Rahaa kuin roskaa

Rahaa on jemmassa kuin roskaa,
kirjaimellisesti. Sillä roskaksi se
on käynyt, ellei sitä mitata
tunnearvoilla tai eräänlaisena
historiankirjoituksena.

Selitys on tarpeen. Jemmassa
on siis ainakin 23 maan rahoja,
kolikoita ja jokunen setelikin,
valuuttaa sekä Suomen
markkojakin. Ja roskaahan
ne ovat sikäli, että ei niistä
moni ole enää käypäisää
dineroa.

Rahoja jäi matkoilta aina
taskun pohjalle; niitä tuli
pannuksi reissun jälkeen
talteen pikkupusseihin,
otsikoksi maan nimi. Tallessa
vara parempi, eikähän
koskaan tiedä, jos vaikka
joskus tulisi palatuksi
kyseiseen valtioon, ja
siitä vain omasta pikku
"valuuttavarannosta" sentimot
matkaan mukaan - jos siis
muistaisi. Harvoin muisti.

Kilisevää kertyi kertymistään,
joitakin rahavaltioita on
ehtinyt jo kaatuakin, mutta
kaatumisesta viis, ei rahan
ole pakko romahtaa, ainakaan
ruplan. Suurin osa vierailumaista
on lumpsahtanut EU:iin, iso
osa euroonkin. On jopa
semmoisia rahoja, joiden
"omistaja" on menestyvä
valtio tai yhdysvalta ja rahakin
on niissä jotensakin ponteva.

Rahapussukkakokoelma on
siis myös eräänlainen historia,
kertomus omista matkoista
ja kertomus maista rahan
kautta.

Kolikoita on vuosikymmenten
takaa ja tuoreempiakin, mutta
euro mullisti kolikkokokoelman,
jos paljon muutakin. Se oikeastaan
"pilasi" koko jutun, ehkä paljon
muutakin kuin kolikonkartutukseni.
Tylsäksi meni.

Roskaahan raha on, ainakin
pienet keräilyerät. Itse kolikoilla
ei ole enää arvoa, ei ainakaan
niin paljon, että niitä kannattaisi
sen kummemmin hautoa; ne ovat
liian vanhoja käytettäviksi, mutta
liian nuoria antiikiksi.
Kolikkopulloksi? Semmoinen
taisi tulla jo kerätyksi aikoinaan,
kun Suomessa tehtiin rahauudistusta,
siis ammoin, ennen euroa.

Jos harrastaisi vatsatanssia (vatsa
kyllä jo on), niistä voisi rakentaa
uhkeankokoisen koristeen värisemään
lanteilla. Toisaalta, reikien poraaminen
kolikoihin kuulostaa töisevältä.

Jos tekisi jäynää. Etelän maillahan
väki kulkee ristiin rastiin rantahiekoilla
auringon jo tehdessä laskuaan ja
heiluttee toiveikkaana metallinpaljastinta.
Mitäpäs, jos heittelisi kolikoita sinne
tänne ylläriksi aarteen etsijöille - vai
kuulostaako tuhmalta. Toisaalta, etsijällä
voisi hetken aikaa olla mieltä kiehtovaa
äimistellä, minkä maan turisti siinä
on voinut löhötä ja rahojaan
hukata, mistä menneestä tuo lienee
tullut, kun ihan oudoilta näyttävät
kolikot.

Mää miemie-maassa

Suomi on monen minän maa.

Voi olla, että mä-maa on
väkirikkain, mutta saattaa olla,
että mie-maa on kuitenkin
laajin.

Miukista tuntuu parhaiten
kotoisalta mää-maassa,
vaikka äiti löytyisikin miä-maasta
ja isä mää-maasta, yhdet
serkut mnää-maasta ja
toiset miästä.

Pitkä työrupeama sattui
kohdalle niin ikään määssä,
vaikka yksi ystävä hakeutuikin
mieluimmin mähän, toinen
miehen, kolmas tykästi
meitsitellä. Nyt kuitenkin on
jo vuosikymmen pari miukilta
kulunut miessä, pääosin.

Sanotaan, että rakkaalla
lapsella on monta nimeä.
Sen mukaan voisi luulla,
että huonosta itsetunnosta
syytetyt suomalaiset
rakastavat itseään oikein
halikaupalla, miksi muuten
minälle olisi niin paljon
eri murteiden muotoja.
Ruotsalaisillakaan ei ole
kuin yksi "minä", ehkä kaksi,
jos jag-sanalle hyväksytään
rinnakkaismuoto jaa.
Enkut pärjäävät yhdellä,
mutta se kirjoitetaankin
mieluusti isolla I:llä, vaikka
lausutaan ai. Espanjalaiset,
italialaiset, saksalaiset,
norjiksetkin, luulisin,
pärjäävät hyvin yhdellä
minällä.

Mikä suomalaisesta tekee
moninkertaisen minän?
Ehkä se, että maa on
harvaan asuttu, metsäinen,
vesien laikuttama ja aika
hiljainen. Kun suomalaisrukka
tahtoo kuulla jotakin muuta
kuin oman äänensä, on
huudettava. Ja niin metsä
vastaa kuin sinne huutaa,
paitsi että joskus voi kuulla
vikaan, minä, miä, mie,
mä, mää, mnää...

