Helpotusta helteeseen

Usein toukokuussa koetaan jakso, joka antaa
makustella kesän tuntuja. Tällä kertaa saatiin
kunnon helteet - Lapissakin elettiin kuin
etelässä muutama päivä, oli kuumempaa
kuin Sipoossa, puhumattakaan Urjalasta.

Vaikka SAK yrittää meille vakuuttaa, että
saavutettu etu on loukkaamaton suure, niin
luonto pistää asiat järjestykseen. Mikään ei
ole pysyvää, ei edes helle. Nyt sataa, mittari
romahti kerta heitolla 10 asteeseen, siis
puolentoistakymmenen rinkulan pudotus
kerralla. Hyvä. Karvalakkikansa tarvitsee
helpotusta helteeseen. Toisaalta, päästään
tokaisemaan, että tässäkö tämä sitten oli, ja
että selvä se, syksyä kohti mennään.

Että on kalsaa, ei hätkähdytä lintuja, jotka
karjuvat täyttä kaulaa reviiriään ja soidintaan.
Ohjailevat samalla ihmistä tarkistamaan
vuorokausirytmiään: kun sirkutus ja helkytys
alkaa jo aamuviidelta, niin pikkutunneilla
tyynyn puoleen kallistuneella ei aina tahdo
thai riittää, siis hymy. (Tosin nyt taitaa hymyn
maa olla murheen laakso, joten täytynee tuon
thain "merkitys" ainakin joksikin aikaa vaihtaa.)

Tapio sai onneksi ison maalausurakan, pation
ja sen väliseinien sutimisen valmiiksi auringon
aikana, ehtivät kuivahtaa. Nyt ovat taas upeat
ja sietävät säitä.
Köynnöskrassin ja hajuherneen siemenet
itävät poteissa, pikkuisen jo kurkkaavat, samoin piooni
ja raparperi, pari villiviinin tainta on ostettuna, josko
semmoiset näillä karuilla leveyksillä pärjäisivät. Kunhan
näistä kalsoista selvitään, alkaa näyttää toiveikkaalta.

Keväällä, kasvun kynnyksellä, on aina jännää
odotuksen aikaa. Toukokuuta voisi luonnehtia
mahdollisuuksien äidiksi.

Luonto ei vitkastele

Lapissa kaikki kukkii nopeasti, summasi aikoinaan
Eino Leino. Oikeassa oli. Siitähän on kyse, ei ole
aikaa tuhlattavaksi pohjolassa. Kiinni on otettava
hetkestä, muuten se on ohi.
Kun muutama päivä sitten vielä sujautettiin siima
jään alle, nyt jo hiirenkorvat yrittävät pullistua.
Sade vei ennätyslumet, ja vaikka yökylmät
jarruttivat tulvavaaraa, kevät eteni rivakasti.
Tämän päivän sateet syövät routaa, ja lähipäivinä
luvassa olevat helteet hoitelevat pintakasvun
alkuun.
Lapin lyhyt kesä vaatii nopeaa toimintaa. Myös
Lapin ihminen osaa elää tässä ja nyt. Ei tarvita
toukokuussa kuin parin tunnin auringonhelotus,
niin jo bongaa toppityttöjä ja shortsipoikia
kaduilla. Ei haittaa, vaikka huomenna olisi
toppi vaihdettava toppatakkiin ja pantava
päähän pipo, kunhan tänään on lämmin.

Kun pilkkikausi on lopullisesti ohi, alkaa
mielessää kajastella avovesikausi - ja
ehdottomasti Teno. Lohimatkan elämyksiä ei
voi sanoin kuvailla. Tenolla mikä tahansa
on mahdollista; turruttava tuntien ja
päivien soutu voi sekunnissa muuttua suureksi
taisteluksi, ihmisen kannalta ihmeelliseksi
seikkailuksi, lohen kannalta kuolemaksi.
Lohestajan tunteet ovatkin skitsoiset,
toisaalta toimii kuin "suuri valkoinen
metsästäjä", itsekkäästi. Toisaalta tunee
surua sitä, että lohiyksilön kuolema tuhoaa
samalla yhden mahdollisuuden valtavaan
lisääntymisketjuun. Ristiriidat riivaavat
joka kerran mieltäni, kun saan kalan, vaikka
pienenkin, saaliikseni ja tapan sen. En
kuitenkaan hyväksy sitä hurskastelevaa
pyyntitapaa, jossa kala ensin väsytetään
kuoleman rajoille, sitten sitä silitellään
ja kuvataan ja lopulta ressu pannaan veteen
takaisin kuvitellen, että se on onnellinen
päästyään omaan elementtiinsä. Se tuskin
selviää tällaisen rääkin jälkeen muuhun
kuin korkeintaan kitumaan jonkin aikaa.
Reilumpaa on pyytää kala, tappaa se heti
ja käyttää hyödyksi. Jos haluaa leikkiä
luonnonsuojelijaa, niin parasta suojelua
on pysyä pois kalavesiltä.
Pyydystä ja päästä -menetelmä on minusta
pahinta eläinrääkkäystä. Muudan iäkäs
perhomies, nimekäs perhonsitoja, pohti
saaliskalan julmaa kohtelua (jossa sen
annetaan nuijimatta ja verestämättä kitua).
Hän sanoi minulle: ihminen luulee, että
koska kala on ilmeetön eikä puhu, se ei
kärsi.

