23.8.2011

Keräilytalouden kourissa

Luonto on todellinen viettelijä, kun se saa
peruslaiskankin kuperehtimaan pitkin
tiheikköjä ja rämeikköjä milloin minkin
saaliin perässä. Vaikka selkä jo olisi
kangistunut kuperaksi, niin vielä kerran
ja toisenkin on pakko kumartua ja kouria
marjaa tästä ja tuostakin mättäästä.
Koko riemukas riesa alkaa jo toukokuussa.
Vain lyhykäinen hengähdysaika viimeisten
pilkkireikien jälkeen, kun jo on loikittava
pitkin hakkuuaukeita korvasienten toivossa.
Tänä vuonna ei onnannut, mutta sitten
tulikin jo aika kerätä kuusenkerkät ja koivun
nuoret lehdet, noukkia maitohorsman versot,
istuttaa yrtit ja potut, kitkeä rikkaruohot ja
lehteä metsiin katselemaan, josko jo
haperoita...
Kun hätinä oli Tenon kaksiviikkoiselta
lohestusretkeltä selvitty, alkoi mansikka-aika,
ostosellainen. Mansikkasouvista punaisin
sormin oli jo kiire rämpimään soille hillan
perässä; hyvästä hillankukinnasta huolimatta
herkku oli pahasti hakusessa. Ystävältä saimme
kuitenkin ostaa Käsivarresta asti etsittyä kultaa.
Niin oli lakka tiukassa täällä, että poimijalle
maksettu kilohinta nousi hillakaupassa lopulta
jo 40 euroon. Sen sijaan kotomailta löytyi
villivattua, mustikkaa, juolukkaa, kaarnikkaa.
Ei elämä tosin pelkkään keräilytalouteen
meilläkään perustu. Viljelykulttuuria harjoitetaan.
Yrttimaa alkoi antaa satoa runsain mitoin niin
mökillä kuin patiollakin: salaattia, tilliä, persiljaa,
sitruunamelissaa, basilikaa, minttua ja tietysti
rikkaruohoa. Herneetkin yrittävät vielä paisua,
mutta sateita tarvitaan. Sen sijaan perunat ovat
pullahtaneet niin isoiksi, että on nopsaan leikattava
kaalet poikki, jotta kasvu pysähtyy.
Koristekukista tuli upeampia kuin koskaan, surkean
nököiset jäännöspelakuutkin muuttuivat valtaviksi
kukkapehkoiksi. Tyhjiltä näyttäneet perennapenkit
muuttuivat pienoisviidakoiksi. Lapissakin siis voi
kukoistaa. Mikähän tätä kesää "vaivasi", olikohan
lämmintä ja kosteata sopivasti, ja vielä ehkä osuva
lannoitus. Yrttimaa ja kukkapenkit kiittivät.
Mökin lattian alla asustavat pari pupun poikastakin
olivat juonessa eivätkä tänä vuonna tuhonneet kuin
pihan apilan kukat - sittemmin tosin krassitkin.
Liljakukko napsi poikki vain yhden liljanvarren.
Paratiisimaista ihanuutta täydensi, että hyttysiä ei
taaskaan ollut (lintujen vinkkelistä tietysti harmillista).
Ennen kuin puolukka-aika on edes käsillä, ovat
pakastimet täynnä kalaa, sientä, marjaa. Siis
todella täynnä. Lisäksi hyllyissä on tölkkitolkulla
keräilytuotteita kuivattuina, etenkin herkkutattia
edellisvuodelta, samoin marjaa kuivattuna ja
erilaisia yrttijauheita. Kaikki taatusti ilman
lisäaineita, luomua. Sen sijaan pihlajanmarjasatoa
ei tälle syksylle näy ainakaan täällä tulevan, mikä
on harmi. Oranssimarja on herkullinen hyytelönä
ja nektarina ja sopii kuivattavaksikin. Siskoltani
sain mahtavan aarteen, ämpärillisen punaherukkaa.
Semmoista en olekaan ennen saanut pakkaseen;
hilloksikin sitä riitti.
Todellinen luonnon lääkekaapin perusta on
väinönputki, enkelten yrtti. Sen siemeniä on nyt
kuivattu ja jauhettu, samoin lehdistä on tehty
jauhetta omiin purkkeihinsa, juurta on pesty,
kuorittu ja kuivattu. Siitä on sekä pala- että
jauhoversiota tallessa.
Kun antautuu luonnon ihmeille, voi johkaantua
uurastamaan uupumukseen asti, mutta tarjolla
on moninkertainen palkinto: terve liikunnan
väsymys, luonnon tuoksujen ja äänien ihana
maailma, bonuksena puhtaat terveystuotteet.
Vuodet vain eivät ole samanlaiset keskenään;
yhtenä vuonna ei löydy sitä, toisena tätä, mutta
aina kuitenkin jotakin. Luonto tasaa itse itseään
eikä jätä ihmistä pulaan.
Piripintapakkaset mökillä ja kotona sallisivat
pitkänkin piirityksen - ainakaan ruoka ei
loppuisi. Ja toden totta, talvihan sellainen on,
piirittäjinä ovat hanget korkeat ja nietokset myös.