Osaamaton oikeusvaltio

Suomalaiset ovat ylpeitä syystäkin
oikeusvaltiostaan. Se on laatuisasti
kehittynyt, mutta joskus lainkäyttö
lyö korvalle oikeustajua. Tosin
Raamatussa neuvotaan kääntämään
toinenkin poski.

Oikeusvaltiossamme joskus uhri on
se, jota sivalletaan, ja sivalletaan usein
vielä toisenkin kerran.

Kansalaisten oikeustaju tulee loukatuksi
aika ajoin. Huomaa, että oikeus on
joskus kaukana oikeudenmukaisuudesta
tai laki etäällä arkitodellisuudesta.

Itsensä tai omaisuutensa puolustajat
voivat päätyä syytettyjen penkkiin, ja
raiskauksen uhri yhä syyllistetään.
Jotenkin homma kiepsahtaa niin,
että koko sotkun alullepanijasta,
rikoksen tekijästä, tulee uhri, ja
rikoksen kohteesta viime käden
syyllinen.

Oscar-palkittu Kramer vastaan
Kramer -elokuva on myötäkarvainen,
sehän sentään päättyi onnellisesti,
verrattuna joihinkin suomalaisiinkin
avioeromurhenäytelmiin. On tapauksia,
joissa oikeutta tunnutaan voitavan
pyöritellä mielin määrin eikä
tehtyjä päätöksiä edes tarvitse
noudattaa.

Jos päätös on hampaaton, kenen puoleen
voi kääntyä, onko olemassa toimeenpanevaa
elintä. Kuka ottaa vastuun lain
toteutumisesta. Onko se poliisi, sossu,
joku muu viranomainen, vai pitääkö
vain heilutella päätöspapereita toisen
nokan edessä. Nämä kaikki voivat
pahimmassa tapauksessa olla yhtä
tehokkaita.

Pitäisikö tulosta sitten etsiä omin
valloin, mutta siinäkin lopputulos
olisi surkea. Ei taitaisi toteutua
nykypäivänäkään Kaarlo Kramsun
Ilkka-runon vahva sana:
Ei oikeutta maassa saa
ken itse sit ei hanki.
Jaakko Ilkkakin mestattiin.

Turhauttavissa oikeusprosesseissa
rahaa palaa paitsi maksumiehiksi
tuomituilta myös yhteiskunnalta,
voimavaroja tärvääntyy osallisilta, ja
tulevaisuudeltakin viedään eväitä,
jos järjestelmä ontuu.

Kahdensadan kansanedustajan
luottoporukka istuu niillä töin,
että heidän käsistään syntyisi
onnistuneita lakeja ja entistä
parempaa yhteiskuntaa sen jäsenten,
siis maksumiesten, elää ja tehdä työtä.
Lakien lisäksi odottaisi järjestelmässä
olevan riittävät resurssit takaamaan
lakien toteutumisen.

Näillä kuitenkin mennään, sillä tuskin
olisi sivistysvaltiolla palaamista
muinaisuuteen: siis että kulloinenkin
kaplakka selvitettäisiin kyläraadin voimin.
Semmoinen oikeus olisi raa'an
suoraviivainen. Syntyisi roppakaupalla
vääriä tuomioita.

Joku kysyy, miten se eroaisi nykyisestä.
Vankilathan ovat kuulemma täynnään
syyttömiä ihmisiä.

Kuolematon kirja

Jotain yhteistä sentään minulla ja
Umberto Ecolla: uskomme kumpikin
kirjaan.

Kirjankustantajat ovat huolissaan,
ymmärrettävästi, kirjan kohtalosta.
Kilpailijoita kirjalle riittää, ei vain
tietokoneet, netit, lukulaitteet, muut
vempaimet ja monet ajankäytön syöpöt,
vaan myös ihmisten entistä
lyhytjänteisempi ote elämään,
nopeiden "palkkioiden" vaatimus.
Ei jakseta panostaa, sinnitellä,
odotella, rakentaa asioita vähä
vähältä (ei edes asuntosäästää).
Kaikki pitää saada heti ja nyt, joten
kirjaakaan ei jakseta lukea vaan
lyhyesti jotain vain ja pinnallisesti
hiukan lipaisten.

Kirjaan kannattaa silti uskoa, sillä vaikka
aika muuttuu ja malttamattomuus
valtaa, niin silti ne, jotka lukivat ennen,
lukevat jatkossakin ja siirtävät
lukemisorientoituneisuutensa seuraavalle
polvelle. On selvä, että lukulaite ja muu
tekniikka kehittyy, mutta esineenä kirja
pysyy. Mikäpä voisi korvata nautintoa
selailla kirjaa, rapistella lehteä, panna
kirjanmerkki (siis oikea esine) lehtien
väliin, sulkea kirja hitaasti, sivellä sen
kantta ja hetki muistella juuri
lukemaansa... Sama koskee
sanomalehteä; sen kahistelu on
ihanaa - ja miksei mustien sormien
harmittelukin.

Kirja on sinnitellyt muodossaan
puoli vuosituhatta (Venetsiassa
kehitettiin 1500-luvulla systeemi,
jonka tuloksena oli kirja, mukana
kulkeva lukupaketti, "pokkari"), joten
voisi tietty olla aikakin kaataa lukuvaltias.
Vaikea kuitenkaan uskoa, että
kirjan muodossa olevaa nautintoa
nykytekniikka syrjäyttäisi kokonaan.
Pikemminkin, sille voisi povata
nousua, kunhan monenmoiseen
tekniseen vempainvalikoimaan on
kyllästytty. Nouseehan muillakin
lohkoilla vanhan arvostus ja haikailu
entisiin juttuihin (ei siis vain
kuplavolkkarissa tai morrisminissä).