Tästä synkästä pohdiskelusta huolimatta
nyt asennoidumme jo Tenolle: on aika
sitoa ottiperhot, semmoiset, joihin
kuvittelee lohen hairaantuvan.

Välihousut viikkaukseen

Haikeat hyvästit jouduin heittämään pilkkijäille
sunnuntaina. Pakko myöntää, että talvi on ohi ja
välihousut on viikattava odottelemaan seuraavia
lumia.
Muutama siika vielä tarttui mormuun lauantaina ja
sunnuntaina, jolloin jää alkoi jo notkua. Hyvin
pääsi avannolle, mutta neljän tunnin reikäsession
jälkeen rantaan paluu oli jo taiteilua. Loppuja
toukkia en kuitenkaan malttanut vielä hävittää;
piskuinen toive on, että vaikka järven jäät
alkoivat olla jo "kiusallisessa" kunnossa, vielä
toivona on Kemijoella pyyntilahdukan
kunto; ehkä siellä voisi vielä käväistä
koettamassa muutamaa avantoa. Tai sitten ei.

Nyt alkaa jakso, että ullivesi valtaa ojat ja valuu
avonaisilta rannoilta jään alle, kalat säikkyvät,
joten vaikka lankun avulla rantasulan pystyykin
ylittämään ja pääsemään tukevalle jäälle, kala
ei oikein enää innostu. Siis turha sinne on
mennä riskinottoon.

Kun talvi loppuu, mutta kesä ei ole vielä alkanut,
on välikausi. Ei auta kuin jäädä kirjaamaan
talven sattumia ja suunnittelemaan kesän touhuja.
Kummasti ihminen osaakin sopeutua. Siinä auttaa
se, että pohtii tekemisensä etukäteen - ikään
kuin siirtyy aikamatkalla tulevaan. Vähitellen
tulevasta innostuu, ja näin on helppo jättää
taakseen jakso, joka aina tuntuu jääneen vajaaksi;
siis ei ehtinyt, jaksanut tai vain saanut aikaiseksi
kaikkea, minkä ehkä oli aikonut haluta tehdä.
Heh heh, minulta se käy helposti, siis aiottujen
meinailuiden yrittäminen saada aikaiseksi...

Turhapa eilisen tekemättömyyksiä on enää pohtia
siinä vaiheessa, kun jo huomista suunnittelee.
Jos joku pilkkiretki hupenikin räkätaudin
sairasteluun, niin nyt jo mieli matkaa kohti
avovesikauden iloja. Kun paatin saa vesille, niin
nokka kohti järventakuisia ottipaikkoja.

Toukokuuhun mennään, ja tätä välikauden orpoa
oloa helpottavat linnut, joille on pantu likimain
20 pönttöä. Talvilintuja on ruokittu läpi talven
ja tämä varmisti, että lintukuorot karjuvat nyt
mökin tienoilla täyttä kaulaa. Mieluisaa "mölyä".
Muuttolintujen vahvistusjoukot ovat
nekin saapuneet kohta kaikki, ehkä vielä
kirjosieppoja on saatu odotella. Muut ovat jo
vahvistamassa ruokintapaikalla itseään ja
aloittelevat soidinlaulujaan.