30.7.2011

Leiviskät likoon

Raamatun kertomus leivisköistä ja siitä,
millaista "sijoittajaa" Jumala arvosti,
äimistytti entisaikaan. Arvelin, että
Raamattuun on täytynyt tulla kirjoitus-
tai ajatusvirhe. Eipä sentään ollut, sillä juuri
niinhän sen piti mennä. Sen olen aikojen
myötä oivaltanut. Siis jos saa leiviskän, se
on pantava poikimaan kaiken uhallakin.
Tosin tavallisen talleron kokemus on, että
uhka toteutuu useammin kuin tavoite.

Ihmettelin siis, miksi leiviskänsä maahan
haudannut sai torut. Hänhän vain varmisti,
etteivät leiviskät haaskautuneet. Haaskaajaa
moitittiin ankarasti - väärin haaskattu.
Sen sijaan se, joka osasi taitavasti sijoittaa
leiviskänsä poikimaan, sai kiitokset. Summa
summarun: bisnes, kaupankäynti, viljely, ylipäätään
lisän tuottaminen on tavoiteltavaa. Sen
sijaan on katsottava, milloin lisähyvää on lupa
tuottaa. Jeesus hätisti markkinamiehet
kirkon pihalta, Jumala pyhitti lepopäivän.

Leiviskänä on ymmärrettävä osaamisenkin lahja.
Kautta aikojen on ollut eri alojen taitajia,
arkipäiväistenkin asioiden. Historiaan jäävät
"elämään" taiteilijat ja tieteilijät, mutta
virtuoosimaista osaamista löytyy joka
kulttuurista päivittäisenkin elämän hallinassa.
Muiden hallitsemisen osaaminen voi johtaa
hirmuhallintoon, mutta osaamista kaikki
tyynni. Semmoinenkin taito jättää historiaan
omat jälkensä, hirveät tai joskus upeat, tai
jopa hirveyden hinnalla hyvät.

Osaapa mitä tahansa, se on hyödynnettävä.
Parasta on, jos osaamisensa voi valjastaa
toisten hyödyksi. Vakallistaan ei saa panna
kannen alle eikä taitoaan kätkeä saamattomana.

Mietteet kumpusivat, kun katselin Taiteilijaelämää
telkusta. Esittelyssä oli tällä kertaa Seela Sella,
jonka pääsy Teatterikouluun oli kuulemma
aikoinaan pienestä kiinni. Hän kyllä arveli,
että olisi joka tapauksessa etsiytynyt teatterin pariin
tavalla tai toisella. Kiitos siitä; mikä elämysten
kirjo olisikaan jäänyt kokematta vuosikymmenten
ajalta ilman häntä - ja muita esiintyviä taitajia,
elleivät he olisi kuulleet kutsumustaan.
Samoja mietteitä synnytti laulaja Kari Tapio,
joka kuoli puoli vuotta sitten. Hänen tiensä
artistina oli täynnä vaikeuksia, mutta yleisölleen
onneksi hän ei luovuttanut. Kari Tapio oli
Jalkasia, sukulaismies siis äidin puolelta, tosin
ties miten etäinen. Sianjalkasten sukukirja
kertoo.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä, kyyneleet
kihoavat silmiin, kun taiteilija osaa. Nautinto
on sanoin kuvaamaton. Jokaisella lienee omat
mielitaiteilijansa, kenen nykymusiikissa ja
-taiteessa, kenen vanhemmassa. Itse menen
heikoksi barokista, 1200-luvusta, klassisesta,
oopperasta, tangosta Olavi Virtoineen, esittävästä
taiteesta, Rubensista, räpistä, Placidosta... luettelo
on pitkä ja kirjava.

Kun taide - tai muu tekeminen - on osaavaa ja
taidokasta, ei väliä, mistä lajista on kyse. Aina se
mykistää. Historian lahjakkaimpia tai mestarillisimpia
osaajia yhdistänee sinnikkyys, ylipääsemättömien
esteiden yli sittenkin pääseminen. Onneksemme.
Kun jotakin on jäänyt jälkipolville, olemme kuin
saaneet korvaamattoman arvokkaan perinnön.

Nykyaikana kuten tietysti ennenkin on lukematon
määrä "osaajia", joilla on ollut halua muttei kykyä.
Klassikko lienee tarina Salierista ja Mozartista.
Todellinen taitaja jää historiaan ja elää, häntä
rakastetaan, hän on aina tuore. Joskus siis
osaamatonkin pysyy halki vuosisatojen "elossa".
Salierin leimaksi tuli tosin kateus ja pahansuopaisuus.