Kirja on Econ mukaan (HS) niin
toiminnallinen, että sitä on vaikea parantaa.
"Kirja on kuin lusikka, sakset, vasara
tai pyörä. Kun se on kerran keksitty,
sitä ei voi parantaa. Ei voi tehdä
lusikkaa, joka on parempi kuin lusikka."
Näin kertoo Helsingin Sanomat
(6.1.2012) Econ todenneen.

Hesarissa arvioi Jari Paavonheimo
Jean-Claude Carríéren ja Econ kirjaa
ja lisää, että "toinen asia on, että
sivut eivät välttämättä jatkossa ole
paperia."

Econ mukaan kirjaa voisi pitää
biologisena käden jatkeena samoin
kuten kirjoitustaitoakin.

Riemastuttava toteamus Paavonheimon
kirja-arviossa on Carriéren lausuma,
jonka mukaan tietämättömyys on
luonteeltaan usein ylimielistä, jopa
julistuksellista. Eco taas tuumii,
että "ennen typeryys ei pitänyt
melua itsestään. Tänään sen sijaan
kaikki haluavat tulla kuulluiksi.."

Tulee mieleen vanhempieni
luonnehdinta sivistyksestä, jonka
takeena ei suinkaan aina ollut
lukeneisuus. He puhuivat sielun
sivistyksestä. Yksi tunnusmerkeistä
oli mölyttömyys omasta itsestä.
Nykyään egoälämöly saa
kuvaamattomia piirteitä tositelkkuja
ja "hinnallamillähyvänsäjulkuksi"
myöten. Omamelua on pidettävä,
oli siihen ansioita tai ei.

Kirjailijakaksikko pohtii kulttuuria
ja tietämistä kontra tietämättömyyttä
kirjassaan monin tavoin, mutta
olennaista on, että lukijalle tulee
tiettäväksi, että kirja ei kuole.
Lisäisin, että kirja tavarana ei ole
katoamassa, vaikka kirja kirjallisen
tuottamisen muotona voikin
ilmaantua kuluttajalle erilaisissa
käyttömuodoissa.

(Voisi sen kai vaikeaselkoisemminkin
ilmaista, mutta olkoot, kelvannee.)

Ehdottaisin, että lukemisesta ja
kirjasta esineenä alettaisiin tehdä
seksikästä, katu-uskottavaa,
trendikästä. Hesarissa oli juuri tähän
suuntaan toimiva juttu, jossa ratikassa
työmatkojaan istuvat tyypit lukivat,
kuka mitäkin, oli selostus ja kustakin kuva.
Hyvä. Odottelulukeminen näyttäytyi
siinä houkuttavassa valossa, lukija
vaikutti kiintoisalta tyypiltä itsekin.

Kirjan ja lukemisen nostaminen esille
monin eri tavoin onnistuu kyllä - kirjan
kustantajat voisivat ryhtyä hommiin.
Ei riitä, että kausiluonteisesti mainostetaan
kirjailijoita tai kirjoja tai vangitaan
kirjoittaja johonkin brändiin.
Kohteeksi pitää valita yleisö ja avuksi
sielutiede.

Koska jokainen ihminen haluaa olla
erityinen, niin annetaan hänelle se
tunne. Ei kannata tyytyä markkinoimaan
kirjailijan erityisyyttä. Rahakanavassa
voisi virrata, jos saataisiin kuluttaja,
kirjan mahdollinen ostaja tuntemaan
itsensä erityiseksi.

Takatoukuria tuupppaa

Saattoi olla aika, jolloin kehitys
merkitsi edistystä. Nyt tuntuu,
että takatoukuria vain tuuppaa.
Kehityksen merkitys on kellahtanut
takaperoiseksi, takaisinmenoksi,
taka-askeliksi, eli kehitys on
yhtä kuin peruutusvaihde.

Ei sen puoleen, ainahan vanhempi
polvi on sanonut, että huonoon
suuntaan mennään, mutta ei se
tähän asti ole oikein ollut totta.
Ikäpolvesta toiseen on surkeaksi
syytetystä nuorisosta kasunnut
osaava ja edistystä tahkoava
yhteiskunnan rakentaja. Nytpä
syytösten kohteena ei olekaan
nuoriso vaan "kaikki".

Historia kertoo, että valtaapitävien
kourat ovat aina olleet kyynärpäitä
myöten rahvaan rahamassissa ja
kynnet selkänahassa. Nyt ryöstö
on ehkä aiempaa hienovaraisempaa
mutta yhtä tehokasta. Köyhä köyhtyy
yhä ja rikas rikastuu, noin yleisesti.
Ja kansariepu raahustaa.

Taikuri nimeltä Euro sulki markan
kouraansa ja puhalsi: kas, ykkösen
lantti muuttui ykkösen lantiksi, mutta
hinnat kuusinkertaistuivat. Muutama
sauvan heilautus lisää, ja koko
porukalla on niskassaan satojen miljardien
lanttien velat.