Post scriptum: Kemijoki ei pettänyt - vielä kerran
pääsimme pudottamaan mormua jään alle tiistaina
4. toukokuuta. Saapas vähän upposi, mutta syönti
oli ärhäkkä hetken aikaa. Pari tuntia vierähti
mitä upeimmassa kevätillassa täyden terän
paisteessa. Nyt pystyy panemaan pilkkivehkeet
kesälepoon. Sma

Kivasti kohti kevättä

Talitintit kailottavat minkä kurkusta saavat
ja yrittävät vakuuttaa, että kevättä tekee.
Jotta niiden viestiä uskoisi, on katsottava
almanakkaa. Jos näet katsoo ympärilleen, uskoo
olevansa jossakin napaseudulla - koko maisema
on valkoinen, eikä riitä, että se on valkoinen,
se on paksu ja valkoinen. En ole ikunani nähnyt
näin paljon lunta. Tapio käväisi mökillä panemassa
kuivalihan roikkumaan ja kertoi, että mökki on
puoliksi lumen alla. Hyvä puoli siinä on, että
lumi on säilyttänyt tuvan lämpimänä ja pitänyt
peruslämpöä yllä tavallista halvemmalla.
Patiolla oli lunta minua miltei vyötäröön asti
(tosin vyötäröni ei ole kovin korkealla) - kunnes
kiirastorstaina tuli lauha ja jyrkän
peltikaton lumimassat päättivät romahtaa
kerralla maahan, ja sitten lunta olikin jo
hartioille hartioille asti. Oli uskomattoman
kova jylinä, kun koko rivitalon pituudelta
kumisi metrinen massa alas.

Elämyksellistä on siis ollut siellä ja täällä;
tämäkö on sitä "sadevesi-ilmiötä", kun koko
talven seutu on menty erikoisissa merkeissä.
Ystävien Kanarian reissulla satoi rankasti, kuulemma
60 tekoallasta täyttyi, myrsky teki tuhojaan, ja
huippuna maanjäristys naapurisaaren rannikolla.
Sillä välin Lapissa kärvistelimme jopa 40 asteen
pakkasissa, lumimassat nousivat historiallisen
paksuiksi, ja lisää satoi koko ajan. Nyt odotellaan
historiallisen runsaita tulvia.

Matkailu on mahtavaa, mutta aina tulee silti
huokaiseeksi helpotuksesta, kun reissumiehet
palaavat terveinä kotiin.

Väitetään, että hyvin suunniteltu on puoliksi
tehty. Pätisikö tämä matkailuunkin, ei rähjääntyisi
jos ei reissaisi muuten kuin virtuaalisti, ei ruppa
eikä lompsa.

Kuivaliha kai kerkiää?!

Kuivaliha on lappilainen herkku, johon
joko ihastuu tai sitä inhoaa. Minun suussani
se maistui ensin kuin kopertunut saippua (en
tosin ollut sellaista ikinä maistanut), mutta
sitten jouduin sen pauloihin, koukutukseen.
Nyt en voisi kuvitella kevättä ilman kuivan
lihan ripustusta - ja voi sitä riemua, kun
siivutetaan ensimmäinen koepala uusista
kuivista lihoista.

Kevät ehti pitkälle, mutta siis hakemaan
ainekset, vieläkö liha ehtii vai vaanivatko
jo kärpäset, kannattaako ostaa paistia vai
pitääkö tyytyä sydämeen, josta ei tule niin
iso vahinko, veikkei liha ehtisikään kuivua,
paljonko kannattaa ripustaa, jos vaikka aika
käy vähiin, kunpa saataisiin hyviä ahavakelejä
kuivalihan onnistumiselle.... ynnä niin eespäin.
Mitä vähäisemmäksi hupeni lomamatkalle mukaan
otettu kuivaliha, sitä ahkerammin suunniteltiin
uuden ripustamista. Vaihtoehtoja oli, mutta
ainutkaan niistä ei ollut, etteikö lihaa pantaisi
kuivumaan lainkaan.

Kuvitellaan aurinkoinen keväpäivä, on hiihdetty
pilkkiavantoja kairaamaan, on pyydetty jokunen
tunti, ehkä tuli kalaa, ehkä ei, mutta sitten
mennään rantaan, katkotaan muutama risu,
sytytellään hangelle tuli, haetaan jokunen
isompi kuivapuu tulen voimistamiseksi, veistetään
tikut, kaivetaan repusta kuivat lihat, mukava
tuoksu nousee, kun kuu (valkoinen rasva) kirisee
lihan pinnassa, tuijotellaan etäisyyteen,
silmänkantamattomattomiin ulottuvaan valkeaan
Lapin kauneuteen. Hanki kimaltelee kristalleissaan.
Ei voi sen ihanampaa hetkeä elämässä olla kuin
pilkkiretken kuivalihatuokio nuotiolla!

On ehkä nautinnollista viettää talvea jossakin etelän
auringossa, mutta eipä taida sentään voittaa
pilkkinuotionhetkeä Lapin luonnossa.