On hellyttäviäkin osaamattomuudellaan elämään
jääneitä persoonia. Yksi ehkä tunnetuin ja näytelmäksikin
asti yltänyt laulutaiteen vääristymä oli 1868 syntynyt
Florence Foster Jenkins, joka sai tittelikseen maailman
kehnoin oopperalaulaja. Hänen epämusikaalisuutensa
oli kolossiaalista, mutta hän halusi epätoivoisesti
olla menestyvä laulajatar. Kun ei anna uskonsa horjua,
eivät sitä halua muutkaan horjuttaa. Hellyttävä juttu.
Näytelmän kirjoittajalle aihe oli herkullinen.

Monesta nykyesiintyjästä voisi sanoa, että heitä
mahtuu 13 tusinaan, mutta miksi sanoa niin ilkeästi,
koska toisen kaunis voi olla toiselle rääkki ja
päin vastoin. Minulle ainakin. Heh.

14.7.2011

Etäottoa etsittävä ehtimiseen

Loukkuuntuminen, lukkiutuminen, takertuminen,
riippuvuus, addiktoituminen siis, vaanii koko ajan.
On yritettävä etääntyä alvariinsa, milloin mistäkin
pakkohommasta. Tällä en tarkoita pakkoruotsia,
jota kannatan lämpimästi.
Kyse on tietsikka-, suklaa-, jäätelö-, töpseli- ja
mistä milloinkin -addiktiosta. Pahin lienee tuo
töpselifriikkiys. Se on ainoa, josta en ole kyennyt
pääsemään irti. Nuoruuden tupakkakin jäi siihen
katsoen helppeesti. Kun näen töpselin, heti tekee
mieli omistaa sen päässä oleva laite. Kaikenlaisia
härveleitä onkin kulkenut omistukseni lävitse
elämäni mittaan. Niistä ainoa tarpeellinen on
ollut kahvinkeitin, eikä sekään ole ollut välttämätön.
Kahvia kyllä syntyy vaikka nuotiolla.
Leipäkone, lämpimien leipien tekemiseen
tarkoitettu laite, Acosta-grillikö se oli (ostin
semmoisen kahteenkin kertaan), sähköinen
vyötärön hierontalaite, sähköpuhalteinen
vieraspatja, mitä niitä hullutuksia onkaan ollut,
menivät kierrätykseen, mutta jalkojen liotuslaite,
irrallinen veden kuumennuskierukka ja jäätelökone
ovat vielä kaapin perukoilla, samoin iso
monitoimilaite ruokien höyryttämiseen. Huh.
Jonkin verran satunnaiskäyttöä löytyy tietysti
vatkaimelle, soseuttajalle, isolle silppuajalle ja
pienelle silppuajalle, vaivauskoneelle, voi sentään,
vaikka mille kodinkoneelle. Turha mainitakaan
viihdettä telkkuineen, tallentimineen, soittimineen,
ja it-välineistö on loputon. Kaapillinen on täynnä
johtoja, kaapeleita, muuntajia, kuulokkeita,
latureita, pöytäkoneen laitteistoa, eri laitteiden
huonosti luettuja ohjekirjoja ja konelaatikoita,
joita ei voi hävittää, koska niissä säilyvät
lisälaitteet parhaiten. GPS-paikannin näyttää
sekin jäävän jo lähes tarpeettomaksi, puhelin kun
hoitaa senkin viran.
Irrottautuminen on kuitenkin palkitsevaa.
Parin viikon kalastussessio Tenolla oli elvyttävä
jo siinäkin mielessä, että vaikka tietsikka oli
mukana, sen toiminta oli tietoyhteiskunta-Suomen
äärilaidalla niin hidasta, ettei käyttö ollut
mielekästä. Ehkä aivorytty jotenkin lepääntyi
siinä ajassa, kun se sai muuta askarreltavaa.
Herkkuriippuvuus on kohtalokasta, joten irtiotto
käy erittäin palkitsevaksi. Pienikin kuri mieliteolle
tuntuu heti rupassa, olo ikään kuin kevenee.
Painokin hupenee, vyötärönauha löystyy - haa,
voipa vaatekaapin sivuun sysätyille retuille
tulla vielä käyttöä. Ehkä henkilääkärikin - ellei
nyt vallan riemastu - ainakin saa takaisin
uskonsa potilaansa älyyn.

7.7.2011

Teno takaa tenhon

Teno on ihmeellinen ja tenhoava joki. Se on
oma maailmansa, jonka ilme vaihtuu koko ajan.
Juuri kun tuntee tuttuutta, se yllättää taas. Ei
ole yksi hetki toisen kaltainen.

