Ihmisen iho ilmaisee

Ihmisen suurin elin, iho, kertoo,
mitä kuuluu, miten menee. Näin
sanovat tutkijat. He sanovat myös,
että ihoa pitää hoitaa myös
sisältäpäin, ei ainoastaa pinnalta.

Pelkkä putsaaminen ja puleeraaminen
eivät riitä - tai ei edes ole välttämätöntä.
On huolehdittava oikeanlaisesta
ravinnosta ja suojauduttava, jos mielii,
ettei nahka rypisty liian nopsaa tahtia.

Mielenkiintoinen telkkuohjelma
kertoi tutkimuksista, jotka selvittivät
ihmisen ihon vanhenemista.

Syypäitä ihon vanhentamiseen
löytyi monia. Yksi oli ylitse muiden,
auringon säteily. Ihoa ei kannata
kärventää suorassa paahteessa, se
tiedetään nykyään jo hyvin. Käristäminen
ei ainoastaan vanhenna ihoa vaan se
on myös vaarallista ja voi johtaa syövän
syntymiseen. Uskottavasti havainnollistettiin,
miten jopa paljon aikaa autossa viettävän
henkilön ikkunanpuoleinen poski oli
"vanhempi" kuin toinen puoli. Ohjelmassa
esiintynyt juontaja puolestaan vakuutti,
että hän suojaa aurinkovoiteella kasvonsa
aina, kun menee ulos - ja kerroin on
jotakin 50:n luokkaa.

Kaikki tietävät, että tupakanpoltto
vanhentaa ihoa tehokkaasti. Sen
sijaan kiintoisa tieto - ja ehkä harvemmin
mietitty - oli, että ihoa vanhentaa myös
sokeri. Korkea verensokeritaso
heikentää ihon uusiutumista ja
veltostuttaa ihoa. Se näet vahingoittaa
kollageenia ja elastaania, jotka ovat
olennaisia ihon kimmoisuuden
tekijöitä. Sokeri on siis supermyrkky
siinäkin mielessä.

Tärkeimmiksi ihon sisäisistä
"kasvovoiteista" nostettiin tutkimuksessa
esiin kolme ruokaa, parsakaali, tomaatti
ja rasvainen kala. Itsestäänselvyyksiä
ovat tietysti - aina tylsyyteen asti
tolkutettuna - riittävä vedenjuonti
ja vihannes- ja kasvispitoinen ruokavalio,
runsas marjojen ja hedelmien syönti
sekä riittävä liikunta, unohtamatta
tietenkään sitä, että on vältettävä niin
sanottuja nautintoaineita (jotka
sivullisille ovat kärsimysaineita).

Eräs toinen tutkimus etsi totuutta
kasvorasvoista. Testattiin kalliita ja
edullisia naamarasvoja. Tämä tarttui
jostakin vain "sivukorvallisesti", mutta
hauskaa siinä oli, että kalliilla rasvoilla
saavutettu tulos oli heikompi kuin
Nivea-kuurin tulos. No, arvattavasti
kyse oli tarkoitushakuisesta vertailusta,
mutta kiva se oli sikäli, että lienee sama,
millä naamanahkansa kireyttä helpottaa,
kunhan se vain on rasvaa ja puhdasta.
Moottoriöljy ei taida ihan käydä.

Tämä siis selvä: ihon ennenaikaista
vanhenemista voi hidastaa ja että sitä
on syytä pitää tärkeänä, koska iho on
ihmisen tärkeä ja myös suurin orgaani.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä
enemmän hän alkaa arvostaa terveyteen
vaikuttavia asioita, yleensä, ja sitä
herkemmässä terveystekijöiden tasapaino
kiikkuu.

Toinen seikka ei enää olekaan niin
selvä: miksi pitäisi näyttää nuoremmalta
kuin on. Yksioikoinen nuoruuden
ihannointi johtaa vääristymiin, jopa
naurettavuuksiin. Pitäisikö pikemminkin
nuoruustavoitteen sijasta pyrkiä
löytämään tasapaino ikävuosiensa ja
elintapojensa kanssa, tavoittelemaan
kypsää suhdetta ikääntymiseen ylipäätään.

Tyylikkäästi (siis terveesti) vanhenevaa
voi vain ihailla.

Pakkoroolia pikkuisille

Jokin on ihmiskunnassa vialla, kun lasta
käytetään kuin tanssivaa karhua. Lapsi
oppii nopsaan kuin koira, jota palkitaan
herkkupalalla. Hän oppii, että kun hän
keikistelee ja ketkuttelee, niin aikuiset
ihastelevat.

Lapsi "puetaan pelleksi" ja aikuiset
hohottavat ympärillä. Viattomuus
vääristyy.

