Lettusyndrooma

Ei ole uskottavaa, jos joku väittää
paistavansa lettuja niin, että
jokainen lettu onnistuu. Voi
puhua jopa lettusyndroomasta,
jossa ensimmäiset letut aina
epäonnistuvat. Oireyhtymään
kuuluu olmi väri, lötky olemus
ja surkean tahma maku.

Olipa kyse letuista tai
räiskäleistä, ja kyseisten
tuotteiden valmistamiseen
tarkoitetusta pannusta tai
yleispaistinpannusta, tilanne
on aina sama: ensimmäiset
räiskäleet ja letut ovat
kaameita. Vain pannukakku
onnistuu aina, lähes.

Vaikka miten käyttäisi
valurautaista lettupannua
varustettuna kuudella tai
seitsemälä "kololla" tai
sitten matalaa räiskälepannua,
tavallista teflonpannua
tai valuraitaista paistinpannua,

käyttipä voita tai öljyä,

aina tulos on sama.

Vaikka miten kuumentaisi

pannun valmiiksi ja antaisi

rasvan lähes palaa, aina

ensimmäiset taikinatuotokset

ovat pilalla. Mikä ihme
siinä mättää.

Viimeisimmät kokeilut

pihagrillin muurikalla
antoivat saman tuloksen.
Ensimmäiset räiskäleet
olivat puoliksi palaneita,

puoliksi raakoja, rikkinäisä,

siis kammottavia.
Sokerihuntu ei niitä
pelastanut. Jatko oli
onneksi parempi.

Yleensä, mitä pidemälle
lettutaikinan paistosessio
etenee, sen parempaa
jälkeä syntyy - ja makoisampaa.
Parhaat letut ovat ripsireunaisia,
tummahkoja, kiinteitä, mutta
meheviä.

Hilloon ja kermavaahtoon
voi peittää monta mokaa,
mutta täyteen huijaukseen
niilläkään ei pääse. Eka lätyt
jäävät vadille viimeiseksi ja
saattavat jopa joutua roskiin.
Vanhasta lötkyletusta kun
ei pysty loihtimaan uutta
ruokaa kuten yleensä mistä
tahansa muusta tähteeksi
jääneestä ruoasta pystyy
tekemään äitien opettamalla
tavalla.

Todistaako räiskäle
raamatullista viisautta,
jonka mukaan ensimmäiset
tulevat viimeiseksi, viimeiset
ensimmäiseksi.

Kaverille köniin

Köniin tulee, koska kaveri
sen ansaitsee, ja köniin tulee
siltikin, ihan muuten vain,
ihan kuvaannollisestikin.

Suvaitsemattomuus lisääntyy,
tiesi uutinen kertoa. Varsinaisesti
se ei ole uutinen - kaiken sorttinen
karsastaminen näkyy vähän
joka puolella, niin pienessä kuin
isossa asiassa. Sen jokainen
huomaa itsessään.

Jotenkin kuvittelisi, että
ennen vanhaan oltiin melko
suvaitsevaisia, käsitettiin, että
erilaisuus on luonnollista
ihmistenkin kesken, samaan
tapaan kuin erilaisuus on
itsestään selvää luonnossa.

Ei se tietysti niin ollut. Ihminen
on aina ollut mahdollisimman
ahdasmielinen ja kapea-ajatuksinen.
Korkeintaan alistuttiin kulloiseenkin
yhden totuuden tai yhden ainoan
oikeutuksen valtaan, eikä sitä
maailmanjärjestystä vastaan
kannattanut tempoilla.

On erilaisia olomuotoja, on
eri lajeja, kivi-, kasvi- ja
eläinkuntaa, lajienkin kesken on
eroavaisuuksia. Tällainen on
meidän maailmassamme
olevaisuuden edellytys.
Sen jokainen käsittää.

Miten sitten on mahdollista,
että ihminen ei ymmärrä, että
ihmistenkin kesken erilaisuus
on edellytys. On ensinnäkin
eri sukupuolia, siitä sikiää
eri ikäisiä ihmisiä, ja siitä
taas syntyy erilaisia elämän
vaiheita ihmisten kesken, ja
lapsuudesta ikääntymiseen
asti ilmenee erilaisia fyysisiä
olomuotoja ja kehitysvaiheita.

Hyvät hyssykät: silti tuntuu,
että hyväksyttävissä on vain
yhdenlainen olomuoto, "nuori
leijona", ja siinäkin toisen
on oltava toisensa kaltainen,
ellei peräti klooni. Jos vähän
poikkeaa, on vaara joutua
kiusatuksi.