Tenolle matkasimme nyt jo 20:nnen kerran,
eikä näistä kalareissuista yksikään toistunut
entisensä laisena. Kalaa, siis lohta, saimme
kuitenkin kuten ennenkin, mutta miten se tuli
plakkariimme, se on ollut aina uusi seikkailu.

Milloin on tulva - joki vyöryy yli laitojensa ja
vuolas virta kerää matkaansa kaikkea mahdollista,
mitä vain irti saa, ellei nyt ihan saunoja niin
risulaitureita kuitenkin, heinää, rompetta.
Pyynti on töisevää ja vaativaa, mutta voi olla
yllätyksellisenkin palkitsevaa.
Tai veden pinta laskee laskemistaan niin, että
virta vaimenee ja paatti ei tahdo millään edetä,
kivikot nousevat esiin, kulku on vaikeata. Taas
pyynti on työlästä, mutta voi tarjota melkoisia
yllätyksiä.

On jäätävän kylmää, pohjantuulta, puhurit
heittelevät siimoja, on hautovaa hellettä, joen
pinta seisoo kuin öljyttynä, äkisti tuuli nousee ja
kääntyy etelään, se yhdistää voimansa vuolaaseen
virtaan ja paatti kiitää miltei ohi vieheiden, vaikka
miten kiskoisi vastaan, tai Norjan tunturien takaa
nousevat nopeasti sysimustat pilvet, koko maisema
saartuu ukkospilvistä, tulee raju mutta nopea sade -
tai ukkosen uhka katoaa kuin tulikin, nopeasti.
Saapihan Tenon kanjonissa kuunnella säätiedotuksia;
ennustukset ovat oma lukunsa, mutta jokikattilan
sää kulkee omia ratojaan. Hurjin oli viikko, jonka
aikana koettiin 30 asteen helle ja 30 sentin
lumisade - Utsjoen kunnan lumiaurakalusto
jouduttiin kaivamaan juhannuksena töihin.

Tietsikkani näytön taustakuvana on
kiireetön Tenon maisema, siinä kaksi onnellista
kalamiestä. Sitä katsoessa Tenon taika nousee
aina tuoreena esiin. Nyt lohireissu on taas tältä
kesältä tehty, lohet saakoot nousta rauhassa
synnyinjokeensa kutemaan. Seuraavaa lohen
nousua odotellessa voi pohtia, millainen on
seuraavasta lohikesästä tulossa ja koettaa
hahmotella uusia perhoja. Tänä kesänä
onnistui musta-puna-hopea -yhdistelmällä,
mutta millainen lienee ensi kesän
"perhomuoti". Mikä saisi lohen iskemään.

Tuskin jaksan odottaa, mutta koko vuosi
on pakko malttaa - aikaa on pähkäillä.

9.6.2011

Eteenpäin ennen ehtoota

Ei auta jäädä kyhjöttämään, vaikka mieli
ei jaksaisikaan liikahdella - on vaikka
pakotettava itsensä liikkeelle. Puoli vuotta
on blogipalstani vaiennut; on tuntunut
jotenkin raskaalta kirjoittaa, kun blogiin
houkuttelijaani ja ahkeraa kommenoijaani,
Velipoikaa ei enää ole. Veljen ajatteleminen
on pitänyt alavireisenä, ikävä on häntä.

Talvi meni, kevätkin ehti mennä ohi, ja nyt
on kesä jo heleimmillään. Potut pantiin
mökillä maahan, herneet keppien juureen,
kukkien siemenet istutettiin ja uusia
perennojakin hankittiin. Kesään
valmistautuminen ja satotoiveiden
pohjustaminen on mukavaa touhua,
mutta ennen kaikkea se alkaa olla
näillä köppäsillä vuosilla tärkeää
hyötyliikuntaa. Samaa tarkoitusta
palveli äherrys korvasienien toivossa,
hakkuualueilla loikkiminen. Saalista
tuli melko vähän, mutta onneksi
mökkinaapuri tuli kylään kori täynnä
mustia möykkyjä tuliaisinaan.

Lapissa on hautovaa hellettä kestänyt
jo toista päivää, elohopea on noussut
korkeammalle kuin mitä olen ikinä
nähnyt, siis Suomessa, 30 asteeseen.
Pariksi kolmeksi päiväksi lupaillaan
vielä lämmintä, mutta sitten kai jo
palaillaan normaaliin päiväjärjestykseen.
On käytävä paatilla jossakin heittämässä
haukia ennen kuin haukilahdet ruohottuvat
liikaa ja ennen kuin helteet äityvät iän
ikuisiksi ukkosiksi. Riesa järvellämme on,
että jos vähän saadaankin lämmintä, niin
nopsaan sitä seuraa ukkonen. Täälläkin
se on melkoista rytinää. Yksi hyvä
puoli helteissä on: elleivät ole ihmiset
kovin energisiä, niin eivät jaksa hyttysetkään
hyristä. Helppo möyriä kasvimaalla,
kun inisijät eivät ole koko ajan kimpussa.