Pieni hollantilaistyttö herätti
maailmalla ihastusta, kun hän
lauloi ooppera-aarian muuntamalla
äänensä muistuttamaan aikuisen
naisen ääntä.

Hyvällä syyllä voi kysyä, millä
perusteella ihasteltiin. Sehän kuulosti
kaamealta, vaikka olisikin pannut
silmänsä kiinni välttyäkseen
lapsiesiintyjän ulkonäön ja äänen
luomalta ristiriidalta. Toki aika
ajoin ääni soi, mutta kaikessa
kuului kehittymättömyys - myös
sisällöllisesti. Aariahan kertoo
nuoren naisen halusta kuolla, mikäli
tämä ei saa rakastamaansa miestä.
Herranen aika, 9-vuotias laulamassa
tämmöistä, kun pitäisi olla hoivaamassa
halinallea.

Suomalaisprofessori ottaa esille ihan
oikean huolen: tytön äänikin on saattanut
jo vaurioitua.

Jos asia kärjistetään, aihetta voi tarkastella
laadullisesti, vaikka määrällisesti kyse
on ihan eri luokan asiasta. Oikeastaan siis
kyse on lapsen hyväksikäytöstä, mikä
tarkoittaa "pahaksikäyttöä", pahoinpitelyä.

Lapsen vaurioittamisen pitäisi olla
kriminalisoitu - tai laissa ainakin jollakin
tavalla otettuna huomioon - muissakin kuin
vain törkeimmissä rikoksissa. Eräänlaista
"pedofiliaa" ovat kai kaikki teot, joilla
vaurioitetaan lapsen normaalia kehitystä.

Aikuiset estävät lapsen normaalin kehityksen
ostamalla pikkuttytölle bikinit, panemalla
taaperoita "kauneuskisoihin", opettamalla
meikkaamaan tai viemällä lapsia rankkoihin
treeneihin, kannustamalla tai jopa pakottamalla
jatkuvasti kilpailemaan pärjäämisestä, suosiosta
ja toisten voittamisesta tai nujertamisesta
keinolla millä tahansa. Jos isät tappelevat
keskenään pikkupoikien jääkiekko-ottelussa,
niin ollaan jo pahasti vialla.

Kun muut ipanat on päihitetty, on onnistuttu!

Huh, kun pikemminkin pitäisi palkita siitä,
että lapsi tekee kehitysvaiheelleen soveltuvia
asioita. 9-vuotiaan pitäisi kai vielä olla
kiinnostuneempi nukeista tai lennokeista
kuin kuolemaa haikailevista aarioista,
noin yleisesti ottaen.

Tosin, aina on poikkeuksia, onneksi, ja tämä
pitää oivaltaa, tunnistaa, antaa tilaa eikä
tukahduttaa. Maailmasivu kai on ollut aikuisten
halua päteä lasten kautta; ehkä ilman tätä halua
ei meillä olisi lapsinerojen luomaa riemua
vaikkapa musiikista.

Lienee se kuuluisa "veteen piirretty viiva" siitä,
milloin kyse on lapsen nerouden oivaltamisesta,
milloin kyse on lapsen kehityksen vaurioittamisesta,
siis silkasta pahoinpitelystä.

Lautahenkilöistämistä

En ole femi enkä sovi enkä muukaan
nisti, mutta kumminkin.. ja tarjoan
seuraavan tarinan johtopäätöksen heti
tähän kärkeen: pannaan "henkilö"
pannaan.

Hyvät kunnon tehtävä- ja ammattinimikkeet
ovat muuttuneet hupaisiksi, kun niitä
änkytetään, korjaillaan, korostellaan ja
oiotaan. Kyse on "-miehestä" ja
"-henkilöstä", mutta ei "-naisesta".

Selvennetään esimerkillä. Eräs miehistä
ja naisista koostunut keskustelijajoukko
keskusteli keskusteluohjelmassa
tärkeästä aiheesta. Miespuolinen henkilö
tuli lausuneeksi, että "...selvitysmies
antaa asiasta selvityksen...", johon toinen
keskustelija, nainen, huomauttaa, että
"henkilö". Johon mies, että "..krhöm,
tarkoitan selvityshenkilö antaa...".
(Hah hah, keskustelu oli varmaan tärkeä,
mutta siitä eteenpäin keskustelun anti hukkui
keinotekoisen mies/henkilö -asetelman
seuraamiseen, miten keskustelijat
jatkossa selviytyivät.)

Ennen oli reilusti lautamiehiä,
selvitysmiehiä, lehtimiehiä,
sotamiehiä, kalamiehiä, rajamiehiä,
remonttimiehiä, metsämiehiä,
asiamiehiä, lakimiehiä, talonmiehiä,
ja niin edelleen. Selvää oli, että siinä
oli kyse ammateista eikä sukupuolesta,
tosin entisaikaan niitä hommia tekivät
yleensä miehet.