Rohkea on se, joka antaa piut
paut, jos huomaa joutuvansa
minkä tahansa karsinoinnin
kohteeksi. On vahva omaisuus,
jos jo kotoaan on saanut sellaiset
eväät, että itsetunto on kehittynyt
terveelle pohjalle. Näillä lähdöillä
pystyy huumorilla torppaamaan
tölväysyritykset ja myös
hyväksymään muita. Suru, että niin
suuri osa ihmisistä saa lapsesta
lähtien kokea vähättelyä ja
tönimistä. Selvää on, että
nurkaan sysiminen kierouttaa
mieltä ja syö edellytyksiä
tasapainoiseen suhteeseen
muuta porukkaa kohtaan.

Jos eläimen sulkee häkkiin,
se alkaa käyttäytyä "oudosti".
Jos paljon eläimiä panee häkkiin,
ne käyvät toistensa kimppuun.
Lienevät ihmiset keskenään
samanlaisessa vankilassa.
Mitä ahtaammalla olemme,
sen huonommin siedämme
toisiamme.

Erään arvelun mukaan taloudellisesti
huonoina aikoina suvaitsemattomuus
lisääntyy ja nousukausina taas
päin vastoin. Vaikea uskoa, sillä
monet havainnot todistavat toisin.
Jos lama lisääkin itsekkyyttä, niin
runsauden aika se vasta itsekkyyttä
ruokkiikin. Kun ahneus kasvaa,
niin antamisen mieli vähenee. Se
tarkoittaa, että kakkua ei haluta
jakaa, toista ei suvaita, etenkään,
jos toinen on hiukankaan erilainen.

Emme suvaitse eri-ikäisiä, eri
sukupuolta olevia, eri rotuisia,
eri värisiä, eri painoisia, eri tavoin
puhuvia tai pukeutuvia, erilaisissa
hommissa olevia tai hommattomia,
eri tavoin ajattelevia tai niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan, emme vallassa
olevia emmekä vallattomia, emme
eri asioita arvostavia tai harrastavia,
emmekä harrastamattomia.
Emme hyväksy ketään muita kuin
itsemme ja ehkä muutaman itse
valitsemamme. Ja nämä piirteet
saamme jokainen huomata ihan
itse tykönämme omassa itsessämme.

Erilaisuus etoo, paitsi oma
erilaisuutemme. Sitäkään
emme aina hyväksy, jos peiliin
katsomme.

Omissa käsissämme on, mitä
peilin kertoma meille opettaa,
tukahduttaako se vai avartaako
ajattelua.

Outoja onnentunteita

Nuorena uskoi, että onni on
suuria tunteita ja valtavia
kuohuja, isoja rikkauksia.
Kuvitteli, että voidakseen
olla onnellinen oli saavutettava
jotakin isoa, vähintäänkin
jotakin sellaista, mihin vain
harva yltäisi.

Ei käsittänyt olevansa
onnellinen, kun opiskeli,
seurusteli, kävi töissä, sai
palkkatilin, muutti uuteen
asuntoon, syntyi lapsi, joka
joskus valvotti, tuli perhejuhlia,
tapasi ystäviä, matkusteli
ja sai joskus hankituksi
haaveilemansa vempeleen.
Sehän vain oli elämää.

Siinähän se juuri oli, elämässä.
Onni oli elämässä, siinä
arkipäivässä, jota silloin
arveli paarustavansa läpi.
Totuus oli toinen: sitä arkea
liiteli, asteli, kompasteli,
kipitti, hyppeli, käveli ja
juoksi. Saattoi jopa olla,
että elämä oli omissa
käsissä - siltä osin, mitä
elämä nyt yleensä voi
olla ihmisen omissa
koprissa.

Tietysti lisäyrttinä sopassa oli,
että ymmärsi yrittää, pyrkiä niin
sanotusti oman onnensa sepäksi.
Oivalsi, ettei pieniin eikä oikein
isoihinkaan vastoinkäymisiin
kannattanut lannistua, vaan
jos kaatui, nousi ylös. Kun
siihen pystyi, jo sekin oli
onnea. Surku, ettei semmoisesta
älynnyt olla onnellinen.

Ikääntymisen yksi upeita
puolia on onnellisuuden
lisääntyminen - kuulostakoon
se ristiriitaiselta. Vaikka monet
puitteet kapenevat, niin ilo
levenee. Yhä vähäisemmät
asiat ilahduttavat, yhä pienempi
sysäys tarvitaan onnen tuneen
herättämiseen.