Tapio pesi laiturilla tänään kaikki matot,
ja vielä ryijykin innostuttiin panemaan
mäntysuopapyykkiin - kirkasta tuli, ja
vaikka ei ollut tuulen virettäkään, niin
melko nopsaan niinkin tukevat tekstiilit
näyttävät kuivuvan. Talviturkkikin
samalla tuli heitetyksi veteen eli
molemmat heittäydyimme uimasilleen,
kaksikin kertaa.

Hauskinta on kuitenkin ollut seurata
mökillä kirjosieppojen perhe-elämää -
poikasia ruokitaan kovasti ja samalla
pihapiirin itikat vähenevät. Netissä taas
on mukava katsella nettikameraperheitä,
siis kalasääksiä. Toinen pesä on Turun
saaristossa, toinen Hailuodossa.
Kumpaankin pesään tuli kolme neljä
munaa, ja ainakin Hailuodon pesällä
jo kaksi poikasta on kuoriutunut.

7.11.2010

Kolkataan kalaa

Lasijää on jokasyksyinen haave.
Nyt se on lähellä onnistua. Parin päivän
pakkanen pystyi humauttamaan järveen
jäät, senttinen kiiltopinta kattaa jo ainakin
kotilahden kauas selälle asti. Nyt jännittää,
tuleeko tuuli, nousevatko aallot, murskautuuko
ohut jää, vai saako paksuuntuminen
jatkua. Jos käy parhaalla mahdollisella
tavalla, niin saamme nauttia upeasta,
tasaisesta jääkannesta, joka antaa
katsoa lävitseenkin. Sieltähän näkyvät
kalat, ja se taas merkitsee, että kalaa
voi pyytää kolkkaamalla. Kun jään
läpi näkyy kala, yleensä hauki, niin
kopautetaan vain jäätä ja kala taintuu
hetkeksi. Kalautetaan lisää, rikotaan
jää ja nostetaan kala talteen.

Tämmöinen saalistustapa on harvinainen.
Itse olen saanut kokea sen vain kerran
ollessamme Levillä urheilullisella lomalla;
Tapio kolkkasi ja minä ihmettelin.

Vaikka tyyni keli ja ankara pakkanen
sattuisivatkin yhtaikaa ja lahdukat
jämähtäisivät jäähän, niin eiköstä vain ehdi
lumisade tuhrautumaan kannen peitoksi.
Vaikka lumi pysyisikin pois, niin tulee
ainakin myrsky, joka louskuttaa jäät
hajalle. Vain harvoin on jääkansi ehtinyt
kattamaan lahtien lisäksi järven selätkin.
Silloin jää on "turvassa" eikä isokaan tuuli
saa otetta enää kannen murskaamiseen.

Tällä hetkellä järven syvimmillä
selillä on vielä sulia alueita, mutta jäätyminen
on hyvässä vauhdissa - jännää. Hiukan
satelee hiutaletta, musta jääkansi on hiljalleen
muuttumassa valkeaksi, mutta heikko tuuli
voisi vielä huiskia sileän pinnan puhtaaksi.

Pakkanen paukkuu puissa ja nurkissa,
järven jää valittaa ja ujeltaa, uusi railo
singahtaa vähän väliä ja piirtää pitkää viivaa,
josta vesi pyrkii pintaan.

Tapio ehti kuitenkin jo kokeilemaan kannen
kestävyyttä aseinaan katuharja ja kirves:
harjalla puhtaaksi kevyestä lumesta,
kirves valmiina kalauttamaan - ja myös
turvavälineenä, jos vaikka rutiseva jää
pettäisi. Ei näkynyt kalaa, mutta ei
pettänyt jääkään.

Ei hätää, ellei tällekään syksylle pääse
kalan kolkkaukseen, niin ainakin nyt
sileäksi jäätyvä järven pinta tietää
hienoa luistelurataa - mitä vähän railot
haittaavat pystyssä pysymistä.
Monena syystalvena olemme kiitäneet
luistimilla pitkin jäven jään pintaa
riemukkaasti. Kun lunta on satanut tuhti
määrä, on jäälle lapioitu oikein vanhan ajan
luistelurata.

Se oli ennen se, nyt olen tainnut jo ehtiä
toimittamaan luistimemme kierrätykseen.

30.10.2010

Tilkuille talvimuonaa

Talvi on taas, talvi on taas,
pönttöset täynnä muonaa,
nyt sitä saa, nyt sitä saa,
massunsa täyteen ruokaa.

