Merkkejä älykkyydestä

Nyt meitä hemmotellaan erilaisilla teorioilla seikoista, jotka voivat olla merkkejä älykkyydestä. Ne ovat ”tutkittua tietoa”.

Tarjotaan nyt sitten lisää ilahduttavia merkkejä älykkyydestä ilman tieteellistä näyttöä tai edes tutkimusta.

Oletko sohvaperuna, se voi olla merkki älykkyydestä.

Etkö pysty istumaan kovin kauan paikallasi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Onko pöytäsi aina sekainen, se voi olla merkki älykkyydestä.

Haluatko pitää pöytäsi tilanteesta riippumatta järjestyksestä, se voi olla merkki älykkyydestä.

Oletko laiska tai unohtuiletko tuijottamaan tyhjää, se voi olla merkki älykkyydestä.

Tartutko työhön kuin työhön sinnikkäästi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Huvitutko mustasta huumorista, se voi olla merkki älykkyydestä.

Riemastuttaako sinua vain kohellus tai hulvaton tilannekomiikka, se voi olla merkki älykkyydestä. Ehkä sittenkin nautit vain niin sanotusta älyllisestä huumorista, se voi olla merkki - öh, siis älykkyydestä.

Valvoskeletko iltaöisin ja nukutko aamuisin pitkään, se voi olla merkki älykkyydestä.

Haluatko iltaisin aikaisin nukkumaan ja ottaa hyödyn aamun tunneista, se voi olla merkki älykkyydestä.

Otatko lepotauon, kun väsyttää, vaikka tehtäväsi olisi vielä kesken, se voi olla merkki älykkyydestä.

Suoritatko itsellesi asettamasi tehtävän aina loppuun, vaikka miten väsyttäisi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Etkö ole kovin tarkka kotisi siisteydestä, se voi olla merkki älykkyydestä.

Siivoatko kotiasi jatkuvasti, vaikkei olisi mitään siivottavaakaan, se voi olla merkki älykkyydestä.

Heitteleekö ”lautasmalli” miten sattuu mielialojesi mukaan, se voi olla merkki älykkyydestä.

Pidätkö aina tarkan huolen siitä, mitä ja miten syöt, se voi olla merkki älykkyydestä.

Löydätkö nopsaan vian teknisestä vempaimestasi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Onko tekninen laitteesi sinulle täyttä hepreaa, se voi olla merkki älykkyydestä.

Harhailevatko korvasi ja silmäsi niin, ettet pysty keskittymään kuulemaasi tai näkemääsi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Pystytkö keskittymään herpaantumattomasti häiriöistä piittaamatta kuulemaasi ja näkemääsi, se voi olla merkki älykkyydestä.

Otatko kumppanisi aina huomioon ja hienotunteisesti sivuutat hänen puutteensa, se voi olla merkki älykkyydestä.

Harmittavatko kumppanisi puutteet niin, että aina huomautat niistä ja yrität korjata asiat parempaan suuntaan, se voi olla merkki – no, ehkä se alkaa olla jo merkki, mutta ei ainakaan älykkyydestä.

 

 

Pettävä pelisilmä

Pelisilmä on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista.

Joko sitä on tai ei. Ellei ole, niin valitettavasti

sellaisen hankkiminen on tuiki hankalaa. 

Sanotaan, että lapsilla on luontaisesti pelisilmä,

se ei ole vielä ehtinyt tuhoutua. Luolien aikaan

ihmisen pelisilmä oli elintärkeä - aikana, jolloin

pelattiin armotonta luontoa vastaan, panoksena

hengissä pysyminen. 

Eräässä mahtimaassa koettiin juuri jännitysnäytelmä,

jossa pelisilmällä näytti olevan melkoinen merkitys.

Tuloksena oli, että mitä epätodennäköisin ehdokas -

alussa jopa vitsiltä vaikuttanut köriläs – vei voiton

tyylikkyyteen pyrkineestä ja erittäin asiantuntevasta

ladysta. Kummallakin oli pelisilmä, mutta vain toisen

pelisilmä osui kohdalleen. 

Koto-Suomestakin muistamme yli kahdenkymmenen

vuoden takaa asetelman, jossa politiikan konkari,

tyylikäs lady, hävisi politiikan ulkopuolelta tulleelle,

joskin toisenlaisissa saavutuksissa ansioituneelle herralle.

Punaiseen kaulahuiviin sonnustautuneesta ja Jumalan

siunausta toivotelleesta miehestä tuli presidentti, sittemmin

myös nobelisti  (jonka Nobel-komitea tosin joksikin

aikaa nimesi venäläiseksi).  

Pelisilmää tarvitaan pelikentillä, mutta sellaisia

ovat muutkin tantereet kuin urheiluareenat tai

sotanäyttämöt. 

Ihan tavallinen arkielämä kysyy pelisilmää. Kukapa

ei olisi harmitellut, että voi sentään, olisi pitänyt

sanoa sitä tai tätä tai ei olisi pitänyt sanoa mitään tai

olisi pitänyt tehdä näin tai noin. Pelisilmä petti eikä

mitään saa enää takaisin. 

Samaa kullanarvoista ominaisuutta tarvitsevat niin

työnhakija kuin työnantajakin – kummallekin hyvä

pelisilmä ja tilannetaju voi merkitä miljoonahyötyä.