Voi kuvitella, miten nuori
uljas leijona vilkaisee säälivästi.
Mitä hymyn aihetta tuolla
kremppajalalla voi olla,
luuserilta näyttääkin. Keskellä
onnensa huikeutta ei nuori ehkä
voi käsittää, mitä onnen
aihetta vanhalla enää voi olla
- ja sääli, että harva nuori
näkee omaakaan onnellisuuttaan.

Kun usko suuriin saavutuksiin hiipuu,
voi tietysti tuntua katkeralta,
mutta niin pitää ollakin.
Ilman pettymystä ei voi pohtia
asioita uusiin puihin. Ei
voi kasata palikoita uusiksi
rakennelmiksi, ellei vanha
rakennelma ensin romahda.

Kesken perunan kuorimisen
yllättyy äkillisestä onnen tunteesta,
sisältä kumpuaa outo onnellisuus.
Tässä kuorii perunoita, ihanaa,
oman maan pottuja. Kohta
tuoksuu kalakeitto, ihanaa,
itse pyydetyt kalat. Ihanaa,
kesällä taas kalastetaan. Ihanaa,
tänään ei jalassa tunnukaan
kipua. Voi miten hauskaa,
serkku soitteli, ihanaa, että
on sukulaisia.

Ilon aiheita on loputtomasti,
onnellisuuden siemeniä.
Paljon on jäänyt taakse, paljon
on itketty ja surtu, paljon on
menetetty, ystäviä, rakkaita,
terveyttä, mahdollisuuksia,
mutta vielä on paljon asioita,
joista voi iloita. Suru meillä on
koko ajan mukanamme, mutta
ilo on taikuri, joka loihtii
onnen tunteen yllättäen;
onnellisuus meitä "vaanii".

Lasi on vielä puolillaan...

Vuoroin vieraissa

Vuodenkierron taitekohdissa
aina seilaa mietteestä toiseen:
missä olisi mieluisinta asua,
pohjoisessa vai etelässä.
Suomi on pitkä maa, ja se
korostuu keväinsyksyin.
Mutta ei hätää, vuoroin
vieraissa, eli toisaalta ja
toisaalta. Kun yhtäällä
on yhtä, on toisaalla toista.

Näin keväällä kuulostelee
kadehtien, miten etelässä jo
kukkivat tulppaanit,
ja jossakin on ajettu jo niin
pitkää ruohoa, että ei ole
tahtonut leikkuriin mahtua.
Täällä pohjolassa vielä
köllöttää lunta kasoissa,
ei ole vielä jaksanut kaikki
sulaa, ja tuulet ovat olleet kalsat
ja kelit kylmät. Tulvat ovat
vielä paikoin nousussa,
paikoin jo pysähtyneet, maa
on tasaisen ruskeaa, kuollutta,
mistään ei pilkahdakaan
vihreätä. Sentään on jotakin:
puiden silmut ovat jo
lupaavasti paisuneet.
Lapin kesä tulee neljä viikkoa
myöhemmin kuin maan
eteläisen osan, mutta kun aika
sitten koittaa, kesä suorastaan
"räjähtää" vauhtiin. Jos etelässä
talvi lopahtaa lyhyeen ja kevät
kestää pitkään, niin Lapissa
talvi muuttuu kesäksi viikossa.

Voi sitä suven kauneutta,
kirkkautta  ja valoa, joka ei
sammu ollenkaan. Yötön
yö hellii lappilaisia ihanasti.
Utsjoella alkoi yötön aika jo
monta päivää sitten, ja kohta
napapiirilläkin. Yöajan valo
on ihmeellistä, varjotonta,
salaperäistä, yön äänetkin
kuulostavat oudoilta, kuin
oltaisiin toisessa maailmassa.

Heinäkuussa tosin jo alkaa
pimentyä, ja elokuu esittelee
usein jo hallaakin. Syksy saapuu
Lappiin, kun etelässä vielä
kesätellään. Haikeana eteläläisten
kuvia ja juttuja kuuntelee.
Sentään syksyn värikylläisyys
kohtelee koko maata
tasapuolisesti. Eipä silti, Lapin
maaruska on vertaansa vailla.

Taas pohtii, onko hyvä niin
vai näin. Jos syksy tuleekin
pohjoiseen aikaisin, niin eipä
aikaakaan, kun se verhoutuu
valkoiseen, ja talvea kohti
mennään rivakasti, valon
tunnit hupenevat nopeaa
tahtia. Lopulta aurinko tuskin
enää näyttäytyy, mutta pohjoisen
kaamos löytää aina jostakin
valoa - toisin kuin etelän kaamos,
joka on hirveän musta.