Aloitimme mökillä lintujen talviruokinnan
jo nyt, huomattavasti aiempaa varhemmin.
Edellisinä talvina arvelimme, ettei
kannata panna ruokintapönttöä ennen
kuin keväällä, jolloin olemme pysyvästi
paikkeilla. Jos näet ruokinnan aloittaa,
siitä on huolehdittava säännöllisesti.
Talvehtiva lintu, joka saa syksyllä ruokaa,
jää paikoilleen saamaan täysihoitoa. Jos ruoka
lopahtaa, se ei oikein osaa lähteä muuallekaan
etsimään sapuskaa. Niinpä on vastuutonta ensin
aloittaa ruokinta ja sitten unohtaa homma.

Jo parina talvena on mökkinaapuri
käynyt tsekkaamassa pöntön, ettei se ole
jäätynyt, tukkeutunut tai tyhjentynyt. Olemme
siis pystyneet sen turvin vähän "hilaamaan" ruokinnan
aloittamista varhemmaksi. Ruokinta on silti
aloitettu vasta sydäntalvella. Seurauksena
ovat olleet hiljaiset metsät ja autiot pönttöoksat.
Linnut ovat näet kaikonneet jo ensimmäisten
syyspakkasten tultua muille seuduille, ruoan
perässä. Ruokintapaikallemme on tullut eloa
vasta kevätmuuttajien myötä, ja talvehtivat linnut
ovat palailleet hiljalleen vasta pesintäkauden
kynnyksellä. Kovin on kevät siis aina ollut pitkään
hiljainen.

Pakkaset tulivat, mutta nyt mökkimetsä on siis
eloa täynnä. Linnut ovat jääneet kesälaitumilleen,
kun ruokaa on tarjolla. Pientä sirkutusta ja
varovaista ääntelyä ja siipien kahinaa kuuluu
joka puolelta. Välillä on ruokintapöntöllä ruuhkaa
ja pähkinäteline tärisee. Päivä lyhenee, joten
valoisana aikana on pidettävä kiirettä, jotta kuvun
ehtii saada täyteen; vielä iltahämärissäkin joku
riepulainen yrittää ehtiä popsia.

Lähikoivussa on kahdesta muoviämpäristä
rakennettu "jatkettu" pönttö, jonka alaosaan
on leikattu reikä ja pantu istumakeppi, suojana
on pikkuämpärin puolikkaasta tehty puolipyöreä
katos estämässä lumisadetta ja samalla haittaamassa
oravien ryöstöyrityksiä. Viime tingassa kai pantiin
ruokapaikat kuntoon. Kun näet pönttö oli saatu
ripustetuksi ja olin hakemassa siemeniä varastosta,
ryntäsi eka tipu jo kurkkaamaan, mitä on tarjolla.

No, tarjolla on auringonkukan siementä ja
murskattua maapähkinää. Ohutnokkaiselle olisi
hyvä, jos mukana olisi myös valmiiksi kuorittuja
auringonkukan siemeniä - tosin ne ovat melko
hintavia. Lisäksi on eri pönttö pelkkää maapähkinää,
talipalloja on useissa telineissä sekä rasvamakkaroita,
siis linnuille tarkoitettuja talipötkylöitä. Lisäksi
ostan maatilamyymälästä paksua sianläskiä, jota
sidotaan puihin useita. Jos muu ruoka menee
vähiin, läskistä riittää aina nokittavaa.
Linnut arvostavat myös leivän murusia, siis juuri
murusia. Jäätyneestä leivänköntistä eivät hyödy
kuin varikset ja närhet.

Mökillä talvilinnuistamme pienimmät ovat rohkeimpia,
eli kesäisin täysin näkymättömissä pysyttelevät
hömötiaiset ovat ahkerasti popsimassa ja
päästävät lähelleen: mitä kylmempää, sen lähemmäksi
niitä voi hivuttautua, jopa metrin päähän. Tosin
ne kai istahtaisivat kädellekin. Ollessani tekemässä
juttua Pentti Linkolasta hän vain ojensi kätensä ja
heti sille istui lintu.
Muita riemun aiheita ovat talitintti ja hento
sinitiainen, punatulkku näyttäytyy myöhemmin
talvella. Vakivieras, tosin ei kovin kutsuttu, mutta
luontokappale sekin, on närhi, tai pikemminkin
neljän närhen kopla; rohkeita ja kauniita, mutta
rohmuja. Neljäkymmentä pähkinää uppoaa kupuun
kertanokkimalla - minne lie menee ne kätkemään.
Käpytikkoja on niemellämme useita. Ne nakuttavat
läskinpalat ja rasvapallurat nopsaan suihinsa.
Lähisaaren varikset ja korpit eivät juuri pihaan
tule. Harakoita ei täällä näe. Harvinaisuuksina
olemme nähneet kerran kärpän, joka tavoitteli
läskinpalaa, ja myyrät napsivat mielellään
maahan tippuneita siemeniä. Ketuista ja jäniksistä
emme ole talvella nähneet kuin jälkiä, joten ne
eivät kuulu tähän ruokintatarinaan.