Taitava pelaaja hyödyttää itseään ja yleensä se hyöty

myös leviää laajalle. Pelisilmästä voi riippua – ja

riippuukin – vaikka jättiyrityksen ja sen työntekijöiden

tulevaisuus ja toimeentulo ja sen myötä koko yhteiskunnan

menestys. 

Pelisilmää tarvitsee niin torikauppias kuin kenkämyyjäkin,

puhumattakaan ihmisten auttajista, vaikkapa sosiaali- tai

terveyspuolen väestä, jolta vaaditaan myös selvänäköisyyttä,

ja jopa saarnastuoliin nouseva pappishenkilö tarvitsee pelisilmää.  

Pahasti petti pelisilmä sillä nuorella, vasta valmistuneella

miespapilla, jonka pakeille tuore leski meni puhumaan

hautajaisten järjestämisestä. Nainen oli työllä ja tahdolla

kasannut itsensä, jotta pystyisi menemään

kirkkoherranvirastoon. Hän koetti pitäytyä käytännön

asioissa, mutta ”tilanteen kohtaamisen” ohjeensa tarkoin

lukenut pappi ei ollut tyytyväinen, ennen kuin sai

lesken romahtamaan. Raunioilla oltiin taas, kun pelisilmä

petti pahasti. 

Pelisilmä vai pelisilmättömyys. Se on joko kultaakin

arvokkaampi ja sen puute voi olla hyinen suo, itselle

ja muille.

Juokse tai vajoa

Tänään on pyhäinpäivä ja vainajien muistopäivä, murheen päivä.

Lehtijuttu käsitteli poliisin mietteitä, kun hän joutuu viemään suruviestiä omaisille, ja sitä, miten nämä joutuivat ottamaan viestin vastaan.

Erityisesti yksi lause järkytti osuvuudellaan: ”Alkuvaiheessa sain apua jopa enemmän kuin tarvitsin, mutta tiesin, että kun hautajaiset ovat ohi, kukaan ei ikinä enää käy, kun pahin vaihe on päällä. Silloin olisin tarvinnut kriisiapua.”

Tuntuu katkeralta, että heti menetyksen iskettyä riittää kyllä selkään taputtajia tyyliin aika parantaa ja kyllä se siitä ja älä sure ja elämän on jatkuttava. Kun kuolemasta aiheutuva käytännön asioiden hoitaminen laantuu, näennäisen rauhallisuuden vaihe ja sokki hellittää, ja vuoroon tulee murheeseen uppoaminen, silloin jää yksin. Kun lohdutukselle tulee suurin tarve, myötäeläjät ovat kaikonneet. Surevan tuska on käynyt jo kyllästyttäväksi. – Siirry nyt jo elämässä eteenpäin, sanotaan, .

Murheensa yrittää kätkeä, koska se karkottaa muut, se etäännyttää, se koetaan kiusalliseksi.

Ja yksinäisyys syvenee.

Murhe on ja pysyy. On siis vain kaksi vaihtoehtoa, joko juokset murhettasi pakoon – koko loppuelämäsi – tai vajoat siihen – koko loppuelämäksesi.

Apinaviisautta

Apinatkin sen osaavat, kuten lukematon
määrä maapallon muistakin eläinlajeista.
Vain ihmiseltä sen luontainen tajuaminen
voi puuttua. Homo sapiens, viisas ihminen,
on siinä mielessä vajaa.

Vajavuus koskee jälkeläisen perustarpeisiin
luettavaa turvallisuuden tunteen tarvetta, emon
läheisyyttä.

On hellyttävä katsoa, miten apinavauva
roikkuu tiukasti apinaemon turkissa
kiinni tai vesilinnun poikaset piiloutuvat
emon selkäsulkien turviin. Laji kuin laji,
jälkeläisistä huolehditaan. Muuten ei
laji jatku.

Ihminenkin hoivaa, mutta ilmiselvästi
ihmislaji jatkuu kyllä hoivaamattakin.
Olennaista onkin se, millaisena laji jatkuu.

Ihmetystä herättää, miten valtavalla voimalla
vastasyntynyt puristaa aikuisen sormea.
Vauvan voisi miltei sen varassa nostaa ilmaan.

Vauvan hurjat sormivoimat lienee jäänne aikojen
takaa. Jos nykyihmisellä olisi turkki, vastasyntynyt
voisi pysyä emon mukana hurjassakin menossa.

Ihmislapsella on valmius läheisyyteen emon
kanssa, mutta emollapa ei välttämättä ole
osaamista tai halua. Vai miten selitetään, että
pientäkin lasta nukutetaan erillisessä huoneessa,
vieläpä yksin, herra paratkoon, valot sammutetaan
ankarasti, vaikka pieni pelkäisi. Miten selitetään,
että taaperoikäisiä lapsia lykitään semmoisissa
rattaissa, joissa tämä ei näe vanhempiaan. Lapsi
joutuu jatkuvasti kohtaamaan uusia asioita ja
näkymiä, yksin, vaunut kohisevat eteenpäin,
autoja, koiria, ihmislaumoja, taloja, melua,
tööttäyksiä, käännöksiä, valoja ja vilinää...
Ilman aiempaa kokemusta, ilman turvaa,
ilman ymmärrystä tapahtuvasta... missä emo,
missä isi.