Vuoden pimeimpänä aikana
etelässä saadaan auringonvaloa
monta tuntia, mutta usein
maa on lumeton, ja musta imee
valon. Napapiirin korkeudella
aurinko näyttäytyy vain tunnin
pari, mutta valkea maa pehmentää,
ja aina jostakin kajastaa.
Taas ajattelee, että onpa hienoa,
kun saa asua pohjoisen puhtaissa
lumimaisemissa eikä tarvitse
rämpiä loskassa ja ravassa.

Ruohon sanotaan olevan
vihreintä aina aidan toisella
puolella, mutta pohjoisen ja
etelän hyviä puolia pohtiessa
ainakin joskus tuntuu, että
kyllä ruoho sentään on upeinta
aidan omalla puolella.

Mieletön muoti muokkaa

Takavuosien muotikuteita
muisteli Hesarissa Pirkko
Mannola jonkun muoti-ihmisen
kanssa kuvien kera. Oli
myös kuva, jossa Pirkolla
oli housupuku - ei ollut kuulemma
viihtynyt siinä. Muistelivat,
miten esimerkiksi kuuskytluvulla
ei naisen passannut ilmaantua
töihin housuasussa.

Jysäys, toden totta. Muistin
samalla itsekin, että semmoinen
kysymys nousi esiin meidänkin
konttorissa. Oli kamala pakkaskeli,
ja joku kysyi, josko pitkissä housuissa
saisi, kun sääriäkin niin paleltaa.
Kielto oli ehdoton. Nuori
esimies ilmoitti sarkastisesti,
että seuraavaksi kai haluttaisiin
tulla töihin papiljotit päässä.
Olihan se sen verran hurja vertaus,
että jokainen nainen laski päänsä
häpeissään. Jaa, siitä on aikaa 45
vuotta, oikeastaan ihmisikä.

Toisaalta, ei siitä kovin pitkä aika
ole, mutta etäälle on päästy ja
menty toiseen ääripäähän.
Takavuosien "siveellinen"
pukeutuminen on muuttunut
"avoimeksi"; kaiken on oltava
näytillä sekä ylhäältä että alhaalta.
En tiedä, mistä tämä kumpuaa,
mutta tuntuu siltä, että puolialaston
tai viettelevä olemus on oltava jo
pikkutytöstä lähtien.


Kullakin aikakaudella on ollut
muoti-ihanteensa, mutta yhteistä
näille on aina ollut, että niissä
pyritään panemaan naiselle
kahleita ja sääntelemään häntä
myös ulkoisesti. Milloin on keuhkot
puristettu kasaan ja rinnat littiin,
tai sitten niiden tuli pursua esiin,
milloin lantion ja takapuolen
piti olla jättitynnyri, milloin
ei saanut varpaidenkaan näkyä,
milloin naisen vartalo oli
puristettava luisen panssarin
avulla muottiin, jopa katkottu
kylkiluita vyötärön ohentamiseksi.
Tuskallisimmasta päästä muotia
lienee kiinalainen tapa estää
naisen jalkaterän kasvu typistämällä.

Oma lukunsa on eräissä
kulttuureissa harrastettava,
lähinnä tyttöihin kohdistuva
silpominen ja rääkkäys. Sen
ajatteleminen panee voimaan
pahoin. Kyse ei ole ulkonäöstä
tai muodista, vaan perinteestä
ja jostakin muusta oudosta
syystä.

Vielä viime vuosisadalla
kuristettiin, kiristettiin, puristettiin
ja paheksuttiin naisten vartaloa.
Onneksi tulivat sukkahousut,
sittemmin teepaidat. Eipä silti,
muoti kulkee ympyrää, ja
tänään naiset silpovat ja täplittävät
itseään jälleen ja ihan vapaaehtoisesti.
Niin sanottuun kauneuteen
panostetaan sairaalloisesti,
lopputulos jääköön kunkin
arvioitavaksi.

Mieleen muistuu kouluaikaisen
isoraamisen yläluokkalaispojan
tokaisu, lieneekö ollut omansa vai
jonkun toisen viisaus: saunapuhtaana
tyttö on paras.

Kevään kivaa kujerrusta

Pitkän pimeän jälkeen tuntuu, kuin
valon määrä kasvaisi kohisten,
kirjaimellisesti, kun luonto
vähä kerrassaan "herää".
Kummallista, miten syksyllä pimeys
lisääntyy nopsaan pysyäkseen
pitkään, mutta annas, kun päästään
helmi-maaliskuulle, päivä pitenee
ripeästi. Nyt huhtikuussa valo
suorastaan kimaltaa - tai siis
hanget kimaltavat, illat valkenevat.
Kevään "nousuhumalan" kruunaa
kujerrus.