Oli myös tar -loppuisia ammatteja,
mutta ne hommat olivat yksinomaan
naisten heiniä. Oli palvelijoita ja
palvelijattaria, oli myös miespalvelijoita,
mutta tuskin naispalvelijoita, ellei
sitten jossakin erikoisessa merkityksessä.
Samaan tapaan ammateille oli useita
ilmaisuja, oli laulajia ja laulajattaria,
mieslaulajia ja naislaulajia, näyttelijöitä,
mies- tai naisnäyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
oli jopa johtajia ja johtajattaria, opettajia
ja opettajattaria ja muita pitkä liuta.

On mahdollista, että eri ilmaisumuodoilla
haluttiin korostaa erilaisia arvoasetelmia tai
tarjota "rivien välistä" lisäinformaatiota.

Tasa-arvoistamisen intoilussa on päädytty
usein naurettavuuksiin, jotka ovat vähintään
keinotekoisia, mutta yleensä tarpeettomia.
Niillä ei juuri ole mitään tekemistä
tasamahdollisuuksiin pyrkimisen,
oikeudenmukaisuuden tai tasapuolisuuden
kanssa.

Varusmies-nimikkeellä ei pitäisi olla
mitään tekemistä sukupuolen kanssa,
vaikka siinä onkin sana "mies".
Armeijassa on miehiä ja naisia suorittamassa
asepalvelusta, varusmiespalvelusta.
Miltä kuulostaisi varushenkilöpalvelus.
Ei olisi armeijamaisen tehokasta sekään, että
olisi erikseen varusmiespalvelus ja
varusnaispalvelus. Olennaista on, että
kyseessä ovat asevelvolliset.

On loputon määrä ammattinimikkeitä,
joissa on pelkkä tekijä, ei sukupuolta,
tuomari, autoilija, astronautti, journalisti,
teknikko, lääkäri, suunnittelija, laborantti,
poliisi (joskin poliisi itse usein puhuu
poliisimiehistä ja naispoliiseista, mutta
tuskin poliisinaisista)...

Muuten, kuka tietää, miksi kolareita
ajelevat autoilijat ja naisautoilijat,
harvemmin miesautoilijat, mutta eivät
autohenkilöt, vaikka heillä olisikin henkilöauto.

Lykky, että suuri osa ammattinimikkeistä
on nykyään jo "uniseksejä", eli samalla
nimikkeellä tarkoitetaan yhtä hyvin
naista kuin miestä. Olennaista siis on ammatti,
ei sukupuoli. Se on tervettä, aidosti tasapuolista
ammatti- ja tehtävänimikkeiden kehitystä.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet olisivat kyllä
selkeitä tänäänkin, vaikka naiset valtaavatkin
alan kuin alan. Vekkuleita ovat nimikkeet
joihin syntyy jännä merkitysero. Mitä tekee
isännöitsijä, vaikka olisi nainenkin, entä
mitä emännöitsijä, vaikka olisi mieskin.

Hassua tässä "henkilö"-villityksessä on
ristiriitaisuus. Alun pitäen lienee oltu
liikkeellä tasa-arvon nimissä, kun alettiin
vaatia mies-loppuisten nimikkeiden
muuttamista henkilö-loppuisiksi. Haluttiin
häivyttää sukupuolileima, toisin kävi.
Kun sanotaan "henkilö", tarkoitetaan
naista. Lopputulos vaikuttaa siltä, että
"henkilöistäminen" korostaa enemmän
sukupuolta kuin itse tehtävää, mikä
puolestaan johtaa sekstistiseen tarkasteluun.

Aina on mahdollista, että "henkilöistämisen"
into syntyi lautamies-nimikkeestä. Saattoipa
ollat tukalaa valita luottamusihmisiä
lautamiehiksi ja - lautanaisiksi.

Itse en aio vaihtaa ammatillista "sukupuoltani":
olen aikoinani opiskellut lehtimieheksi,
tein työurani lehtimiehenä, toimin
lehtimiesyhdistyksessä ja olen viimeiseen
pihinääni asti lehtimies, en lehtinainen enkä
ainakaan lehtihenkilö.

Kouluruokailu katkolle

Nuoriso nirsoilee, laihtuu tai lihoo,

sopusuhtaa näkee entistä harvemmin.

Missä mennään.  

Jos nuorelle haarukan käyttö merkitsee

ruoan sysimistä lautasen reunalta toiselle,

tai jos lasiin ei maito kelpaa, tai jos ainoa

ruoka, jonka hän tunnistaa, on jauhorasvaseos,

hampurilainen, pizza tai kalapuikot höystettyinä

limsoilla, ollaan tosi lirissä.  