Herranen aika. Ennen oli selvää, ainakin
vanhoista lastenrattaista päätellen, että
taaperolle on tärkeintä oma vanhempi. Nykyrattaisiin
"vangittua" tuskin kiinnostavat alati vaihtuvat
maisemat ja eteen tölväävät ihmiset. Hän tahtoo
nähdä vanhempansa.

Herranen aika. Eihän vanhempi näe lastaan
minuutteihin, kymmeniin minuutteihin, ei
ehkä tuntiin, ei näe mielialoja, ei näe, onko
jokin vialla, ei tiedä lapsestaan mitään jos vaikka
rotta istuisi naamalla, mikäli hän lykkii ja lykkii
rattaita eteenpäin lapsi puskurina.

Herranen aika. Mitä semmoisten rattaiden
suunnittelijoiden päässä liikkuu, ja ennen
kaikkea, mitä semmoisten rattaiden ostajien
päässä liikkuu? Ovatko he formulafriikkejä,
jotka kuvittelevat, että  lapsi viihtyy, kun
maisema vaihtuu ja ihmismassat vilisevät.

Harvoin näkee onnellisen ja tyytyväisen
näköistä taaperoa tuulenhalkaisijana, mutta
sen sijaan näkee usein seesteisen oloisia
pienokaisia istumassa rattaissa, joiden
selkämys pysäyttää tuulen ja joissa istuva
pikkuinen näkee koko ajan lykkijänsä.

Jos lapsi haluaa maisemanvaihtelua, hänethän
voi aina ottaa syliin ja antaa katsella korkealta
ja turvasta, mitä maailmalla tapahtuu.

Ihminen kyllä osaa ruokkia, pukea, jättää
lapsi sänkyyn määrittelemänään nukkuma-aikana,
upottaa rahaa kalliisiin varusteisiin, hankkia nurkat
täyteen leluja ja tavaroita, ympäröidä jälkikasvunsa
roinalla, melulla, tapahtumilla, ylenpalttisella
touhotuksella. Hän arvelee uhrautuvansa ja antavansa
jälkikasvulleen kaikkensa. Hän ei kuitenkaan
välttämättä osaa antaa pienokaiselleen sitä tärkeintä,
itseään.

Usein ihminen kohtelee poikasiaan
kylmästi, ankarasti, puristaa hoitohommat
erilaisten sääntöjen, mittojen, kellonaikojen,
neuvojen, käsitysten, muotivirtausten,
kilpailuhengen, ymmärtämättömyyden ja
itsekkyyden tukahduttavaan "kapaloon".

Vauvan ja lapsen ääni ei kuulu, hänen
toiveitaan ei osata kuulla saati kunnioittaa, hänen
perusolemustaan ei ymmärretä.

Kun hankitaan lemmikki, tutustutaan lajin
ja rodun ominaisuuksiin ja pyritään soveltamaan
hoito mahdollisimman oikeaoppiseksi.

Kun hankitaan vauva, luetaan kyllä kirjoja
ja keskustellaan loputtomana meluna
odotuksesta, valmistautumisesta, synnytyksestä,
vauvanhoidosta, tarvikkeista, rahasta, parhaista
lastenhoidon oppaista, tsattaus käy tyrskyinä.

Itse asia, lapsi, jää vain välineeksi. Lapsi on
lelu, jonka tulee taipua siihen muottiin,
mihin se kulloisenkin tilanteen mukaan
sullotaan. Häntä ehkä paijataan, mutta kun
hän on tiellä, hän saa osakseen koleutta.

Mitä tapahtuu, jos niin sanotusti säikähtää
syntymässä? Mitä kehittyy, jos perusturvallisuus
järkkyy? Mitä syntyy, jos saa pelästyä ja hätkähdellä
alinomaa. Kukaan ei kuule pientä ääntä ennen kuin
loputtoman pyytelyn jälkeen vastauksena on ärjäisy.
Lapsi oppii nopsaan, että on itsekin karjuttava,
kiukuteltava, huudettava oma ääni kuuluviin,
heittäydyttävä maahan itkemään ja potkimaan.

Pienelle äänelle kuurot vanhemmat eivät
käsitä, miksi tällaiseen "häirikkötilanteeseen"
jouduttiin. Hankalaksi koettavalle lapselle alkaa
sataa uhkauksia.

Kukaan ei purista itkevää turvalliseen syliin.
Se ainoa, johon lapsi turvaisi, muuttuu vihaisen
näköiseksi, ääni käy kovaksi, komennus
kylmäksi: ole heti hiljaa tai saat jäädä tänne.

Voi, kuka poistaisi formularattaat markkinoilta,
kuka lohduttaisi nyytiä, kuka keksisi emolle
semmoisen turvaturkin, johon taapero voisi
käpertyä kuin kenguruvauva tai takertua
hengittelemään emon sydämenlyöntien tahdissa.

Kuka kuulisi lasta, ellei omakaan vanhempi osaa.