Suuria puhalluksia on tätä pienemmissäkin
kuvioissa. Viimeisin huijaus on diesel,
jonka hinnan kapuaminen bensan tasolla
ylen suuresti kismittää niitä, jotka
valtio houkutti muutama vuosi sitten
hommaamaan dieselauton.
Dieselvero kuitenkin istuu kuin hirvikärpänen
tukassa. Aikoinaan se tasasi dieselin etua,
mutta koska sen nimi on VERO, sitä ei
voi poistaa. Veron sisäänrakentunut
ominaisuus on pysyvyys ja kasvu.
Kun 90-luvun alun lamassa vähän
talkooleimalla höystettynä kerättiin
"tilapäinen" autovero, jäi se pysyväksi,
tietenkin. Nyt sille on annettu muita kivoja
nimiä, käyttövero, ympäristöllinen vastuu,
liikennekulttuurin kohennuskolehti....

Nykyinen rakennuskanta on silkkaa
silkkoa, sillä vanhan kansan osaaminen
unohtui vanhanaikaisena. "Palkkioksi"
asujat, jokainen siis, tuskailee valtavia
korjauskustannuksia, kun elementtitalojen vesi- ja
viemärirakenteet sortuvat ja 70-luvun
energiakriisin pelottamana umpirakennetut
pientalot homehtuvat. Joka asuu vaikkapa
50-luvulla paikoilleen muuratussa kivitalossa,
saa olla onnellinen homeettomasta asumisesta
ja kunnon rautaputkista, kumma, jos ovat
pahastikaan ruostuneet. Jos asuu vanhassa
pohja- ja kattotuuletetussa hirsitalossa,
on suorastaan rikas. Entivanhaan
rakennettiin talot kestämään isältä
pojalle, nyt kuulemma tarkoitus ei
ole kestää laisinkaan (kunhan kauppa
käy), mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kunhan kauppa käy, on teemana
oikeastaan kaikessa. Auto maksaa
maltaita ja on semmoinen paketti,
että kun kynnen kokoinen osa hajoaa,
on puoli autoa vaihdettava, mieluimmin
koko auto. Autoja ei edes suunnitella
kestämään pohjoisia oloja, on liian
pieni markkina, jotta kandeisi.
Sama myymisen, ei huoltamisen,
periaate puhaltaa läpi kaiken muunkin
tekniikan. Mitään laitetta ei tallero
voi purkaa, putsata ja panna taas kasaan
ja hyvin pelaa, kuten ennen.
Kun laite sanoo naks, ei muuta kuin
kauppaan ostamaan uutta. Mitä kumman
hurskastelua sitten on puhua kestävästä
kehityksestä ja ympäristöllisyydestä,
kun väki pannaan semmoiseen rakoon,
ettei kiihtyvälle kulutukselle ole
vaihtoehtoa.

Saduissa kiltti palkitaan, tuhmakin
saa palkkansa. Totta vai tarua. Totta.
Meillä kansa on kilttiä ja palkitaan
"kehityksellä". Väki saadaan mukaan
mihin tahansa hölmöön takasteppiin,
kun riittävän pohtevasti sanotaan, että
nyt kyse on vääjäämättömästä kehityksestä
ja että mukaan on noustava, muuten juna
menee menojaan.

Yks puhallus oli kans toi riki.
Armonaikaa oli vähän, sitten kaikilla
oli pakko olla digiboksi. Nyt puhutaan
teräväpiirrosta. Pakko, mikä ihmeen pakko,
ja mitä iloa niistä on, siis olennaista iloa.
Varsinkin kun laitteet on suunniteltu
kestämään takuuaika plus muutama päivä
päälle. Millä ihmeen rahoilla niitä
ollaan alvariinsa ostamassa. Poikkeuksiakin
on: mökillä on iso telkunrömiskä, joka on
kestänyt kymmenien asteiden lämmönerot
(seinät joskus jäähuurussa) jo 20
vuotta - ja se ostettiin valmiiksi vanhana.
Kas, diginkin siihen sai. Salora osasi, tai
sitten se telkku lienee ollut valmistajalta
moka.

Takavuosina sai palkollinen tilinsä firman
kasööriltä ja voi maksaa laskunsa firmojen
konttoreissa, jopa sivukonttoreissa.
Siihen aikaan olivat laivat puuta ja miehet rautaa,
nyt päin vastoin, eikä palkkapusseja
enää ole eikä firmojen konttoreissa
enää oteta maksuja vastaan. Koko liikenteen
on kaapannut pankki.

Kun väki oli muovitettu, homma saatu
pohjatuksi pankki- ja luottokorteille
ja rahvas oppimaan pankkien
maksu- ja ottoautomaateille, poistettiin
pankkien tuulikaapeista maksuautomaatit
ja väkeä alettiin hätistää verkkopankkeihin.
Harmi vain, kun kaikilla mummeroilla ei
ole tietsikkaa. Kaikki eivät sitä kerta
kaikkiaan edes pysty hankkimaan tai
käyttöä omaksumaan, vaikka miten
porkkanoitaisiin ja uhkailtaisiin.
Pankkiin saa vielä köpöttää, tulkoot
väki jonottamaan, elleivät toimi
kuten rahavalta tahtoo, mutta
laskun maksun palkkio on paha,
ehkä isompi kuin lasku itse. Saatiinpa
kuitenkin pankin väki irtisanotuksi.
Tosin käteistä rahaa alkaa olla turha
kinuta pankista, onhan keksitty muovi,
käyttäkööt sitä. Pankki saa puolestaan
rahastaa kortinlukijan tarvitsijoita.
Säästöpossutkin on teurastettu: kolikoita
ei enää kannata viedä pankkiin, niitä ei
oteta vastaan, ja jos otetaan, laskentapalkkio
ei kata possun mahansisältöä.