Ei taida todellinen tulevaisuuden uhka

piilläkään eläkeläismäärän kasvussa vaan

tulevaisuuden toivojen ränsistymisessä.

Yhtäältä nuoren ruokatavat voivat merkitä

ravinnon yksipuolisuutta ja kammottavan

laadutonta ravintosisältöä, toisaalta terveyden

rapautumista. Ihminen lihoo jo nuorena

muodottomaksi lässyksi tai surkastuu peiliin

tuijottavaksi anorektikoksi.  

Jos puuttuu sekä terve itsetunto että

terveet elämäntavat, ei taida tulevaisuuskaan

olla terve, ei heille - eikä meille meille ”muille”.  

Korvantauslehdelläkin käsittää, että elämässä

ei voi pärjätä ilman kunnollista ravintoa, sitä

tarvitsevat ainakin aivot. Ei laadukas ruoka aina

ole kiinni rahasta, yleensä se on kiinni

viitsimisestä.  

Niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan väitetään

luisuvan kahden kerroksen väeksi, hyväosaisiksi

ja syrjäytyneiksi, A- ja B-kansalaisiksi, ja syyllinen

kehitykseen on milloin mikin taho riippuen

katsantokannasta tai poliittisista näkemyksistä. 

Ehkei ongelma olekaan taloudellista laatua

vaan elintapapohjaista. Jos kotona ei ole

ymmärrystä tai osaamista koulia lapsen

ruokatottumuksia, ei tällä taida olla suuria

toiveita tulevaisuudestaan – ellei häneltä löydy

yllättäen parempaa älliä kuin vanhemmiltaan.  

Mitä tehdä, kun valistus ei pure, vaikka tietoa

ja tietämystäkin on riittämiin. Koulu on lasten

kasvattajana melko hampaaton, ellei kotien

sivustatuki ole jämäkkää ja osaavaa.  

Jos vaikka kuntapäättäjät voisivat tarttua räväkällä

otteella tilanteeseen ja tehdä reippaan päätöksen

lakkauttaa niin sanottu ilmainen kouluruokailu

kaikkine vinkeineen, ruokavalioineen ja

erityismääräyksineen, vaikkapa vain määräajaksi,

se ehkä parantaisi asiaa. Se opettaisi arvostamaan

kouluruokailua, se jarruttaisi nuorten turhaa

oikuttelua. Ainakin se säästäisi veromarkkoja

(ellei ongelmaksi nouse ruokahenkilökunnan sijoitus). 

Itse asiassa, tuskin kouluruokakaan perin juurin

tervepohjaista on, kun kunnat joutuvat leikkaamaan

määrärahoja ja koulukeittiöt tasapainoilemaan

kustannusten ja vaatimusten kanssa. Yhden

ruoka-annoksen hinta on tarkoin määritelty ja

minimoitu, joten arvattavasti suuri osa

kouluruoasta on einespohjaista. 

Raha on maailman sivu ollut tehokas ase,

Lainsäätäjillä sietäisi olla rohkeutta laatia

semmoisia lakeja, että epäterveellisyys

koituisi kalliiksi jo käyttövaiheessa eikä

vasta hoitovaiheessa.

 

Menneen miete

 

Vuoden  viimeisinä tunteina miettii väkisinkin

mennyttä, mielen täyttävät muistot, ajatukset

viivähtävät edesmenneissä omaisissa ja

kuolleissa ystävissä. Mietteet ovat surumielisiä,

vaikka kuluneessa vuodessa oli varmaankin

enemmän iloa kuin surua. 

Miksi pitäisi summata mennyttä, kun kaikki

”eloonjäämisoppaat” ohjeistavat kääntämään

katseen tulevaisuuteen. Toisaalta, miksi

ihmeessä pitäisi pohtia tulevaisuutta – neuvotaanhan

Isossa Kirjassakin ottamaan oppia taivaan

linnuista, jotka eivät kehrää ja kerää. 

Toisaalta vakuutetaan, ettei huomista ymmärrä,

ellei eilistä tunne, ja että historiasta tämä

aika käsitetään ja tulevaa ohjaillaan.

 Semmoisiakin ohjeita hoetaan, että pitäisi

elää vain tätä hetkeä, koska eiliselle ei mitään

voi eikä huomisesta mitään tiedä. Pitäisi

liidellä tässä hetkessä, nauttia olemisestaan

(tai kärsiä, ei sen puoleen), pureutua kiinni

tässä ja nyt. Otapa näistä ohjeista selvä saati vaari. 