Tavoitteiden turhuus(ko)

Ei nimi miestä

Meitin perheen viirel lapse kaikkie eka nimi alko A:lla, ilmeisesti, koska isänki nimi alko A:lla, ja eka nimi oli aina kakstavune, mutta toka nimi alkoki jo jollain muulla kirjaimella rytmitettynä kokonaisuutee runollisesti. Kakarana ei käsittäny, miten nätisti isä ja äitee nimet soinnutteli, mutta ny aikusena, ku kumpaakaa vanhempaa ei enää oo, kiittäsin heitä.

Itte olin typerä, ku joku kaveri keksi lällätyksen etunimestäni, niin vaihron sen heti kakkosnimeeni, ku pääsim maailmalle lähteen. Hölmöltä tuntuu ny, mutta kakarana mietteet mutkailee kummasti.

Nyllopetan ton murteella kirjottamisen, varsinki, ku murre on ”väärä”, pirkanmaalaistamperelaine, ku jatkojutun vuaks sem pitäs olla savolaine.

Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Kuten sanonnat ja sananlaskut yleensä, tämäkin osuu aivan oikeaan. Kauniista tai aatelisestakin nimestä voi tulla häpeän aihe, jos nimi on häväisty, tai päinvastoin.

1500-luvulle asti seurattu äidin puolen sukuni juuret ovat Savossa. Tämä käy ilmi Sianjalan Jalkasten sukukirjasta. Varhaisia seutuja ovat Suonenjoki, Rautalammi, Rantasalmi, Juva… syvää Savoa.

On vaikea tietää, mistä nimi on saanut alkunsa, ovatko kantaisän jalat olleet lyhyet ja käyrät ja tuoneet sian mieleen, vai ovatko pikemminkin hänen jalkansa olleet erityisen pitkät ja sorjat, mutta jostakin on syntynyt etuliite ”sian”.  Olisiko ollut vaurautta eli sika tai useitakin lätissä, vai olisiko pitänyt jotenkin erottaa toisesta pitkäjalkaisesta veljeksestä, jolla ei ollut sikoja…

Tarinoita voisi kehitellä. Suku on kuitenkin savolainen, joten luontevampaa kai olisi ajatella, että jalat ovat olleet savolaisittain tukevat ja lyhyet.

Sianjalka-nimeä on kansankielessä käytetty aikoinaan myös kalastuslaitteistoon kuuluvasta krenkusta.

1989 ilmestynyttä Jalkasten sukuyhdistyksen sukukirjaa valmisteltiin ja koottiin kahdeksatta vuosikymmentä  –  ellei kauemminkin, toteaa Yrjö Blomstedt kirjan alkusanoissaan. Hanke lähti kunnolla vauhtiin vasta, kun tilanomistaja Lauri Jalkanen (1887-1948) omistautui sotien jälkeen tehtävään ja kokosi ja järjesti mittavan aineiston. Hän ei ehtinyt saada työtä kuitenkaan valmiiksi.

1947 perustettu sukuyhdistys antoi sitten tehtävän Blomstedtille neljännesvuosisata myöhemmin. Työ osoittautui kuviteltua mittavammaksi, hän totesi myöhemmin.

Sianjalasta, Suonenjoen Jalkalasta polveutuva savolaissuku kirjaimellisesti jalkautui ympäri Suomea ajan saatossa. Jalkasia saattaa tavata missä päin tahansa. Tosin Sianjalkalan Jalkanen –sukuun liittymättömiä muitakin Jalkanen-nimisiä sukuja esiintyy.

Nimi Jalkanen on suhteellisen nuori. Ensimmäisen kerran se mainittiin 1587 Kuopion suurpitäjän veroluettelossa: Olli Jalkasen nimestä oli pari vuotta aiemmin tipahtanut pois alkuosa eli ”sian”.

Nimen kantajia ei ollut monta – näitä mainitaan vain puoli tusinaa jaksolla 1540-1560 eri lähteissä. Kaikki nämä kuuluivat savolaisten keskiajan lopulla alkaneeseen merkittävään uudisasutuskauteen.

Varsinainen Sianjalan suku haarautui sittemmin kolmeen päähaaraan.

Kuten suvuissa kaikissa, pääosa jäsenistä on uurastanut arkeaan, joutunut historian käänteiden pyörteisiin, sortunut, pyrkinyt, tahtonut. Sukukirjan laatija puhuu myös leimaavasta opintielle hakeutumisesta, mutta ajan tapaan suuri osa on ollut juurevaa maaväkeä. Mukana on toki valtiopäivämiehiäkin, kirkonmiehiä, maanomistajia ja muita omistajia, tuomareita, ehkä  juomareitakin, yliopistomiehiä kuten professoreita ja tutkijoita, ainakin yksi näytelmäkirjailijakin, ja muita menestyneiksi luokiteltuja.

Urheilunkin nimiä mahtuu, kuten hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari Kalle Jalkanen. Suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajaa Hilja Jalkasta ei valitettavasti voi pitää Jalkasina, sillä hänen nimensä tuli runoilija ja toimittaja Huugo Jalkaselta.

Sen sijaan suomalaisuuden tulkki ja sinivalkoinen laulaja Kari Tapio on takuuvarma Jalkanen, Suonenjoen poika Kari Tapani Jalkanen. Häntä kuuntelisin alvariinsa, vaikkei hän olisikaan etäsukusukulainen.