Pehmeiden hankien aikaan saattoi
kuulla varovaisen äännähdyksen
sieltä tai täältä, mutta muuten
hämärissä oli hiljaista. Nyt kun
valon määrä kasvaa nopsaan,
äänten määrä lisääntyy samaa
tahtia.

Muuttolintuja on bongattu jo
viikkoja, ja mökillekin ilmestyi
jo urpiaisparvi. Peipoista ei vielä
täällä ole ollut havaintoa, mutta
talvehtijat ovat olleet näkyvästi
ruokintapaikoilla.

Kun oli tosi kylmä, hömötiaiset
olivat rohkeina, eivät turhaan
kuluttaneet energiaa paetakseen.
Talitintit, sinitiaiset ja hömpyt
kävivät kilpaa oravan kanssa
laudalla. Kaipasi vain punatulkkuja,
mutta riemu oli suuri, kun pari
päivää sitten yksi pariskunta
vieraili syömäpaikalla.

Nyt ovat tulleet jo joutsenetkin;
tulee jotenkin alkuvoimainen tunne,
kun etäältä alkaa kuulua törähdyksiä
ja hetken kuluttua uljas lintupari
lentää yli kohti pohjoista. Upeata,
taas on talvi takana ja valkeat
linnut palaavat.

Metsäkanalinnut melskaavat
jo perinteisillä soidinmaillaan;
pilkkimies niitä voi onnellisena
kuulostella. Lähisaaressa
krookahtelevat korpitkin,
kevätrinnoin.

Kun muuttolinnut vähitellen,
kukin laji vuorollaan, saapuvat
pesintäseuduilleen, on konsertti
valtava. Vihellysten kirjo on
rikas, kuoron yhteinen melu
on lähes kakofoniaa, mutta
mieluisaa sellaista. Aurinko tuskin
ehtii kurkata, kun meteli jo
alkaa. Nautinnollistahan se
vain on.

Sitten äkisti, kaikki vaikenevat.
Pesintä on alkanut, kesä on tullut.

Tuhoisaa teollisuusmuonaa

Luulen, että parasta sapuskaa ihmiselle
on perusruoka; tarkoittaa kypsennettyä
kalaa, kypsennettyjä juureksia, lihaa
kypsennettynä ja viljaa, kypsänä niinikään.
Päälle muutama hörppy lähdevettä.
Oikein hövelinä päivänä lisäksi piimää.
Kesällä herkutellaan vihanneksilla ja
syksyllä marjoilla. Kaikkia näitä voidaan
kuivata talven varalle. Talvella met emme
juo maitoa, ko lehmät ovat ummessa.
Haetaan esiin kuivatut juustot.

Uutinen kertoo tulehdusperäisten
sairauksien yleistyneen rajusti viimeisten
20 vuoden aikana. Yhä useampi suomalainen
ripuloi, maha on alinomaisessa stressitilassa.
Voisi hetimiten sanoa, että syy on työilmastossa
(Suomi on koulu- ja työpaikkakiusaajien
luvattu maa). Siitä ei nyt ole kyse.

IBD-sairaudet tarkoittavat tulehduksellisia
suolistosairauksia. Niihin kuuluva Chronin
tauti ja haavainen paksunsuolentulehdus
aiheuttavat mahakipua, väsymystä, laihtumista,
jatkuvaa ripulia, jopa niin rajua, että on
pidätysvaikeuksia. Uusia tapauksia todetaan
vuosittain pari tuhatta, ja nykyään lasketaan
lähes 40 000 ihmisen potevan tätä vaivaa,
kun kansansairauden rajana pidetään 50 000
sairastunutta. Näin siis lehtitietojen mukaan.

Ilmiö on tietty kiintoisa ja saa tutkijat
tutkimaan, mutta tutkijamaisesti lausumaan
viileään tyyliin: syytä ei vielä tiedetä, mutta
kyseessä voi olla jokin tekijä elinympäristössä.
Hah hah. Ilman muuta, sanoo myös tavallinen
tallero. Jos kyse olisi perintötekijöistä, ehkä
ilmiö olisi ollut aina eikä siis olisi mikään ilmiö
ollenkaan.

Tämä vaiva on yleistynyt erityisesti
länsimaissa (lue: maissa, joissa syödään
tehdasvalmisteisia ruokia, eineksiä ja
muita mömmömuonia). Tauti puhkeaa
20-30 vuoden iässä. Kotitarvetallero
päättelee siitä, että siihen mennessä
erilaisia säilöntä-, maunparanne- ja
muita lisäaineita on ehtinyt kertyä
elimistöön jo niin paljon, että tilaus
sairauden puhkeamiselle on valmis.