Eikä tässä vielä kaikki: kun väki on
saatu pankki- ja luottokorttien varaan,
aletaan pankkiautomaatteja poistaa.
Kukaan ei saa tarvita rahaa.

Siis RAHAA, tiedättehän, sehän oli joskus
nimitys seteleille ja kolikoille. Niitä tarvittiin
ennen, se oli muistaakseni oravannahkojen
ja plootujen jälkeen - eikö ollut alkeellista.
Nythän meillä on tämä virtuaaliraha, kätevää.

Veronmaksajilta kerätään rahaa, jotta
valtio pystyisi järjestämään kansalaisilleen
niiden tarvitsemia palveluita. Kuulostaa
järkevältä, mutta ei se mitään. Nyt tarvitaan
kehitystä, siis kehitetään. Yhtiöitetään,
ulkoistetaan, liikelaitostetaan myös
peruspalveluita, semmoisia, joista
puhutaan laissakin.

Veeärrä ei kulje, raiteet rapistuvat,
tiestö romuttuu, sähköt eivät pelaa,
lentäminen on käynyt liian kalliiksi,
yleisellä radiolla ei ole rahaa, valtion
kuntakirstun varaan sysäämät koulut
kylmenevät, posti pinnistelee pulassa,
mikä pahinta, terveydenhuolto
tutisee ja tuuppaa veronmaksajia
rahastettavaksi yksityisille "palvelun
tarjoajille", vanhuksilta riistetään vaipat,
ei sen puoleen, niin riistetään ruokakin
ja huoma. Vain äitiyspakkaukset
komistuvat. Siellä suunnallahan on
tulossa uusia maksajia, tyhjän saajia.

Jos kerran markkinat astuvat
palvelun saappaisiin, niin missä
kummassa on kilpailu ja vaihtoehtoistaminen,
joka kai on edellytys toimivuudelle.

Ja tähän loppuun varoitus: älä lue tätä
blogia, jos olet herkkäuninen, -uskoinen
tai -hipiäinen tai muuten vain ahdistuva,
tai jos olet lapsi, nuori, aikuinen tai
ikäihminen, vanha, sairas, rahaton, asut
etäällä laajakaistoista, pankeista,
kouluista, keskustoista, auratuista
teistä tai sulkemattomista kyläkaupoista,
tai vaikka et kuuluisikaan mihinkään
näistä edellä mainituista ryhmistä.
Tämän blogin käytöstä voi aiheutua
vakavia vaurioita mielelle, kielelle ja
käytökselle.

Haikeata hauskaa

Hyvästijätön haikeuden tuntee
jokainen, mutta myös sen, miten
joskus on hauskaa lopultakin
jätellä hyvästit.

Hauskaa on hyvästellä kaikki se,
mikä on käynyt rasittavaksi,
tullut ylimääräiseksi tai jäänyt
kuvioon epätoivottuna. Helpottavaa.
Soromnoo ja siitä poikki, hellurei
ja silleen.

Helppoa, kun se osuu kohdalleen,
mutta kun yleensä ei osu. Ihmisen
elämä on enemmän haikeata kuin
hauskaa, mitä tulee luopumisiin ja
hyvästijättöihin.

Luopuminen kai alkaa jo syntymästä,
kun luopuu kohdun turvasta. Täyteen
aikuisuuteenkin kehittyminen on
luopumista, vaikka tilalle tulee paljon
muuta - se on kasvamista. Elonkaaren
"tällä puolen" alkaa todellinen
hyvästijättöjen jatkumo, ensin pala
palalta huomaamatta, sitten sen äkisti
äkkää, että hei, tässä mennään ja
koko ajan yhä enemmän jää taakse.

Luovutaan lapsuuden selkeydestä,
saadaan tilalle oma vastuu, jää
taakse vanhemmat ja koti, tulee
omat ystävät ja tulevaisuus, tulee
voiman tunto. Sitten sen menettää,
tilalle tulee epäilys, usko hapertuu,
menettää ystäviä, on jätettävä
jäähyväisiä omaisille, terveys alkaa
pettää, yhä enemmän ikäluokkaa
näkyy katoavan, tilalle hiipii
herkkyys kyynelille, jokainen
murhe, vaikka kaukainenkin,
nostaa esiin aiemmat murheet,
omat ja lähelle osuneet.

Kun hyvästijättöjä on enemmän kuin
tervetuloja ja huomenen toivotuksia,
samalla taakse jäänyt rikkaus
enenee. Mielen omaisuus kasvaa,
sen myötä ymmärrys ja anteeksianto.
Ankaruus antaa tilaa armolle.

Kuluneen vuoden viimeinen päivä
on perinteisesti taakse katsomisen
hetki. Päiviä oli paljon, tapahtumia
myös, suurina ja pieninä kuvioina,
siinä välissä ihmisriepu. Kaduttaako,
voiko olla tyytyväinen, mahtuuko
vääryyttä ja uhrautumista, onnea ja
vahinkoja, ilahtumisia ja ilahduttamisia,
elämän lahjoja ja - menetyksiä.
Kaikkea tätä, mutta mitään ei voi
muuttaa menneestä.

Vanhan vuoden hyvästijätössä on
juuri se tuska, että mikä meni, on
peruuttamatonta.