Minun isoisäni oli aviossa kolme kertaa, mutta hänen seitsemän lastaan syntyivät kaikki ensimmäisestä liitosta. Kaksi kuoli pikkuisena, eno sodassa, täti neitona, mutta Mikkelissä syntyneet äitini ja hänen kaksi nuorempaa sisartaan perustivat perheen ja saivat lapsia.

Olin aina sanonut, etten ole kotoisin mistään. Isä oli sydänsatakuntalainen, äiti sydänsavolainen, synnyinpitäjäni oli länsirannikolla, lapsuus- ja nuoruuskauppalani Satakunnassa, opiskelu- ja työkaupunkini Pirkanmaalla, ja työ vei muuttamaan eri puolille maata. Ei ollut juuria missään. Olin siis juureton.

Kun sain kummisedältäni ja -tädiltäni sukukirjan taannoin lahjaksi, nimi Sianjalkanen ensin hämmensi kovastikin. Nyt olen siitä ylpeä.

Vuosien myötä onnen tunne omasta alkuperästä on kasvanut. Tulee tanu olo, kun tietää, että on jostakin lähtöisin. Vaikka en ole koskaan asunut Savossa, niin siellä ne juuret ovat, ja syvällä. Vaikka miten vaihtelisin maisemaa, nimeä tai murretta, niin en ainakaan ole juureton.

 

 

Ihmeelliset ikävuodet

Synttärionnitteluja saa ja niitä
antaa joka vuosi, ja aina iloisin
sanakääntein. Siltikin jokaiselle
yhteinen ja luonnollinen asia,
ikävuosien kertyminen, on monelle
kova paikka, joskin toisille hauska
ja toivottu asia.


Länsimaisen ihmisen kykenemättömyys
suhtautua luontevasti luonnon
luonnollisiin ilmiöihin kuten
syntymään, ikääntymiseen ja
kuolemaan on surkuhupaisaa,
samalla sekä säälittävää että
huvittavaa. Yksioikoinen nuoruuden
tai nuorekkuuden ihannointi
kaluaa yhteiskuntaa, mutta myös
vammauttaa ihmisen sielua.


Putkinäköinen tuijottaminen
ikävuosiin on rajoittuneisuutta,
sillä lopultakin olennainen
ikämittari löytyy kunkin
eläväisen mielestä ja sielusta.


Toiset ovat jo nuorina vanhoja,
toisia sanotaan ikinuoriksi.


Miten minulle kävi; osin jouduin kai
olemaan aina vanha, osin kehittymättömyys,
siis toivo kehityksestä, jatkuu vieläkin.


11-vuotiaaksi asti sain olla
lellikki, miten kulloinkin mielin, kunnes
syntyi pikkusisko. Äkisti minun pitikin
osata olla isosisko. Se oli mielenkuohuja
ja kummallisia temppuilemisia
nostattanut elämänvaihe.
Se oli ensimmäinen omiin ikävuosiin
liittynyt "sokki", joka lienee antanut
jälkikaikuja vuosien ajan.


Kun olin 17-vuotias, yritin
näyttää kovasti aikuiselta
hattuineni ja sukansaumoineni.
Kun oli 20-vuotias, kauhistelin
työkaveria, joka seurusteli niin
ikälopun kuin 25-vuotiaan kanssa;
se tuntui sopimattomalta, lähes
hävettävältä.


Kun olin 25-vuotias, tunsin
olevani keskenkasvuinen. Tunnetta
vahvisti tapaus: en päässyt aviomieheni
kanssa ravintolaan - mukana ei ollut
ajokorttia syntymäaikoineen.
Heh heh, nyt sitä on hauska muistella.


Kun olin 30-vuotias, tunsin
olevani 30-vuotias ja siihen
tyytyväinen. Tosin ympäristö
vielä "tytötteli" ahkerasti ja
monella elämänalueella tunsi
yhä olevansa noviisi tai ainakaan
ei vielä tuntenut olevansa kaiken
jo kertaalleen nähnyt. Silmät
olivat monessa asiassa
ymmyrkäiset.


Kun olin 40-vuotias, aloin
taas haaveilla vanhenemisesta,
mutta ikäsuhde oli ristiriitainen.
Samalla kun säälitti nuoremmat,
jotka luulivat olevansa viisaita
ja kaikkitietäviä, samalla näki
vanhenemisen jännittävänä
tulevaisuutena. Se oli ikä, jossa
summasi siihenastista elämäänsä
ja mietti, mitä alkaisi tehdä, kun
kasvaa isoksi. Moni tässä iässä
ottaa eron, ehkä puolisosta, ehkä
vaihtaa työpaikkaa, ehkä jopa
kotimaata - panee kaikki uusiin
puihin.


Kun aloin lähestyä 50 ikävuotta,
törmäsin uudessa työpaikassani
ennen kokemattomaan ilmiöön,
ikärasismiin. Se oli vastenmielinen
tuttavuus, jonka niljakkaimmat
tarjoomukset olivat vielä tulossa.


Seuraava vuosikymmen oli taas
ristiriitaista aikaa. Omat "hauikset"
tuntuivat vahvoilta, osaaminen oli
tukevaa, työinto pontevaa, voimat
kunnossa - tuntui kuin olisi pystynyt
mihin vain. "Harmaa kivi" löytyi
kuitenkin läheltä, työyhteisössä
pesivä ikärasismi haisi joka puolella
kuin märkä tupakantumppi. Ainoa
selviytymiskeino oli kuin ei huomaisi
mitään, ikään kuin se muka olisi
poistunut alleviivaamattomuudella.