Ainakin kerran vuodessa kuitenkin on

lupa muistella kulunutta vuotta ja

pohtia mennyttä – vaikka näinä aikoina sitä

kyllä muutenkin tuupataan joka tuutista

kyllästyksiin asti, katsauksia luodaan

kuluneen vuoden maailmanmenoon,

urheilutapahtumiin, politiikan asioihin,

onnettomuuksiin, kulttuurin hommiin,

vähän siihen sun tähän. 

Sen sijaan omaa elämäänsä ja ratkaisuitaan

voi olla terveellistäkin muistella ja pohtia.

Moni sen tekeekin - ja huonolla omallatunnolla.

Miten muuten on selitettävissä ne iänikuiset

uuden vuoden lupaukset. Ne kai kertovat,

että lupauksien tekijällä on vielä usko

siihen, että alkava vuosi voisi olla kulunutta

parempi ja että siihen voisi itse jotenkin

vaikuttaa. Sitten, kuten muukin hetkellinen

pontevuus ja lupailun into, kaikki lässähtää

ja entinen meno jatkuu - kunnes kahdentoista

kuukauden kuluttua taas on lupausten aika. 

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.

Koska en tykkää tikuista, en muista, mitä

tuli luvatuksi vuosi sitten. Rohkeasti voisi

kuitenkin taas jotakin yrittää lupailla, vaikka

monen mielestä lienee sama, mitä lupaa, koska

lunastaminen on aina osoittautunut vaikeaksi

ellei mahdottomaksi.

 

Siltikin: lupaan muistaa, mutta olla muistamatta,

koettaa, mutta olla iskemättä päätä kiveen, jaksaa,

mutta levätä, luovuttaa, mutta olla luovuttamatta,

tahtoa, mutta antaa periksi, suvaita, vaikkei

hyväksykään, antaa anteeksi, vaikka olisikin

vaikeata, ja ennen kaikkea, unohtaa… 

Taas.

Hellivä hiljaisuus

Joku kertoi taannoin pitävänsä
kuulokkeita korvillaan alvariinsa.
Äimistelin, että eivätkö siinä
korvat jo soi, kun koko ajan
tunkee käytäviin mökää.
Ei, ei suinkaan, sanoi. Kertoi
kuuntelevansa hiljaisuutta,
tallennetta, jossa ei ole mitään.
Hyvä idea, paitsi että tuskin
tälläkään keinolla täyttä
hiljaisuutta tavoitti keskellä
melusaastetta.

Jatkuva ääniärsytys jos mikä on
todella nimensä mukainen,
ärsyttävä, ellei aika ajoin
raivostuttava, jopa vaarallinen.
Se syö ihmistä pahimmalla
mahdollisimmalla tavalla,
se syö ihmisen sielua ja voimia.
Siinä sielu tyhjenee, onkapannu
paisuu, mieli tyhmenee.

Äänisaasteen vaarallisuudesta
on tutkimuksia ja kirjoituksia
riittämiin, mutta niillä ei näy
olevan mitään vaikutusta. Kaiken
kattava ja kaiken valtaava
äänekkyys vain kasvaa.

Moni välttelee ravintolaa, jossa
"viihdykkeeksi" paukuttaa ja ulisee
jos minkälainen melu - sanovat sitä
musiikiksi. Äänitaso on yleensä
turhan korkea, joten se, mikä
tarkoitetaan viihdyttäväksi, onkin
hallitsevaa, se tukahduttaa
keskustelun - ja ruokahalun.

Moni myös välttelee kauppakeskuksia,
joissa jo ovelta vyöryy vastaan
jumputus. Ruokakauppoihin on pakko
mennä, vaikka niissäkin kovaääniset
kailottavat musiikkina milloin mitäkin.
Nopea juoksu läpi kaupan, äkkiä
tavarat kärryyn ja pikaisesti kassalle
ja ulos, pakoon mölyn pakkosyöttöä.

Suorastaan huokaisee helpotuksesta,
jos joskus - tosin aniharvoin - saa
astahtaa sisään sellaisesta ovesta,
jonka takana ei odottele musiikiksi
sanotun melun tsunami. Tuntee
kiitollisuutta.

Kauppaliikkeiden musiikki vaihtuu
joulun alla joulumusiikiksi luomaan
joulumieltä – ja ostohalukkuutta.
Jostakin syystä perinteinen musiikki¨
ei raasta korvia, vaan toimii kuten
pitääkin, luo tunnelmaa. Sitähän
saadaan kuulla vain vähän aikaa
vuodesta.

Oletettavaa kuitenkin on, että mikä
tahansa soitanta alkaa vähitellen
rassata, jos sitä tulvii aina ja
kaikkialla. Asiakkaat pääsevät
jumputusta karkuun, mutta miten
lienee firmojen henkilökunta,
lienevät melko uupuneita.

