Syvässä sadussa

Aittalahden koululla Annin luokan takaseinällä oli
pitkä, matala kaappi. Se oli koulun kirjasto, joka
oli täynnään aarteita, parhaina satukirjat, sellaiset
ihanuuden kuin Soinne, Swan, Topelius, Tuhat ja yksi...

Parhaisiin lapsuuden muistoihin kuuluu, kun isä luki
Adalminan helmestä, Merenneidosta, kuninkaan tyttärestä
ja joutsenveljistä. Isompana luin silmät puhki samoja
satuja, joskus peiton alla salaa taskulampun kajossa.
Jännittävin oli satu Paldasta ja variksesta.

Joskus tekee mieli paeta syvälle satuun,varsinkin,
jos mielessä velloo murhe, ja silloinkin, kun
mieltä ei mikään paina.

Kuvittelen isoa linnaa, vaikka disneyntapaista, tai
vaikka enkkumaista kivikolossia, maisemassa, jossa
on metsä, järvi ja vuori. Siellä asustaisi koko
Kalliomäen sisarussarja mukanaan kaikki omat
rakkaansa ja heidän rakkaansa, koko klaani.
Ehkä olisi iso sali, jossa iso takka ja riittävän
monta isoa nojatuolia, seiniä peittäisivät isot
kirjahyllyt täynnä kirjoja, ulkona lumi myräköisi,
mutta tuli rätisisi takassa. Sen edustalla levittäytyisi
lehmäntalja, jolla lepäilisi isoja koiria ja pari
pientäkin, joilla olisi pieni hiilitassunjälki. Taustalla
soisi hiljaa vaikka Mozartin Requiem, totilaseissa
höyryäisi vaniljatee, jouluaattona tosin aina kunnon glögi.

Äkisti alkoi kuulua... Mitenkähän tarina jatkuisi.

Suostuisitko siihen satuun?