60-vuotiaana elämä oli jo
uomautunut, nuorempien musta piste,
ikävuodet, kuului sekin eräässä mielessä
olennaisesti arkipäivään, joten mitäpä
siitä. Lähinnä koki huvittavaksi, että ne,
jotka tökkivät selkään ikärasismitikulla
10 vuotta aiemmin, olivat itse nyt tuon
10 vuotta vanhempia ja olivat ehkä
puolestaan "tökittävinä". Tuskin itse
oivalsivat elämän ironiaa.


Kun on 70-vuotias, saati sitten,
kun on 80-vuotias, katsoo
armeliaasti ihmisen iän kaarta,
sen kipurointia ja kompurointia,
ihmisluonnon pahuutta ja pienuutta,
elämän taisteluita ja tappioita,
voittoja ja riemuja. Miten ne
osaa ottaa vastaan, vaikuttaa
siihen, miten summaa oman
elämänsä annin.


Jokainen ikäluokka tekee mokansa,
jokainen yrittää selvitä omilla
eväillään, elämänkokemusten
rakentamaa osaamistaan ei pysty
lahjoittamaan perässä punnertaville
kevennykseksi. Ihminen on lopultakin
vain luontokappale, laumaeläin
reviirisotineen ja henkiinjäämisen
taisteluineen, vaikka luuleekin olevansa
"luomakunnan herra".


Voi vain toivoa, että itse saa
lastatuksi puntariin enemmän
hyvää kuin pahaa, enemmän hyvyyttä
kuin pahuutta, enemmän armoa
kuin vihaa, enemmän rakkautta kuin
hyljeksyntää, enemmän uskoa
kuin penseyttä. Jos pisteyttää
tekemisensä rehellisesti...


Entä jos puntari painuu pahaan
suuntaan, voiko punnitussuhdetta
vielä paikata. Ehkä, jos tahtoo.

Ihmisen iho ilmaisee

Ihmisen suurin elin, iho, kertoo,
mitä kuuluu, miten menee. Näin
sanovat tutkijat. He sanovat myös,
että ihoa pitää hoitaa myös
sisältäpäin, ei ainoastaa pinnalta.

Pelkkä putsaaminen ja puleeraaminen
eivät riitä - tai ei edes ole välttämätöntä.
On huolehdittava oikeanlaisesta
ravinnosta ja suojauduttava, jos mielii,
ettei nahka rypisty liian nopsaa tahtia.

Mielenkiintoinen telkkuohjelma
kertoi tutkimuksista, jotka selvittivät
ihmisen ihon vanhenemista.

Syypäitä ihon vanhentamiseen
löytyi monia. Yksi oli ylitse muiden,
auringon säteily. Ihoa ei kannata
kärventää suorassa paahteessa, se
tiedetään nykyään jo hyvin. Käristäminen
ei ainoastaan vanhenna ihoa vaan se
on myös vaarallista ja voi johtaa syövän
syntymiseen. Uskottavasti havainnollistettiin,
miten jopa paljon aikaa autossa viettävän
henkilön ikkunanpuoleinen poski oli
"vanhempi" kuin toinen puoli. Ohjelmassa
esiintynyt juontaja puolestaan vakuutti,
että hän suojaa aurinkovoiteella kasvonsa
aina, kun menee ulos - ja kerroin on
jotakin 50:n luokkaa.

Kaikki tietävät, että tupakanpoltto
vanhentaa ihoa tehokkaasti. Sen
sijaan kiintoisa tieto - ja ehkä harvemmin
mietitty - oli, että ihoa vanhentaa myös
sokeri. Korkea verensokeritaso
heikentää ihon uusiutumista ja
veltostuttaa ihoa. Se näet vahingoittaa
kollageenia ja elastaania, jotka ovat
olennaisia ihon kimmoisuuden
tekijöitä. Sokeri on siis supermyrkky
siinäkin mielessä.

Tärkeimmiksi ihon sisäisistä
"kasvovoiteista" nostettiin tutkimuksessa
esiin kolme ruokaa, parsakaali, tomaatti
ja rasvainen kala. Itsestäänselvyyksiä
ovat tietysti - aina tylsyyteen asti
tolkutettuna - riittävä vedenjuonti
ja vihannes- ja kasvispitoinen ruokavalio,
runsas marjojen ja hedelmien syönti
sekä riittävä liikunta, unohtamatta
tietenkään sitä, että on vältettävä niin
sanottuja nautintoaineita (jotka
sivullisille ovat kärsimysaineita).

Eräs toinen tutkimus etsi totuutta
kasvorasvoista. Testattiin kalliita ja
edullisia naamarasvoja. Tämä tarttui
jostakin vain "sivukorvallisesti", mutta
hauskaa siinä oli, että kalliilla rasvoilla
saavutettu tulos oli heikompi kuin
Nivea-kuurin tulos. No, arvattavasti
kyse oli tarkoitushakuisesta vertailusta,
mutta kiva se oli sikäli, että lienee sama,
millä naamanahkansa kireyttä helpottaa,
kunhan se vain on rasvaa ja puhdasta.
Moottoriöljy ei taida ihan käydä.