Juhlista jaloin jälleen

Kokemus kertoo, että joulun jälkeen on elämää, vaikka
jouluun valmistuttaessa tuntuu, että kaikki loppuu
aattoon.

Joulu tuntuu edelleen vuoden kohokohdalta, vaikka
sitä viettäisi vain kaksi vanhaa varista toinen
toiselleen verkalleen joristessaan. Ihan oli
irvailtava itselleen, kun kaupassa oli laukattava
jo kolmatta kertaa ruokaostoksilla - aina kun
tuntui jotakin tuiki välttämätöntä puuttuvan.
Jouluateriaa valmistaessaan joutuu pähkäilemään,
mihin sen kaiken ruoan kanssa joutuu. Onneksi oli
tänä vuonna jouluvieraana Timo; tuli jotakin mieltä
ruokien värkkäämiseen.

Joulun kelit olivat Lapissa kuin suoraan postikortista,
maisema oli pehmeän valkea ja pakkasta sopivasti.
Päivän valoa tosin oli vaivaiset pari tuntia, vaikka
talvipäivän seisaus ehtikin jo kääntää päivän kasvun puolelle.

Perinteinen käynti hautausmaalla oli jälleen elämys.
Nyt kun kummankin vanhemmat ovat jo kuolleet -
haudalla muistetaan neljää vanhempaa ja sytytetään neljä
kynttilää. Muutenkin käynti oli nyt ikimuistoinen, sillä
aiemmin en ole nähnyt hautausmaan loistavan
sellaisena kynttilämerenä kuin tänä jouluna,

Joulun ajan iloksi telkussa ja muissa tiedotusvälineissä
tarjoiltiin jälleen juttuja elukoista ja niiden joulusta.
Kuvaan kuuluu eläinten ilahduttaminen herkuilla. Esimerkiksi
Korkeasaaren eläimet viettivät vuoden ainoaa vapaapäiväänsä
ylimääräisen sapuskan kanssa, eläinhotellin koirat popsivat
lisäannoksen siankorvia, kissat saivat mistä kissat pitävät
ja niin edelleen. Tiedä häntä, mitä elukat itse miettivät.
Kotikatumme ihmisasukkaat saivat erikoisen joululahjan.
Sen kävi itsekohtaisesti antamassa iso pupu. Lyhteestä
tippuneita jyviä oli näet popsimassa valkoinen
metsäjänis pimeyden turvin. Olipa hellyttävä näky
jäälyhtyjen loisteessa puputtava ja korviaan varoen
heiluttava jänö. Kameraa ei tarvittu, sellaisen joulukuvan
muistaa ikuistamattakin.

Kunpa elukoita ajateltaisiin uuden vuoden yönäkin ja
raketit ja muut räjähteet jätettäisiin kauppaan.

Syvässä sadussa

Aittalahden koululla Annin luokan takaseinällä oli
pitkä, matala kaappi. Se oli koulun kirjasto, joka
oli täynnään aarteita, parhaina satukirjat, sellaiset
ihanuuden kuin Soinne, Swan, Topelius, Tuhat ja yksi...

Parhaisiin lapsuuden muistoihin kuuluu, kun isä luki
Adalminan helmestä, Merenneidosta, kuninkaan tyttärestä
ja joutsenveljistä. Isompana luin silmät puhki samoja
satuja, joskus peiton alla salaa taskulampun kajossa.
Jännittävin oli satu Paldasta ja variksesta.

Joskus tekee mieli paeta syvälle satuun,varsinkin,
jos mielessä velloo murhe, ja silloinkin, kun
mieltä ei mikään paina.

Kuvittelen isoa linnaa, vaikka disneyntapaista, tai
vaikka enkkumaista kivikolossia, maisemassa, jossa
on metsä, järvi ja vuori. Siellä asustaisi koko
Kalliomäen sisarussarja mukanaan kaikki omat
rakkaansa ja heidän rakkaansa, koko klaani.
Ehkä olisi iso sali, jossa iso takka ja riittävän
monta isoa nojatuolia, seiniä peittäisivät isot
kirjahyllyt täynnä kirjoja, ulkona lumi myräköisi,
mutta tuli rätisisi takassa. Sen edustalla levittäytyisi
lehmäntalja, jolla lepäilisi isoja koiria ja pari
pientäkin, joilla olisi pieni hiilitassunjälki. Taustalla
soisi hiljaa vaikka Mozartin Requiem, totilaseissa
höyryäisi vaniljatee, jouluaattona tosin aina kunnon glögi.

Äkisti alkoi kuulua... Mitenkähän tarina jatkuisi.

Suostuisitko siihen satuun?