Tapana on toivottaa hyvää uutta
vuotta vuoden vaihtuessa ja hyvää
jatkoa vuoden vaihteen jälkeen.
Hyvän uuden vuoden toivotus kuittaa
kuluneen, jota on turha enää siinä
vaiheessa vatvoa. Sen sijaan hyvän
jatkon toivotus sisältää toiveen,
että vanhasta viisastuisi niin, että
seuraavan vuoden vaihteessa ei jäisi
kaduttavaa. Olisi opittu jotakin.

Vuoden vaihtuminen siis on erityinen
hetki: siihen sisältyy sekä hyvästijätön
haikeus että hauskuus.

Lapsuuden köyhdyttäjät

Tiedetään, että joulu ei kuulu
koko maailman juhliin. On
uskontoja, joissa juhlat ovat aivan
muut kuin joulu, on uskonlahkoja,
joissa kenenkään syntymäpäivä
ei ole juhla, on myös uskonnottomia
tai periaatteesta joulun tuomitsevia
kaupallisena riistona. Niissäkin maissa ja
kulttuureissa, joiden vuodenkiertoon
joulu kuuluu, on "jouluttomia" perheitä.
Ymmärtää, että syitä on monia, vaikka
kyse ei olisikaan yksinäisyydestä,
köyhyydestä, asunnottomuudesta tai
ylivoimaisista muista syistä.

Sen sijaan vaikea on ymmärtää
niitä suomalaisia lapsiperheitä,
joissa lapselta riistetään mahdollisuus
jouluisen sadun suloisuuteen.
Se köyhdyttää peruuttamattomasti
lapsuutta.

Vaikka Jeesuksen syntymäjuhlaa
ei haluaisikaan viettää, voisi
lapselle ainakin tarjota joulun
salaperäistä juhlavuutta ja
ihanaa joulun odotuksen riemua.

Muuannelta nuorelta äidiltä
kysyttiin, eivätkö hänen lapsensa
kaipaa joulua. Hänen vastauksensa
sinänsä oli looginen, mutta kylmä,
eikä tämä äiti tuntunut näkevän
tätä hetkeä pidemmälle. Hän
vastasi: eivät lapset osaa sellaista
kaivata, mihin eivät ole tottuneet.

Tuskinpa jouluttoman perheen
lapset pieninä osaavatkaan joulua
kaivata, vaikka ehkä näkevätkin
jossakin jouluun liittyvää
touhua ja riemukkuutta, ellei
muualla, niin ainakin televisiossa.
Mitä hänelle vastataan, kun hän
vähän isompana utelee, mitä joulu
on, mistä nuo kaikki puhuvat, miksi
muut saavat lahjoja, miksi kaikkialla
tuikkii ja sädehtii, miksi on
tonttuja ja pukki, miksi porot
ovat jouluna erityisiä. Miten hänelle
selitetään, jos hän ehkä isompana
kyselee joulukuun "ontosta" kohdasta
tai vaikka aikuisena haluaa tietää,
miksi hän jäi vaille joulun juhlaa,
ja miksi sitten ylipäätään on semmoinen
kuukausi kuin joulukuu, miksei se ole
vaikka vain talvikuu.

Jos pienelle tänään pystyykin
vastaamaan tyydyttävästi, ainakin
isompana lapsi ymmärtää, että
hänen lapsuutensa jouluaika on
ollut erilainen kuin kavereiden.

Hänelle voi joskus tulla joulunkaipuu,
jonka sävy on musta, katkera, ja
vaille jäämisen tunne voi olla
musertava. Vanhempikin voi
alkaa katua synkeästi, mutta
lapsuus on peruuttamattomasti
takana, lapset pois, mitään ei voi
enää muuttaa, mitään ei ole korjattavissa.

Lapsuuteni kauneimmat muistot
liittyvät - eivät kesään vaan talveen
- jouluun. Joulun odotus oli täynnä
taikaa. Uskoi näkevänsä tonttuja,
kun sanottiin, että pitää olla kiltisti,
tonttu voi kurkkia ikkunasta. Aaton
iltana kuuli kilikellojen soivan ja
ihan selvästi näki, miten jokin vilahti
kuusen taakse, pukki vai tonttu, oih,
jännittävää. Aattona hyörinä vaihtui
hartaudeksi, luettiin raamatusta,
laulettiin virsi, tuli joulupukki, saatiin
lahjoja, sellaisiakin, joita oli toivottu
Joulupukille lähetetyssä kirjeessä.
Rahaa ei ollut paljon, mutta se
korvautui kauniilla elämyksillä,
joulun moninaisilla tunnelmilla
ja unohtumattomilla muistoilla.
Oltiin yhdessä, jaettiin vähäisestämme.
Joulun tunnelman loihtimisen ei
tarvitse olla rahakysymys, vaikka
näin yleensä kuvitellaan.

Miten tämän kaiken voi riistää lapselta.
Voi jopa ajatella, että joulun ajan
jännittävyys ja tunnelmallisuus
saa mielikuvituksen lentoon,
loihtii aivot leiskumaan.

Jouluisten satujen salliminen lapselle
on joululahja, joka kantaa pitkälle.
Se ruokkii luovuutta, iloa hyvyydestä,
opettaa antamisen riemua, muiden
ottamista huomioon. Olipa joulu
maallinen tai hengellinen juhla, sen
lahja on valtava.