Tämä siis selvä: ihon ennenaikaista
vanhenemista voi hidastaa ja että sitä
on syytä pitää tärkeänä, koska iho on
ihmisen tärkeä ja myös suurin orgaani.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
enemmän hän alkaa arvostaa terveyteen
vaikuttavia asioita, yleensä, ja sitä
herkemmässä terveystekijöiden tasapaino
kiikkuu.

Toinen seikka ei enää olekaan niin
selvä: miksi pitäisi näyttää nuoremmalta
kuin on. Yksioikoinen nuoruuden
ihannointi johtaa vääristymiin, jopa
naurettavuuksiin. Pitäisikö pikemminkin
nuoruustavoitteen sijasta pyrkiä
löytämään tasapaino ikävuosiensa ja
elintapojensa kanssa, tavoittelemaan
kypsää suhdetta ikääntymiseen ylipäätään.

Tyylikkäästi (siis terveesti) vanhenevaa
voi vain ihailla.

Pakkoroolia pikkuisille

Jokin on ihmiskunnassa vialla, kun lasta
käytetään kuin tanssivaa karhua. Lapsi
oppii nopsaan kuin koira, jota palkitaan
herkkupalalla. Hän oppii, että kun hän
keikistelee ja ketkuttelee, niin aikuiset
ihastelevat.

Lapsi "puetaan pelleksi" ja aikuiset
hohottavat ympärillä. Viattomuus
vääristyy.

Pieni hollantilaistyttö herätti
maailmalla ihastusta, kun hän
lauloi ooppera-aarian muuntamalla
äänensä muistuttamaan aikuisen
naisen ääntä.

Hyvällä syyllä voi kysyä, millä
perusteella ihasteltiin. Sehän kuulosti
kaamealta, vaikka olisikin pannut
silmänsä kiinni välttyäkseen
lapsiesiintyjän ulkonäön ja äänen
luomalta ristiriidalta. Toki aika
ajoin ääni soi, mutta kaikessa
kuului kehittymättömyys - myös
sisällöllisesti. Aariahan kertoo
nuoren naisen halusta kuolla, mikäli
tämä ei saa rakastamaansa miestä.
Herranen aika, 9-vuotias laulamassa
tämmöistä, kun pitäisi olla hoivaamassa
halinallea.

Suomalaisprofessori ottaa esille ihan
oikean huolen: tytön äänikin on saattanut
jo vaurioitua.

Jos asia kärjistetään, aihetta voi tarkastella
laadullisesti, vaikka määrällisesti kyse
on ihan eri luokan asiasta. Oikeastaan siis
kyse on lapsen hyväksikäytöstä, mikä
tarkoittaa "pahaksikäyttöä", pahoinpitelyä.

Lapsen vaurioittamisen pitäisi olla
kriminalisoitu - tai laissa ainakin jollakin
tavalla otettuna huomioon - muissakin kuin
vain törkeimmissä rikoksissa. Eräänlaista
"pedofiliaa" ovat kai kaikki teot, joilla
vaurioitetaan lapsen normaalia kehitystä.

Aikuiset estävät lapsen normaalin kehityksen
ostamalla pikkuttytölle bikinit, panemalla
taaperoita "kauneuskisoihin", opettamalla
meikkaamaan tai viemällä lapsia rankkoihin
treeneihin, kannustamalla tai jopa pakottamalla
jatkuvasti kilpailemaan pärjäämisestä, suosiosta
ja toisten voittamisesta tai nujertamisesta
keinolla millä tahansa. Jos isät tappelevat
keskenään pikkupoikien jääkiekko-ottelussa,
niin ollaan jo pahasti vialla.

Kun muut ipanat on päihitetty, on onnistuttu!

Huh, kun pikemminkin pitäisi palkita siitä,
että lapsi tekee kehitysvaiheelleen soveltuvia
asioita. 9-vuotiaan pitäisi kai vielä olla
kiinnostuneempi nukeista tai lennokeista
kuin kuolemaa haikailevista aarioista,
noin yleisesti ottaen.

Tosin, aina on poikkeuksia, onneksi, ja tämä
pitää oivaltaa, tunnistaa, antaa tilaa eikä
tukahduttaa. Maailmasivu kai on ollut aikuisten
halua päteä lasten kautta; ehkä ilman tätä halua
ei meillä olisi lapsinerojen luomaa riemua
vaikkapa musiikista.

Lienee se kuuluisa "veteen piirretty viiva" siitä,
milloin kyse on lapsen nerouden oivaltamisesta,
milloin kyse on lapsen kehityksen vaurioittamisesta,
siis silkasta pahoinpitelystä.

Lautahenkilöistämistä

En ole femi enkä sovi enkä muukaan
nisti, mutta kumminkin.. ja tarjoan
seuraavan tarinan johtopäätöksen heti
tähän kärkeen: pannaan "henkilö"
pannaan.

Hyvät kunnon tehtävä- ja ammattinimikkeet
ovat muuttuneet hupaisiksi, kun niitä
änkytetään, korjaillaan, korostellaan ja
oiotaan. Kyse on "-miehestä" ja
"-henkilöstä", mutta ei "-naisesta".