Ällistyttävin äänikiusaamismuoto
on puhelimen jonotusmusiikki.
Mistä ihmeen kolosta semmoinen
idea kumpuaa, että ihmisrievun pitää
jonotuksen lisäksi kärsiä vielä
kammottavasta plimputuksesta.

Hellivä nautinto on sydäntalven
hämärä päivä kaukana kaikesta,
erämaassa, liikenteen kohinan,
koiran haukun tai minkään
inhimillisen toiminnan tuottaman
äänen ulottumattomissa, paksun
lumen pehmentäessä maisemaa.
Saa vain olla, hiljaa. Ainoa liikahdus
on oman hengityksen huuru, ainoa
ääni on oman hengityksen sihaus,
ainoa tunne on rauha, joka kietoutuu
ympärille.

Mieli tyhjenee, paine kaikkoaa,
sielu täyttyy.

Kielikirjo kuihtumassa

Kaiken katoavaisuudesta
puhutaan Raamatussa, joten
katoaminen on yksi kehityksen
muoto. Kehitys ei kuitenkaan
aina tarkoita samaa kuin edistys.

Maailmanlaajuisesti kehitys on
vääjäämättä merkinnyt
yksipuolistumista, josta riittää
esimerkkejä lähes kaikilla
elämän aloilla, alkaen luonnosta
ja jatkuen vaikkapa puhuttuihin
kieliin.

Jos Raamattuun edelleen
viitataan, siellä kerrotaan Baabelin
tornista ja ihmiskunnan isottelusta.
Jumalapa siitä ilmeisesti synkistyi,
ja hajotti ihmiset ympäri maailmaa
ja sekoitti ihmisten kielet.
Tällä tavoin selittyisi ihmisrotujen
suuri kirjo ja ihmiskunnan
hajaantuminen kansoihin puhumaan
tuhansia eri kieliä.

Nykykieliäkin on vielä noin
6000, mutta tämän rikkauden
kohtalo näyttää kovalta - puhuttujen
kielten määrä on supistumassa
vinhasti, ja vauhti vain kiihtyy.
Lehtitietojen mukaan (HS 23.10.12)
seuraavien sadan vuoden aikana
kehitys on romahdusmainen:
jäljellä olisi puhutuista kielistä
siinä vaiheessa enää 600!

Menetys on valtava. Miten paljon,
voisi sanoa kauneutta ja rikkautta,
siinä häviääkään.

Toisaalta, mitä ei ole, sitä ei ole,
ja tarkoituksenmukaisesti ajateltuna,
mikä katoaa, sitä ei enää tarvita eikä
sitä edes voida tarvita. Kieli on vain
yksi osa maailman asioista, joskin
ihmisen kannalta olennainen,
mutta kaikkeuden kannalta olematon.

Voidaan pohtia, mikä on tärkeämpää,
pienen kielen säilyttäminen keinolla
millä hyvänsä vai tarkoituksenmukaisuus,
voisi sanoa jopa opportunismi.
Jos itseisarvoksi määritellään kielen
säilyminen, silloin siihen panostetaan
monin tavoin. Mitä vähemmän kyseisen
kielen käytölle on tarjolla luonnollista
kanavaa, sen enemmän sen säilyttäminen
vaatii panostuksia, lähinnä rahaa.

Se siis vaatii voimavaroja. Mikä merkitys
on sillä, että nämä voimavarat ovat ehkä
pois olemassa olevien mahdollisuuksien
hyödyntämiseltä. Kysytään, kaluaako
jonkin kuolevan kielen elossa pitäminen
voimistuvan kielen hyödyntämistä.
Kysytään, kumpi on rikkautta, ja jos
sanotaan, että kumpikin, niin millaista
rikkautta, henkistä, aineellista, mitä.

Maailmankaikkeus on jättimäisissä
myllerryksissä kaiken aikaa, ja myös
oma Maamme on kokenut täydellisiä
muutoksia - kokonaisia "maailmoja"
on kadonnut ja uusia syntynyt.
Ehkä myllerrykset ovat väistämättömiä
myös puhutuille kielille.

Yksipuolistuminen merkitsee
myös keskittymistä. Maailman
kielten keskittyminen on vankkaa.
Maailman valtakielen asema on
yhä selvemmin englannilla, espanjalla
ja ranskalla. Voisi sanoa, että ken
taitaa nämä kolme kieltä, hänelle
maailma on avoin. Lisähelmenä voisi
olla jonkin pikkukielen tai kahden
taitaminen, mikä toisi osaajalleen
"yksinoikeuden" ja monopoliaseman
keskellä suuria kieliä.