Muurahaisilla menee mukavasti

Lainkuuliaisuus on nautinto. Syntyy
suorastaan euforiaa pelisääntöjen
noudattamisesta, nautintoa, vaikka
itselle siitä koituisikin haittaa tai
vaivannäköä.

Tänä aikana, jolloin palvotaan
itsekkyyttä ja omanvoiton pyyntiä
- nehän ovat nykyajan hyveitä - niin
eräänlaista vastarannan kiiskiyttä on
tuntea tyydytystä lähes narsistisesta
lainkuuliaisuudesta. Kun antaa
yhteisen edun ajaa oman hyvän ohi,
aah, se tuntuu upealta. On vähän
samanlainen hurskas olo kuin jos
antaisi ison almurovon johonkin hyväksi
miellettävään tarkoitukseen.

Yhteiset pelisäännöt joko
syntyvät tai sovitaan yhdessä.
Niiden tarkoitus on helpottaa
yhteisön elämää, siis sujuvoittaa
yhteen pelaamista, poistaa esteitä
tehokkaan toiminnan tieltä, luoda
mukava, aikaansaapa ja järkevä
yhteisöllinen kokonaisuus.

Jos siis pelisäännöt ja yhteiskunnan
demokraattisin menetelmin säätämät
lait luovat hyvää kaikille yhteisön
jäsenille, miksi niitä niin paljon
rikotaan. Joku arvelee, että pelisääntöjen
rikkoja haluaa kohentaa kehnoa
itsetuntoaan, korostaa itseään että hei,
tässä olen Minä ja pois tieltä kivet ja
männynkävyt eli mitä pienempi tyyppi,
sitä isompi ego. Hän voi myös olla
itseajattelija, jonka mielestä sovitut
toimintaperiaatteet ovat vääränlaisia.
Joku luottaa yksilölliseen harkintaan.
Joku yksinkertaisesti vain tahtoo tehdä
aina toisin kuin muut. Jonkun mielestä
lait ovat epäonnistuneet eivätkä lainkaan
oikeudenmukaiset. Jonkun mielestä
anarkia on ainoa ihmisaivollisen olennon
"uskonto".

Valistunut anarkia voisikin olla hyvä
aate, mutta vain teoriassa. Kas, valistuneita
ihmisten parissa lienee perin vähän, mikäli
valistuneisuuteen sisältyy kyky toimia
toisten hyväksi, ei vain omaksi edukseen.

Ihmiselle tekee hyvää joskus katsoa,
miten eläinten maailmoissa toimitaan.
Yksi suosikki voisi olla muurahainen,
tai miksei voisi ihailla myös mehiläis-
tai mangustiyhteisöjäkin. Niillä yhteen
pelaaminen on lähes särötöntä.
Mitä riidattomammin yksilö toimii
pelisääntöjen mukaan, sen paremmin
yhteisö menestyy.

Miten tähän voidaan mahduttaa se, että
ihmislajilla on poikkeuksellinen asema
luomakunnassa. Jos halutaan, että
yhteisöllisyys ajaa ohi yksilön, niin
mihin tarvitaan ihmisessä kytevää
itsenäisyyden, luovuuden ja kehityksen
kaipuuta. Maailmassahan on jo riittävästi
idealistisia kokeiluja, jotka ovat nousseet
kunniaan, joku ehkä kukoistanutkin,
mutta kaikki ne näyttävät romahtavan
raunioiksi toinen toisensa jälkeen.

Muurahaisyhteisön ja ihmismaailman
yhden totuuden valtakoneistolla on
kuitenkin ratkaiseva ero. Ihmisen
luoma systeemi kaatuu erääseen
inhimilliseen piirteeseen, joka tuhoaa
paljon sekä pienessä että suuressa
mittakaavassa. Tämä piirre on ahneus.

Vaikka miten vähäisestä olisi kyse,
ihminen alkaa hamuta sitä lisää.
Jos kyseessä on valta, niin harvassa
ovat ne valtiaat, joita valta ei turmelisi.
Tosin, semmoisiakin poikkeuspomoja
historia tuntee.

Yleensä kuitenkin kauneinkin
tavoite ja ihanteellisinkin rakennelma
kaatuu lopulta vallan turmelukseen.
Ihmisten rakentaman "keon muurahaiset",
järjestelmän jäsenet, nousevat lopulta
vastarintaan, ja ahneuteen perustuva
valtakoneisto sortuu.

Mikäli ihminen oivaltaa, että toisten
hyvä koituu omaksikin parhaaksi,
on helppo tinkiä omasta edusta toisten
vuoksi. Huomaa, että vaikka oman
edun hankkiminen toisi nopean nautinnon,
niin ajan mittaan jäisi kuitenkin häviölle.

Siis summa summarum ja ynnä ynnämym:
työ toisten eteen on tervettä itsekkyyttä.
Hurraa muurahaiset.

Rohkea vai raukka?

Raukka se on, joka livistää,
sanotaan. Toisaalta, viisas se, joka
osaa väistää, todetaan.

Väitetään myös, että luuseri se,
joka luovuttaa. Toisaalta, on
huomattu, että älykkyyttä on
tajuta, milloin on turha jatkaa.

Takinkääntäjäksi syytetään sitä,
joka vaihtaa näkemystään. Toisaalta,
on järkevää tarkistaa kantaansa ja
olla realistinen, kun tilanne muuttuu.
Politiikassa käsiin rojahtaa usein
tarkoituksenmukaisuuden
tarve - jos eilen luvattiinkin tätä,
niin tänään tilanteet vaihtuivat ja
on pakko tarjota vain tuota.