Selvennetään esimerkillä. Eräs miehistä
ja naisista koostunut keskustelijajoukko
keskusteli keskusteluohjelmassa
tärkeästä aiheesta. Miespuolinen henkilö
tuli lausuneeksi, että "...selvitysmies
antaa asiasta selvityksen...", johon toinen
keskustelija, nainen, huomauttaa, että
"henkilö". Johon mies, että "..krhöm,
tarkoitan selvityshenkilö antaa...".
(Hah hah, keskustelu oli varmaan tärkeä,
mutta siitä eteenpäin keskustelun anti hukkui
keinotekoisen mies/henkilö -asetelman
seuraamiseen, miten keskustelijat
jatkossa selviytyivät.)

Ennen oli reilusti lautamiehiä,
selvitysmiehiä, lehtimiehiä,
sotamiehiä, kalamiehiä, rajamiehiä,
remonttimiehiä, metsämiehiä,
asiamiehiä, lakimiehiä, talonmiehiä,
ja niin edelleen. Selvää oli, että siinä
oli kyse ammateista eikä sukupuolesta,
tosin entisaikaan niitä hommia tekivät
yleensä miehet.

Oli myös tar -loppuisia ammatteja,
mutta ne hommat olivat yksinomaan
naisten heiniä. Oli palvelijoita ja
palvelijattaria, oli myös miespalvelijoita,
mutta tuskin naispalvelijoita, ellei
sitten jossakin erikoisessa merkityksessä.
Samaan tapaan ammateille oli useita
ilmaisuja, oli laulajia ja laulajattaria,
mieslaulajia ja naislaulajia, näyttelijöitä,
mies- tai naisnäyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
oli jopa johtajia ja johtajattaria, opettajia
ja opettajattaria ja muita pitkä liuta.

On mahdollista, että eri ilmaisumuodoilla
haluttiin korostaa erilaisia arvoasetelmia tai
tarjota "rivien välistä" lisäinformaatiota.

Tasa-arvoistamisen intoilussa on päädytty
usein naurettavuuksiin, jotka ovat vähintään
keinotekoisia, mutta yleensä tarpeettomia.
Niillä ei juuri ole mitään tekemistä
tasamahdollisuuksiin pyrkimisen,
oikeudenmukaisuuden tai tasapuolisuuden
kanssa.

Varusmies-nimikkeellä ei pitäisi olla
mitään tekemistä sukupuolen kanssa,
vaikka siinä onkin sana "mies".
Armeijassa on miehiä ja naisia suorittamassa
asepalvelusta, varusmiespalvelusta.
Miltä kuulostaisi varushenkilöpalvelus.
Ei olisi armeijamaisen tehokasta sekään, että
olisi erikseen varusmiespalvelus ja
varusnaispalvelus. Olennaista on, että
kyseessä ovat asevelvolliset.

On loputon määrä ammattinimikkeitä,
joissa on pelkkä tekijä, ei sukupuolta,
tuomari, autoilija, astronautti, journalisti,
teknikko, lääkäri, suunnittelija, laborantti,
poliisi (joskin poliisi itse usein puhuu
poliisimiehistä ja naispoliiseista, mutta
tuskin poliisinaisista)...

Muuten, kuka tietää, miksi kolareita
ajelevat autoilijat ja naisautoilijat,
harvemmin miesautoilijat, mutta eivät
autohenkilöt, vaikka heillä olisikin henkilöauto.

Lykky, että suuri osa ammattinimikkeistä
on nykyään jo "uniseksejä", eli samalla
nimikkeellä tarkoitetaan yhtä hyvin
naista kuin miestä. Olennaista siis on ammatti,
ei sukupuoli. Se on tervettä, aidosti tasapuolista
ammatti- ja tehtävänimikkeiden kehitystä.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet olisivat kyllä
selkeitä tänäänkin, vaikka naiset valtaavatkin
alan kuin alan. Vekkuleita ovat nimikkeet
joihin syntyy jännä merkitysero. Mitä tekee
isännöitsijä, vaikka olisi nainenkin, entä
mitä emännöitsijä, vaikka olisi mieskin.

Hassua tässä "henkilö"-villityksessä on
ristiriitaisuus. Alun pitäen lienee oltu
liikkeellä tasa-arvon nimissä, kun alettiin
vaatia mies-loppuisten nimikkeiden
muuttamista henkilö-loppuisiksi. Haluttiin
häivyttää sukupuolileima, toisin kävi.
Kun sanotaan "henkilö", tarkoitetaan
naista. Lopputulos vaikuttaa siltä, että
"henkilöistäminen" korostaa enemmän
sukupuolta kuin itse tehtävää, mikä
puolestaan johtaa sekstistiseen tarkasteluun.

Aina on mahdollista, että "henkilöistämisen"
into syntyi lautamies-nimikkeestä. Saattoipa
ollat tukalaa valita luottamusihmisiä
lautamiehiksi ja - lautanaisiksi.

Itse en aio vaihtaa ammatillista "sukupuoltani":
olen aikoinani opiskellut lehtimieheksi,
tein työurani lehtimiehenä, toimin
lehtimiesyhdistyksessä ja olen viimeiseen
pihinääni asti lehtimies, en lehtinainen enkä
ainakaan lehtihenkilö.