Ihmisen myrkyttyminenhän alkaa jo
oikeastaan kohdussa ja jatkuu hyvää
haipakkaa imeväisiässä, äidit kun
kuulemma eivät enää imetä vaan
helpompi on lykätä pullo suuhun,
käyttää vastikkeita. Sittemmin kaappi
on täynnä erilaisia vauvanpurkkiruokia
kunnes pienokainen on niin iso, että
pikkuhammas pystyy puremaan
hampurilaisia ja pizzoja.

Tutkijan maltillisella narinalla tosin
voidaan todeta, että taudin yleistyessä
on samalla ollut muutoksia ruokavalion
lisäksi taudinaiheuttajissa.

Talonpoiokaisjärjellä ajatellen kuitenkin
koko nykyinen keinotekoinen elämä
riittää taudinaiheuttajaksi. Ihminen
kehittyi tuhansia vuosia tietynlaisten
lainalaisuuksien maailmassa, ja
nykykaltainen mukava elämä on kestänyt
vasta vaivaiset sata, ehkä parisataa vuotta.

Ihminen ei ole vielä sopeutunut siihen,
että vararavintoa ei tarvitse kerätä
pitkien nälkäjaksojen varalta, ei
tarvitse hölkätä päiväkausia etsimässä
purtavaksi kelpaavaa, ei tarvitse kehitellä
keinoja ruoan varastoimiseksi talven,
kuivuuden, ruoattomuuden, sadottomuuden
ja tuholaisten varalta ja mitä niitä uhkia
onkaa ollut. Eikä tarvitse raahautua
kauas erämaahan kuolemaan, koska
ei pysty enää hyödyttämään yhteisöä,
jolta ruoka on hupenemassa.

Elämä on helppoa: ruokaa kaupasta
autokyydillä, sähkötöpseli seinään
ja mikro päälle, ylijäämä jääkaappiin,
tai jos ei viitsi, niin nakkikioskille
haukkaamaan "herkkua" (joka syntyy
konehöylätystä lihantapaisesta,
limasta, väri- ja lisäaineista, jatkeista,
muovista, liistereistä ja monenlaisista
kemian alan kehitelmistä ja sadoista muista
ihmeitä tekevistä aineista. Suola ja sokeri
lienevät koosteen luonnollisimmat
ainesosat).

Ai miksi meillä on ripuli. No siksi tietenkin.

Milloin mitenkin

Tällä tarinalla on ontuva otsikko,
mutta miten muuten voisi tiivistää
seuraavan seikan: ihminen on
ristiriitaisuuksien kimppu.

Loppuun naurettu esimerkki
on tyypistä, joka ajelee
ristiin rastiin noukkimassa
edullisimmat tarjoukset.

Tuttua touhua kaupassa
on tutkia tarkkaan, mikä
ruokatavara on kevyttä,
missä on vähän rasvaa,
missä ei ole lisättyä
sokeria, minkä väitetään
olevan terveellistä. Siis
valitaan kevytjauhelihaa,
kevytkeinorasvalevitettä,
kevytmaitotuotteita,
kevytmakkaraa. Samaan
ostoskoriin löytää tiensä
perunalastupussi, sokeroitu
vesi eli limsa, kasvisrasvalla
höystetty jäätelö, pannupitsa
ja pakka siideripulloja.
Siis, kun voisi ostaa voita,
kermaa ja täyslihaa, kutakin
hillitysti, ja syödä kotona hallitusti
ja juoda vettä päälle.

Voisi myös nauraa
itsensä kenoon, kun
joskus nuukailee joutavassa,
usein haaskailee turhassa.
Voi keräillä iätajat kaapin
perälle viini- ja muita
pulloja, vie ne sitten lastina
pullonkeräykseen ja saa
muutaman lantin (voisi
viedä lasinkeräykseenkin).
Sama hemmo huitaisee
menemään isommitta
mietteittä paperirahoja
joutavuuksiin, joita ei ole
aikonut hankkia ja joita ei
tarvitse.

Pikkukaupoissa laskee senttejä,
isoissa ei laske edes euroja.
Autohimon riivaamana toimii
kuin ohjelmoitu robotti: vähän
vain vilkaisemaan autokauppaan,
eikä pieni koeajokaan mitään
maksa, mutta kas, jo piirtyi
nimi paperiin. Sitten bensapumpulla
on tarkka syynäys, montako
kymmenesosasenttiä pa nousi
taas (pa on polttoaine, vaikka
voi lyhenne yhtä onnistuneesti
tarkoittaa peeaata).