Yksi näistä pikkukielistä on suomi,
joka sekin on maailmalla merkittävä
kieli etenkin suhteutettuna sitä
puhuvien lukumäärään ja sen käytön
tasokkuuteen. Suomen kielen merkitys
maailmankielten joukossa nousee sen
ansiosta, että Suomessa koulutus on
korkealla tasolla, yleistä, yhtäläistä ja
kannustavaa. Suomenkielistä kirjallisuutta
ja tutkimusta on runsaasti, tutkimus
on erityisen laadukasta, varmaankin
myös lahjomatonta, ja yleinen asenne
palkitsee kouluttautumista.

Kovin moni ei nuorena oivalla
ulottuvillaan olevaa aarreaittaa ja
"lottovoittoa syntyä Suomeen".

Unohtelujen usvaa

Hah hah. Auton konepellin alta löytyi - ihan
sievästi sijoittuneena - kaksi työkalua, pienehköä
avainta. Siellä olivat kuin omassa lokerossaan.
Ehkä kolisivat hieman alkupäivinä, etsivät
omaa koloaan, mutta sitten asettuivat.
Olivat unohtuneet korjaamolla, ties koska.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että
lääkäri unohtaa instrumenttejaan potilaan
sisuksiin. Operaatio ohi, reikä umpeen,
sinne hautautuu, mitä sinne jää. Eri asia
on, mitä kirurgin työkaluista aiheutuu
potilaalle.

Leikkaava lääkäri on lehtitietojen mukaan
hirveän hajamielinen - tavaroita jää
leikkausompeleiden alle valtavasti.
Tapauksia on Suomessakin kuulemma
vähän väliä, milloin sakset, milloin
mitäkin, jopa verenvuodontyrehdyttäjäsieni
voi unohtua sisuksiin.

Automonttöörin unohtamista työkaluista
ei paljon kai perään huudella. Mitähän
korjaamon mies sanoo, kun nämä,
herraties koska unohtuneet härvelit
palauttaa - ihan "piruuttaan" palauttaa.
Toisaalta, on kai työkaluillakin jokin arvo,
ellei tunne- niin rahallinen kuitenkin.

Lääkärin tai autonasentajan "kädentaidot"
ovat pitkän harjoituksen tulosta, ja
silti sattuu unohduksia. Niinpä tavallinen
harrastelija-askartelija voi ihan vapaasti
antaa itselleen anteeksi erilaiset unohdukset.
Viittaan vaikkapa prosessiin, jossa ensin
kudotaan innolla sukkaa tai paitaa, jotain
meni pieleen, joten sitten puretaan, kudotaan,
puretaan taas ja niin eespäin. Tai ensin
ommellaan innokkaasti, sitten puretaan
tuskallisesti ompeleet, taas yritetään
ja niin edelleen. Kas kun unohtui
suunnittelu. Tämä on kuitenkin harmitonta
harmia. Jos tekeleensä sitten rullaa
kasaan ja heittää ylähyllylle unohtumaan,
souvot, ei paina kuin itsetuntoa.

Tavallista on, että kun käy vierailulla,
jotakin unohtuu kyläpaikkaan - mitä
etäämpänä vierailukohde on, sen
varmemmin jotakin unohtuu. Yleensä
tavaran palauttaminen on hirveän
hankalaa kaikille osapuolille.

Nimet unohtuvat, kauppalista unohtuu,
auton akku tyhjenee ja unohtuneet valot
himmenevät ja sammuvat, unohtaa,
mitä oli menossa hakemaan, unohtelee
sitä sun tätä ja hukkaa mitä milloinkin.
Harmistua ei unohda.

Unohtelu on jokamiehen riesa, ei
siitä sen kummempaa. Annas, kun
iän myötä unohtelun kylkiäiseksi kasvaa
pieni pelko, ettei vain Herra A. olisi
koputtelemassa sisään asettumista. Mitä,
jos monen moiset unohtelujutut eivät
olekaan tavanomaista hajamielisyyttä
eivätkä kiireen - kuten lääkäreillä tai
korjaamon miehillä - mukanaan tuomaa
ilmiötä. Mitä, jos kyse onkin siitä
kuuluisasta muistivitsauksesta.

Unohtelunpelosta sikiää pakkotoimintoja:
tuliko valot sammutetuksi, onko jääkaapin
ovi kiinni, onko hella päällä, jäikö
hana valumaan, tuliko ovi kiinni, ovatko
avaimet mukana, pitää tarkistaa, ja pitää
tarkistaa vielä kerran, ehkä kolmannenkin.

Hah hah: lappuja voisi kirjoitella, mutta
tottahan nekin hukkaa. Ei ole naurun
asia kyllä tämä, kun se aikanaan osuu
omalle kohdalle.

Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Kyllä kansa tietää

Kansan viisaudet ovat kyllä sitä hersyvintä
antia, mihin "kansa tietää" -rintamalla
törmää. Kyllähän kansa tietää kaiken
aina parhaiten, turha sitä on kiistää.
Kansa tietää edelleen, mikäli Soinia
on uskominen, ja miksei olisi. Kansan
vakuutettiin tietävän jo Vennamon aikana.
Itse asiassa kansa on tiennyt aina.

Kansa on viisasta, viis asuinpaikasta.
Se viisaus ei ole lähtöisin kuitenkaan
minkään viisastelijan päästä, vaan kyse
on pitkästä ja leveästä kokemuksesta.
Joka murrealueella on omat sanontansa,
eivätkä ne parret ole asiayhteyksiltään
kovinkaan erilaisia, vaikka ilkamointi
syntyisikin vähän eri sanoin.

Jos on epäselvää, koska kalaan ei ainakaan
kannata mennä - vaarana on tyhjä koukku -
ei tarvitse kuin muistaa, mitä tiedetään
vaikka Hattulassa: Kaakko viä kalat merestä,
itäkaakko kattilasta, luare viä lusikastakin.
Sama kokemustieto elää Kiuruvedellä:
Koakko viep kalan merestä, itäkoakko
kattilastae, luve viep lusikastae.

Kalastus on maailman sivu ollut yksi
tärkeimmistä keinoista hankkia särvintä.
Se näkyy sananparsissakin, niitä on
runsaasti, osa neuvoo keinoja, osa on
alistunut siihen, että pyytäjä on todella
vain pyytäjä, osa tokaisuista arvottaa
eri kalalajeja. Taivassalossa tiedetään
erilaisia ukkoskelejä: Maaukkonen kalak
kirvotta, meriukkonen kalak karotta.

Joka onkimalla ellää, se kitumalla kuolee.
Eivät taida turtolalaiset oikein uskoa
kalatuksella rikastuttavan. Kuortaneella
näkemys on toinen: Jonsei mettä auta ni meri
auttaa. Alavudella luotetaan myös
kalastukseen: Näläkä opettaa lappalaasen
kalastamahan.

Kalojen kuningas lienee lohi. Karungissa
sanotaan haikeasti: Ei kaipais kallaa ko olis lohta.
Kangasniemellä arvellaan: Ei oo hyvä luopuva
lohesta, eretä emäkalasta. Kemijärvellä
irvaillaan vähän happamasti: Kaikkia sitä
nälässä syyvään, sano kemiläinen lohensyöjä
kun näki oululaisen silakoita syövän.
Kuitenkin, paremp särk pytys ko hauk
järves, muistutetaan Räisälässä.
Ei tarvitse isoa oppikirjaa, kun jo osaa
mennä oikeaan aikaan haluttuun pyyntiin:
Lumi maasa, harri veesä, tiedetään Hailuodossa.
Sakkolassa neuvottiin, että sillo siikajne kuttuo
ku o jeässä järve rannat. Suomussalmella
tiedettiin, että kilon aikana on kalat hauvassa,
eli aurinkokuumalla kala pysyy syvänteissä.

Ahven on antoisa kala. Kiuruvetisten
mukaan ahvenen kutuun ehtii hitaampikin.
Asikkalassa tiedetään, että ahven kulun
alottaa, ahven kulun lopettaa.

Kalamies on kade - väite voi tosin olla vale,
ja Parkanossa varoitetaankin, että kateus
vie kalat merestä, riita riistan mettästä.
Kateuden puolesta puhuu se, että kalamies
ei useinkaan paljasta apajiaan tai kerro
pyyntivälineistään. Toisaalta, kalamiehen
uskotaan kertovan kalavaleen aina, kun
suunsa avaa. Retostella tosin ei sovi ainakaan
ennen kuin saalis on saatu. Pielavedellä
varoitellaan, että hullu kalamieshän se jo
kalat järveen suolaa. Kustavissa ollaan
peräti ujoja: Viimäsvuan tul vähä mut tänä
vuan ei lainka, on kalamiähe virs. Ei tiijä
nuottamies kehuva sualistaa ennenku om
perät venneessä, todetaan Rautalammilla.

Jos kaiken tekee taiten, katsoo tuulet,
lukee vedet, ja osaa pyytimensä laskea,
voi Ahti olla suopea. Miten veden hyvä
sitten jaetaan oikein, se osataan
Noormarkussa: pää perkaajalla,
pyrstö pyytäjällä ja keskikohta keittäjällä.

Nämä sanailut syntyivät R.E.Nirvin ja Lauri
Hakulisen toimittaman Suomen kansan
sananparsikirjan pohjalta (Sanakirjasäätiö ja
WSOY, 1948).