Niinikään kutsumatta saapuvat kasper, jesper ja
joontatan eli pikkuoravat. Niin söpöjä kuin ne
ovatkin, niin rottamaisia kuitenkin. Orava onkin
sellainen ruokavieras, jota varten on tehtävä
turvajärjestelyitä, sillä se on rajuotteinen kaveri.
Se kaataa pöntöt, katkoo narut, nakertaa muovit
rikki, pudottaa vähäisemmät rakenteet maahan.
On siis tehtävä järeät sidokset ja varauduttava
nokkelaan ja älykkääseen sirkustelijaan, joka pystyy
melkoiseen akrobatiaan saadakseen ryövätyksi
lintujen muonan. Eipä silti, luontokappale sekin on.
Hankalaa vain on, jos orava kotiutuu liiaksi: sehän
tekee haisevan pesän kattorakenteisiin ja rapistelee
aamuöisin. Keväällä se ryövää lintujen munia ja
poikasia. Nimim. Kokemusta on.

Mitäkö maksaa? Maltaita tietenkin, mutta elämyksistä
maksaa mielellään. Mikä voi olla sen viihdyttävämpää
kuin ihailla lintuja, ihmetellä luontokappaleiden
kauneutta ja nauttia siitä, että saa avittaa niiden
selviämistä. Itse istun mökissä takan räiskeessä
teemuki kourassa, mutta linturievun ainoa selviämisen
mahdollisuus talven kourissa on riittävä ravinto.

25.10.2010

Vilkasta vedessä

Varsinainen pietarinsaalis odotteli verkoissa,
kun lähdimme kokemaan verkkoja täysikuusta
parin vuorokauden jälkeen - kalenterin mukaan
kiihkein syönti oli lopuillaan. Keli oli täysin
tyyni eivätkä verkotkaan olleet järin limaiset,
joten kokeminen sujui muuten hyvin, mutta
koko ajan oli päästeltävä kaloja.

Rannimmainen verkko, 11-millinen, oli lähes
tyhjä. Muikkuverkko oli pyydystänyt vain kaksi
muikkua, tosin mätimuikkuja. Kutu ei kuitenkaan
ole vielä alkanut - se on vähän myöhässä.
Seuraava verkko oli 16-millinen. Siinä jo alkoi olla
pikkusiikaa, niissäkin jo mätiä. Yllätyksenä oli
verkkoon takertunut kaksikiloinen hauki. Se oli
jälestänyt siikoja ja särkiä.

Seuraava verkko oli jo pyytävämpi. 22-millisessä
oli järvemme kokoja ajatellen melko isojakin siikoja,
jokunen mateen luikerokin. 35-millisessä ei ollut
mitään, ei seuraavassakaan. Kokonaissaalis oli
kuitenkin mellevä, 40 siikaa plus muut. Kaikki
otamme talteen, perkkeet ja jokunen särkikin
menevät lokkien ja korppien herkuksi.

Onneksi tulin hankkineeksi vakuumikoneen,
siiat säilyvät hyvin ilmatyhjiössä. Nyt riittää
keittiössä innovoimista, miten eri tavoin siian
voi laittaa. Raaka-aine on kuitenkin erinomaista,
joten meikäkään tuskin pystyy niitä siikoja
pilaamaan: osa uuniin, osa purkkiin, osa suolaan,
osa keitoksi. Nam.

Kala on mitä parhainta lähiruokaa, joten kiitos
taas kotijärvi herkuista.

13.10.2010

Vuorokausirytmi vinossa

Voi olla, että työaikainen "ressi" uupuneista
aamuherätyksistä ja pelottavista
yövalvomisista purkautuu auttamattomasti
nyt, kun eläkeläisenä päättää itse omasta
ajan käytöstään eikä tarvitse jännittää
ehtimisiään ja jaksamisiaan.

Vai miten voisi selittää sen, että lähes
hallitsematon vuorokausirytmi tuntuu
valtaava alaa. Ei auta, vaikka miten
yrittäisi pitää itseään kurissa joillakin
itse päättämillään ja itse kontrolloimillaan
päätöksillä kellonajoista. Se on yhtä
toimiva ja luotettava kuin firmojen omavalvonta,
itselaaduntarkkailu tai perustuslakivaliokunnan
"riippumaton" tuomio, jossa poliitikot
arvioivat poliitikkojen jääviyksiä tai
mukapuolueettomuuksia ja muita slurkkiuksia.