Autokauppoja mokaa helposti,
asuntokauppoja ei uskalla
edes muistella. Aina on hupaa,
kun meikätallero joutuu tekemisiin
ison rahan kanssa - se menee
jotenkin yli käsityksen. Pienet
sentit kyllä ymmärtää ja niiden
kanssa on helppo nuukailla.

Otetaan vaikka koiravero.
Nimimerkki "sadan kunnan
valtuustotyöskentelyä
vuosikymmeniä seurannut"
äimisteli kerran toisensa jälkeen,
miten koiravero aina ja
vääjäämättä jaksoi
venyttää kokousaikaa,
nostatti kymmeniä
puheenvuoroja, kiivasta
riitelyä, tunteellisia selityksiä,
äänestyksiä ja pitkän pulinan
perästä päätöksen, että
koirat ovat verottomia.
Samassa valtuuston
kokouksessa saatettiin
keskusteluitta, yhdellä
nuijan kopautuksella
lyödä lukkoon miljoonahanke,
-velka tai -takaus. No, tietty
hyvin valmisteltu asia ei enää
päätösvaiheessa tarvitse
paljon kopua. Pääasia, että
päätöksiä syntyy ja
kokouspalkkioille tulee
katetta.

Torilla tinkii, herkkukaupassa
ei. Ravintolassa tilaa reteesti
hyvää - ja jälkkäriä myös,
laskua maksaessa laskee
killingit, mitä malttaisi jättää
juomarahoiksi.

Miten milloinkin -linja on
ehkä kuitenkin tasapainon
kannalta paras. Jos näet on
aina johdonmukainen, voi
joutua allikkoon. Jos aina
nuukailee, panta kiristyy,
jos aina hassaa, tili tyhjenee.
Jos hyppii aina oikealla jalalla,
vasen surkastuu, jos kääntyy
aina vasemmalle, kiertää
ympyrää, jos harkitsee
kaikkea hartaasti, ei synny
ratkaisua, jos aina soutaa,
ei voi huovata - ja sepä
vasta tekisi elämästä vaisua.

Liikkuva laboratorio

Ihmisruppa on ihmeellinen
kemian laitos, liikkuva
laboratorio. Toiseen päähän
tungetaan raaka-ainetta,
toisesta päästä jäte ulos,
ja siinä välillä puhisee ja
puhkuu, tohiseva tehdas
päästää kaasuja ja hikeä,
räkää ja mölyä. Koko
touhupaketti pysyy kasassa
rungon, siis luiden, ja seinien,
siis nahan, turvin. Ja näitä
kummallisia tehtaita vilistää
maapallolla miljardeittain.
Lisäksi touhussa mukana
ovat miljardit muut vastaavat
"laitokset", eläimet, ötökät,
elolliset lajit, puhumattakaan
kasvikunnan ilmestyksistä.
Kaikki mitä ilmeisimpiä
laboratorioita.

Keho on iso tehdas, jossa
on lukemattomia pienempiä
osastoja. Ne jakautuvat
yhä pienempiin yksiköihin,
jotka toimivat itsenäisesti ja
kokonaisuuksina, työnjako
selkeänä, yhteistyö kitkatta
- ainakin siis pitäisi. Kuten
muussakin työelämässä,
myös elävässä laboratoriossa
voi takkuilla ja katkeilla.
Kun jokin yksikkö kakoo,
kokonaisuus voi kärsiä.
Vika voi korjautua, mutta
se voi myös muuttua koko
tehtaalle kohtalokkaaksi.

Jos semmoinen salaperäisyys
kuin ihmisen tuntemus äkkää,
että nyt on jotakin vialla, alkaa
todellinen touhu, vian korjaaminen,
joka voi olla hakuammuntaa
tai täsmäohjus. Keholaboratorion
vian korjaaminen voi joko onnistua
tai vika voi äityä entistä
pahemmaksi, ja on mahdoton
sanoa, johtuuko tilanne viasta
itsestään, elimistön omista
korjauspyrkimyksistä vai
ulkoisista hoitokeinoista.
Kukapa sen tietää, koska
kelvollista vertailukohdetta
ei voi olla. Paitsi jos on
käytössä klooni.

Muuan iäkäs tuttavani kyllästyi
isoon dosettiinsa, eri lääkkeitä
piti päivittäin ottaa kymmenkunta,
mutta olo oli aina vain kehnompi.
Hän jätti pois valtaosan lääkkeistään,
ja kas, olo koheni. Hänen
ruppalaboratorionsa oli kai
kuormittunut liiaksi.

Julkisuus on täynnään kiistelyä
lääkkeistä, niiden tarpeettomuudesta
tai tarpeellisuudesta, lääketehtaiden
lobbauksesta ja lääkäreiden
sidonnaisuuksista, etiikasta,
luomuelämästä, kemiallisten
aineiden kuormituksesta paitsi
ihmiskehossa myös ympäristössä
(siis siinä mielessä, että ihmisen
ulosteet kemiallistavat vesistöjä).

