kutsua tattiriemasteluksi, ellei ihan taisteluksi - semmoiselta
syöksähtelymme pitkin pötkin sinne tänne metsissä
tattien saalistuksessa on täytynyt näyttää.

Upeata sienijuhlinta kuitenkin oli tänä syksynä. Hyvä
sitä on muistella pitkin talvea, kun ropistelee kuivattua
sientä mausteeksi murekkeeseen, munakkaaseen,
keittoon, kastikkeeseen, jopa salaattiin - rajana on vain
mielikuvitus.

Hyvällä omalla tunnolla saalistamme kaikkea, mitä
Lapin upea luonto tarjoaa. Vuodet vaihtelevat ja kannat
myös. Yhtenä vuonna tarjolla on rutkasti yhtä, mutta
hakusessa on toinen - ja päin vastoin. Ei siis tarvitse
ujostella, vaikka äkkiseltään vaikuttaisikin ahneelta.
Varastoida kannattaa, jos vaikka tulisi piiritys. Ja
nälkähän ihmiesrievulle tulee aika ajoin muutenkin.

Ei yksittäinen noukkija laajassa erämaassa paljon paina.
Lisäetuna on, että lappilaisessa luonnosta kerätty tai
kalasteltu tuote on niin puhdasta kuin Suomesta
suinkin on saatavissa. Luomujen luomua.

Vapaaehtoinen vaiva viimeistä varvia

Vimma sekin on, vaappua (keikkua) tuntitolkulla
veneessä vaappua uitellen nykäisyn toivossa. Kun
siitä selviää vaivaisena, pikemminkin enemmän
kuin vähemmän, niin mielen perukoilla on tunne,
ettei koskaan enää.
Tapio soutaa soutamistaan seitsemän-kahdeksan
tuntia illasta, parin tunnin torkahdus teltassa tai
autossa lähtöpaikalla, sitten soutua lisää saman
verran, jopa kymmenen tuntia - minä aherran siimojen
ja vaappujen, syvääjien ja painojen kanssa.
Voimat on kiskottu äärimmilleen ja toipuminen
vie pitkään, olo maalla on kuin merimiehen,
koko ajan keinuttaa. Pää humisee unettomuutta.
24 tunnin kuluttua vaivat ovat vaihtuneet voiton
tunteeseen: siitä selvittiin ja olipa hieno kokemus ja
ensi vuonna uudelleen.

Paitsi että nyt ei ensi vuodesta tiedä vielä kukaan.
Kultainen Taimen nimittäin soudettiin tänä kesänä
viimeisen kerran, näin sanotaan. Talkoovoimin
järjestetty ja läpi viety tapahtuma on järjestetty
25 kertaa, me olemme olleet mukana 15 kertaa.
Talkooväki vanhenee, nuoria ei vaivan näkö
kiinnosta, ja parhaimmillaan yli 400 venekuntaa
kerännyt kalakisa on supistunut. Tänä kesänä
mukana oli vielä 165 venekuntaa. Myös kisaväki
vanhenee, voimat hupenevat. Tämän jälkeen
kilpailua ei enää järjestetä ainakaan nykymuodossaan.

Voimia ja sinniä kisa kysyy. Ideana on, että
kisa käydään soutupaateilla, kilpailuaika on
21 tuntia (alkuvuosina 24 tuntia). Lähtölaukaus
ammutaan kello 18 perjantaina ja aikaa on
lauantaihin kello 15:een asti yrittää saada
kasaan mahdollisimman paljon kalaa. Taimenta
tietysti tavoitellaan, sillä taimenkilosta kertyy
viisi pistettä, muusta kalasta, siis hauesta,
kuhasta ja ahvenestä yksi piste kiloa kohti.
Palkinnot olivat aikoinaan upeat, jopa puuveneitä
ja moottorikelkkoja. Nyt suurimman taimenen
saaja voitti mökkitontin järven rannalta.

Kisaan kannattaa valmistautua huolellisesti,
koska lähtölaukauksen jälkeen ei maihin ole
lupa pistäytyä missä tahansa varusteita
täydentämään (lue vilunkipeliä harjoittamaan
tai aiemmin pyydettyä kalaa noutamaan).
Kilpailijoille on tarjolla pari kolme valvottua
taukopaikkaa lepoa varten ja kisakalojen
jättämistä varten. Ainainen epävarmuustekijä
on sää, jonka selättää oikeilla varusteilla.
Nykyään on helppoa, kun netistä voi tsekata
vielä viime hetkillä melko pitävät ennusteet.

Varusteet, vaihtosukat, lääkkeet, lämmin
kerta yötä varten, vessapaperi ja sen semmoinen,
pakataan mustaan muovisäkkiin - se on paras
veneessä sateella ja selän lepuuttajana, eväät ja
vesi kylmäkallejen kanssa tihveräiseen, ja
tietysti vavat ja varavavat, kelat, siimat ja
varasiimat, vieheet, syvääjät, soututuoli,
haavi, kuuppa ja mukana on tietysti aina pappi,
siis tainnutuskapula. Lippis ja aurinkolasit,
pelastusliivit ja saappaat .... huh, vene on
täynnä, vaikka iso osa varusteista on päällä.
Tällä kerralla onnistuimme minimoinaan
varustuksen, mukana ei ollut koko garderooppi.
Tosin kelikin oli mitä parhain, ehtoolla jopa
kalakeli, aamu aukeni kesälomalaisen kelinä,
siis ei kalakelinä. Parempi sekin kuin monena
kesänä kokemamme hirvetä tuulet, sateet ja
armottomat helteet.

Olemme aina päässeet kalakuntaan, siis
saaneet kalaa, mutta vain lohkossa "muuta
kalaa" eli haukia. Sijoitus on ollut aina melko
hyvä, vaikka palkinnoille emme ole koskaan
yltäneet. Kun tänä lauantaina rantauduimme,
oli sijoituksemme 17. (olemme joskus olleet
jopa 9:nnellä sijalla jossakin vaiheessa kisaa),
mutta sijoitus tietysti muuttuu, kun kaikkien
saalis on saatu punnituksi. Kisa kisalta on
taimenten saajien joukko harventunut.
Nyt kisa-aamuna oli taimenta saanut vain
kolme venekuntaa! Mekään emme - kuten
emme aiemminkinaan - saaneet taimenta.
Haukisaaliimme oli tällä kertaa vaatimattomat
2,7 kiloa perattua kalaa.

Kun Ranuan legendaarinen ja tuhansien
tarinoiden kalakisa Kultainen Taimen nyt
lopetetaan, on se samalla meille luopuminen
mainiolla tavalla: emme antaneet periksi, muut
antoivat. Heh.