Vaikka varhaisehtoosta jo ovat leuat
lonksahtaa sijoiltaan haukottelusta, niin
tunnit vain vierivät, juoksevat ja syöksyvät,
ja eipä aikaakaan, kun on lähes puoliyö.
Jos vaikka vielä telkun sulkemisessa ajallaan on
jämäkkänä, niin siihen "itsevalvonta" loppuu
ja alkaa itsekseen valvominen: työhuoneessa
napsuu, kun alkaa seilailu pitkin tiedon aaltoja.
Työssäkäyvän naapuruston elonmelu hiljenee,
mutta meillä tietsikoiden valot välkkyvät,
kuuluu vain kellojen raksutus ja
hiirenkorvan napsutus. Ihan kohta sänkyyn,
mutta katson vielä tuon tai tämän...

Parin tunnin aamuöisen nukun jälkeen voi
pläjähtää äkisti täysin hereille. Ei hätää,
tunti tai kolmekin kuluu hyvin kirjaa lukiessa,
mutta yleensä aukeaa myös tietsikka. Kello
vilahtaa kuuteen, seitsemään, ja jo alkaa uni
maittaa. Sitä piisaa kymmeneen, kahteenkintoista.
Siinä päivä onkin sitten jo lähes pulkassa, ainakin
talvipäivä.

Päivä lyhenee, yö pitenee, pilvet pimentävät taivaan,
joten sekalainen vuorokausirytmi on aina vain
helpompaa - ja aina vain tuhoisampaa.
Pihalle kun ei näy ehtivän päivän näöllä,
jos vaikka itsestään saisikin ulosmenon
verran irti.

Valitusvirtenä tätä ei saa tulkita. Se on
selostus ilmiöstä nimeltä ihana eläkeikä.

3.10.2010

Tarkkana tunturissa

Jos on tärkeätä olla tunturissa tarkkana,
niin sama pätee vesillä ja missä tahansa
luonnon helmassa, joka hempeästä kutsumastaan
huolimatta on anteeksi antamaton, armotonkin.
Luontoäidillä voivat olla helmat, mutta
leppeys on luonnossa joskus kaukana.
Pohjan pedot ovat luonnon vaaroista vähäisimmät.
Vaikka olisi miten kokenut kulkija, hetken
herpaantuminen voi käydä kalliiksi.

Tunturin laelta avautuu ankara erämaa, vaikka
se olisikin kuorruttautuneena kutsuviin
väreihin. Parinkin piirun väärä suuntima
ylhäällä, niin alhaalle päästyä on jo pahasti
eksyksissä. Tämän sanon nimimerkillä
kokemusta on.

Ollaan nyt vaikka kotoisasti sienimetsässä
tai puolukan poiminnassa. Innostunut
saapastelija voi äkkiä muljauttaa jalkansa
kiven koloon; yleensä ei käy pahasti, mutta
aina se on mahdollista. Tietenkin kännykkä
on autossa. Tai mikä hankalampi, pyörii
kuin puolukka niin että metsäautotie voi
olla missä suunnassa tahansa; tietystikin
on tasaisen pilvinen taivas eikä mistään
päin kuulu liikenteen ääntä. Erämaassa
eksyy helposti.

Viimeisin vesiseikkailu sattui lauantaiehtoona.
Mentiin soutamalla uistattamaan - oli
sopivan mellevä aallokko tyrskytaimenille.
Hienoa oli, vaikka ei tullut nykyn nykyä.
Kaikuluotain kertoi valtavista kaloista ja
isoita parvista, mutta kala ei ollut
syönnillä (laskukuun aika on vaativa).
Muuten oli mukavaa.

Viisi vapaa ja viisi vaappua oli pyynnissä,
kun yksi syvällä uiva tarrasi pohjaan.
Muita siimoja siis kelaamaan, mutta
aallokossa siimat sotkeusuivat ja muussa
tohelluksessa saapas kai tölväisi, kun
äkisti alkoi vettä tulvia paattiin. Hetko,
tappi on irti. Löysin ja heitin soutumiehelle,
että hei, pistä tappi reikään. Hetko, mutta
reikähän onkin omien saappaitten alla,
tappi takaisin heti. Onneksi lokkisaari oli
lähellä: samalla kun toinen souti rivakasti
kohti saarta, toinen tunki tappia aukkoon.
Paatti kolahti kivirantaan, aallokko jyskytti,
siimat olivat sykkyrässä, mutta henki
tallella ja kuteet kuivat.

Opetus: teerevänä on oltava muuallakin
kuin liikenteessä. Rutiiniin tuudittautuminen,
jonka voi ylimielisyydeksikin nimetä, voi tietää
ikävääkin yllätystä ties minkä "kulman" takana.
Paatissakaan ei kannata hötkyillä ja turhia
poukkoilla, vaikka miten siimat sotkeusisivat,
eikä ainakaan isoilla kalasaappailla potkiskella.
Nyt onneksi tappi löytyi nopsaan ja rantakin
oli lähellä.