Ei riitä, että ihminen höystää
erilaisilla lääkkeillä omaa kemian
tehdastaan, vaan kemian tuotteita
tulvii sisään kehon lastauslaiturille
muutenkin kuin pillereinä.
Niitä ei voi edes välttää, vaikka
tahtoisi. Ihminen hengittää
erilaisia partikkeleita ilman
mukana, popsii ruokansa
mukana jos jonkinlaista
kemian tuotetta, makuaineista
säilöntäaineisiin, raaka-aineetkaan
eivät suinkaan nykyään ole
käsittelemättömiä. Vilja ja jauhot
ovat käsiteltyjä, kasvikset ja
hedelmät niinikään, teuraseläimiä
on lääkitty, kasvatuskala on ties
miten tuotettu. Lista on loputon.

Ehkä vain kivikauden ihminen
on voinut välttyä keinotekoiselta
kemialliselta hyökkäykseltä.
Vaan siihenhän ei ole paluuta.
Ehkä ihmislaboratorio osaa
tämänkin ongelman hoitaa,
"mutantoitua".

Rahaa kuin roskaa

Rahaa on jemmassa kuin roskaa,
kirjaimellisesti. Sillä roskaksi se
on käynyt, ellei sitä mitata
tunnearvoilla tai eräänlaisena
historiankirjoituksena.

Selitys on tarpeen. Jemmassa
on siis ainakin 23 maan rahoja,
kolikoita ja jokunen setelikin,
valuuttaa sekä Suomen
markkojakin. Ja roskaahan
ne ovat sikäli, että ei niistä
moni ole enää käypäisää
dineroa.

Rahoja jäi matkoilta aina
taskun pohjalle; niitä tuli
pannuksi reissun jälkeen
talteen pikkupusseihin,
otsikoksi maan nimi. Tallessa
vara parempi, eikähän
koskaan tiedä, jos vaikka
joskus tulisi palatuksi
kyseiseen valtioon, ja
siitä vain omasta pikku
"valuuttavarannosta" sentimot
matkaan mukaan - jos siis
muistaisi. Harvoin muisti.

Kilisevää kertyi kertymistään,
joitakin rahavaltioita on
ehtinyt jo kaatuakin, mutta
kaatumisesta viis, ei rahan
ole pakko romahtaa, ainakaan
ruplan. Suurin osa vierailumaista
on lumpsahtanut EU:iin, iso
osa euroonkin. On jopa
semmoisia rahoja, joiden
"omistaja" on menestyvä
valtio tai yhdysvalta ja rahakin
on niissä jotensakin ponteva.

Rahapussukkakokoelma on
siis myös eräänlainen historia,
kertomus omista matkoista
ja kertomus maista rahan
kautta.

Kolikoita on vuosikymmenten
takaa ja tuoreempiakin, mutta
euro mullisti kolikkokokoelman,
jos paljon muutakin. Se oikeastaan
"pilasi" koko jutun, ehkä paljon
muutakin kuin kolikonkartutukseni.
Tylsäksi meni.

Roskaahan raha on, ainakin
pienet keräilyerät. Itse kolikoilla
ei ole enää arvoa, ei ainakaan
niin paljon, että niitä kannattaisi
sen kummemmin hautoa; ne ovat
liian vanhoja käytettäviksi, mutta
liian nuoria antiikiksi.
Kolikkopulloksi? Semmoinen
taisi tulla jo kerätyksi aikoinaan,
kun Suomessa tehtiin rahauudistusta,
siis ammoin, ennen euroa.

Jos harrastaisi vatsatanssia (vatsa
kyllä jo on), niistä voisi rakentaa
uhkeankokoisen koristeen värisemään
lanteilla. Toisaalta, reikien poraaminen
kolikoihin kuulostaa töisevältä.

Jos tekisi jäynää. Etelän maillahan
väki kulkee ristiin rastiin rantahiekoilla
auringon jo tehdessä laskuaan ja
heiluttee toiveikkaana metallinpaljastinta.
Mitäpäs, jos heittelisi kolikoita sinne
tänne ylläriksi aarteen etsijöille - vai
kuulostaako tuhmalta. Toisaalta, etsijällä
voisi hetken aikaa olla mieltä kiehtovaa
äimistellä, minkä maan turisti siinä
on voinut löhötä ja rahojaan
hukata, mistä menneestä tuo lienee
tullut, kun ihan oudoilta näyttävät
kolikot.