Heimolaiset puhuvat väistämisestä,
tarkoittanee romanikulttuurissa systeemiä,
jossa vihanpidossa olevien sukujen
jäsenet pyrkivät välttämään toistensa
kohtaamista. Silkkaa viisautta. Kunnia
näet muuten vaatisi tappelua. Entisaikaan
puhuttiin jopa verikoston vaateesta. Nykyään
tämä kiistetään.

Väistely tosin on tuttua myös miehisten
miesten, miksei nykyään naistenkin,
sallitussa tappelulajissa nyrkkeilyssä.
Myös siinä väistäminen on vahvuus.
Paras väistelijä välttää iskut ja pystyy
vastaavasti nuijimaan osuvasti vastustajaa.
Siinä leikissä pitää myös osata tanssia,
tai hypellä narua vai mitä se on.

Puhumattakaan liikenteestä. Hyvä tavaton,
siellä jos missä on osattava väistää eikä
puhettakaan mistään rohkeuden puutteesta.
Siellä rohkea on raukka ja jääräpää
jästipää. On väistettävä oikealta tulevaa,
päätietä ajavaa, on annettava suojatietä
kulkevalle etusija, on väistettävä tielle ryntäävää
elukkaa, on osattava luopua ohituksesta,
jos vastaan tulee toinen ajoneuvo, on
muutettava mieltä joskus äkistikin. Se
on viisautta.

Päättäväisyyttä vai jääräpäisyyttä, kumpaa
suoraselkäisyys on, siinäpä pulma. Riippuu
ihan tilanteesta - ilkeä voisi sanoa, että
roikkuu suhdanteista, ja poliitiikassahan
suhdanteet ovat koko ajan läsnä, ainakin
vaalikausittain. Todellista päättäväisyyttä
on toiminta silloin, kun voitettavana on yhteinen
hyvä, mutta hävittävänä oma etu. Jääräpäisyyttä
lienee sitten semmoinen toiminta, jossa ei kukaan
voita mitään, ei yhteisö eikä edes itse. No, jos
itse kuitenkin voittaa, kyse on ahneudesta ja
omanvoiton pyyteestä, eikä sillä ole mitään
tekemistä suoraselkäisyyden kanssa.

Mies menee läpi vaikka harmaan kiven,
jos hän on niin päättänyt. Se se vasta
mies on, kehutaan. Huh, meitä varjelkoon
semmoisesta, yleensä on enemmän verta
ja hikeä kuin kivensiruja. Ottakoon vaikka
jonkin poran avukseen, jos läpi on mentävä.

Ryhmä rulettaa

Eivät geenit vaan porukka määrää,
millainen tyypistä tulee. Ja miksei
määräisi, sanoisi Peter Nyman,
ja miksei sanoisi.

On nimittääin laittamaton todiste
olemassa: Otto-kani ja laumansa
kanoja, johtajana Harri-kukko.

Otto on kääpiökani, joka elelee
kanalaumassa Naantalin suunnalla.
Se hautoo munia, nukkuu orrella,
kuopii maata ja popsii kananruokaa.
Porkkanat saavat hapantua rauhassa,
niitä se ei vilkaise. Otto-kanin tarina
on dokumentoitu ja se löytyy monesta
lähteestä googlaamalla.

Otto ei ole koskaan nähnyt elävää
kania, joten miten se voisi kuvitella
olevansa kani, kun se kerran on
kanalauman jäsen.

Voisi tietysti ajatella, että Oton
tapauksessa ei kyse ole kuin pienestä
kirjoitusvirheestä eikä ainakaan
geenivirheestä. Kas kani on miltei kana.

Otto vaikuttaa onnelliselta ja käyttäytyy
hyvin, mutta millainen lienee hänen
biologinen perheensä ja kotinsa.
Onneksi hänen ottoperheensä on
kunnollinen ja on kuten kanalassa
on elettäväkin.

Hyvien kotien lapsista tulee hyviä,
huonojen huonoja. Teoriaa, karkeata
yleistystä, ehkei edes mihinkään
tutkimukseen pohjautuvaa. Mikä sitten
on hyvä koti, mikä huono, on oman
pohdintansa paikka.

Pikemminkin on saatu sen suuntaisia
tutkimustuloksia, että kotikasvatus
jää kakkoseksi porukan otteeseen
nähden. Tämän tutkimuksen vahvistaa
myös tapaus Otto.

Nuoren kehityksessä onkin
kohtalokasta se, millaiseen seuraan
hän sattuu ajautumaan. Toisaalta,
kodin henki varmaan vaikuttaa siihen,
millaista seuraa nuori tulee
valinneeksi, hyväksyneeksi.
Joka tapauksessa vanhempien on
syytä vähän harjoittaa "vanhempainvaltaa",
mikäli haluaa ohjailla nuoren valintoja.

Tosin, vaikea on puuttua, ellei tiedä,
ja tiedon saanti nuorelta voi olla kiven
alla - eikä moni jaksa kiveä nostaa
tänään, ehkä huomenna. Tosin sitten
"se on myöhäistä nyt", sanoi Sinikka Nopola.
Kyllä vitsa lapsena on väännettävä.
Ei Ottokaan enää nuoruusiässä olisi
sitoutunut kanaksi olemaan, pienenä
poikana se tavoille oppi.