Lautahenkilöistämistä

En ole femi enkä sovi enkä muukaan
nisti, mutta kumminkin.. ja tarjoan
seuraavan tarinan johtopäätöksen heti
tähän kärkeen: pannaan "henkilö"
pannaan.

Hyvät kunnon tehtävä- ja ammattinimikkeet
ovat muuttuneet hupaisiksi, kun niitä
änkytetään, korjaillaan, korostellaan ja
oiotaan. Kyse on "-miehestä" ja
"-henkilöstä", mutta ei "-naisesta".

Selvennetään esimerkillä. Eräs miehistä
ja naisista koostunut keskustelijajoukko
keskusteli keskusteluohjelmassa
tärkeästä aiheesta. Miespuolinen henkilö
tuli lausuneeksi, että "...selvitysmies
antaa asiasta selvityksen...", johon toinen
keskustelija, nainen, huomauttaa, että
"henkilö". Johon mies, että "..krhöm,
tarkoitan selvityshenkilö antaa...".
(Hah hah, keskustelu oli varmaan tärkeä,
mutta siitä eteenpäin keskustelun anti hukkui
keinotekoisen mies/henkilö -asetelman
seuraamiseen, miten keskustelijat
jatkossa selviytyivät.)

Ennen oli reilusti lautamiehiä,
selvitysmiehiä, lehtimiehiä,
sotamiehiä, kalamiehiä, rajamiehiä,
remonttimiehiä, metsämiehiä,
asiamiehiä, lakimiehiä, talonmiehiä,
ja niin edelleen. Selvää oli, että siinä
oli kyse ammateista eikä sukupuolesta,
tosin entisaikaan niitä hommia tekivät
yleensä miehet.

Oli myös tar -loppuisia ammatteja,
mutta ne hommat olivat yksinomaan
naisten heiniä. Oli palvelijoita ja
palvelijattaria, oli myös miespalvelijoita,
mutta tuskin naispalvelijoita, ellei
sitten jossakin erikoisessa merkityksessä.
Samaan tapaan ammateille oli useita
ilmaisuja, oli laulajia ja laulajattaria,
mieslaulajia ja naislaulajia, näyttelijöitä,
mies- tai naisnäyttelijöitä ja näyttelijättäriä,
oli jopa johtajia ja johtajattaria, opettajia
ja opettajattaria ja muita pitkä liuta.

On mahdollista, että eri ilmaisumuodoilla
haluttiin korostaa erilaisia arvoasetelmia tai
tarjota "rivien välistä" lisäinformaatiota.

Tasa-arvoistamisen intoilussa on päädytty
usein naurettavuuksiin, jotka ovat vähintään
keinotekoisia, mutta yleensä tarpeettomia.
Niillä ei juuri ole mitään tekemistä
tasamahdollisuuksiin pyrkimisen,
oikeudenmukaisuuden tai tasapuolisuuden
kanssa.

Varusmies-nimikkeellä ei pitäisi olla
mitään tekemistä sukupuolen kanssa,
vaikka siinä onkin sana "mies".
Armeijassa on miehiä ja naisia suorittamassa
asepalvelusta, varusmiespalvelusta.
Miltä kuulostaisi varushenkilöpalvelus.
Ei olisi armeijamaisen tehokasta sekään, että
olisi erikseen varusmiespalvelus ja
varusnaispalvelus. Olennaista on, että
kyseessä ovat asevelvolliset.

On loputon määrä ammattinimikkeitä,
joissa on pelkkä tekijä, ei sukupuolta,
tuomari, autoilija, astronautti, journalisti,
teknikko, lääkäri, suunnittelija, laborantti,
poliisi (joskin poliisi itse usein puhuu
poliisimiehistä ja naispoliiseista, mutta
tuskin poliisinaisista)...

Muuten, kuka tietää, miksi kolareita
ajelevat autoilijat ja naisautoilijat,
harvemmin miesautoilijat, mutta eivät
autohenkilöt, vaikka heillä olisikin henkilöauto.

Lykky, että suuri osa ammattinimikkeistä
on nykyään jo "uniseksejä", eli samalla
nimikkeellä tarkoitetaan yhtä hyvin
naista kuin miestä. Olennaista siis on ammatti,
ei sukupuoli. Se on tervettä, aidosti tasapuolista
ammatti- ja tehtävänimikkeiden kehitystä.

Mies-loppuiset ammattinimikkeet olisivat kyllä
selkeitä tänäänkin, vaikka naiset valtaavatkin
alan kuin alan. Vekkuleita ovat nimikkeet
joihin syntyy jännä merkitysero. Mitä tekee
isännöitsijä, vaikka olisi nainenkin, entä
mitä emännöitsijä, vaikka olisi mieskin.

Hassua tässä "henkilö"-villityksessä on
ristiriitaisuus. Alun pitäen lienee oltu
liikkeellä tasa-arvon nimissä, kun alettiin
vaatia mies-loppuisten nimikkeiden
muuttamista henkilö-loppuisiksi. Haluttiin
häivyttää sukupuolileima, toisin kävi.
Kun sanotaan "henkilö", tarkoitetaan
naista. Lopputulos vaikuttaa siltä, että
"henkilöistäminen" korostaa enemmän
sukupuolta kuin itse tehtävää, mikä
puolestaan johtaa sekstistiseen tarkasteluun.

Aina on mahdollista, että "henkilöistämisen"
into syntyi lautamies-nimikkeestä. Saattoipa
ollat tukalaa valita luottamusihmisiä
lautamiehiksi ja - lautanaisiksi.

Itse en aio vaihtaa ammatillista "sukupuoltani":
olen aikoinani opiskellut lehtimieheksi,
tein työurani lehtimiehenä, toimin
lehtimiesyhdistyksessä ja olen viimeiseen
pihinääni asti lehtimies, en lehtinainen enkä
ainakaan lehtihenkilö.

Kouluruokailu katkolle

Nuoriso nirsoilee, laihtuu tai lihoo,

sopusuhtaa näkee entistä harvemmin.

Missä mennään.  

Jos nuorelle haarukan käyttö merkitsee

ruoan sysimistä lautasen reunalta toiselle,

tai jos lasiin ei maito kelpaa, tai jos ainoa

ruoka, jonka hän tunnistaa, on jauhorasvaseos,

hampurilainen, pizza tai kalapuikot höystettyinä

limsoilla, ollaan tosi lirissä.  

Ei taida todellinen tulevaisuuden uhka

piilläkään eläkeläismäärän kasvussa vaan

tulevaisuuden toivojen ränsistymisessä.

Yhtäältä nuoren ruokatavat voivat merkitä

ravinnon yksipuolisuutta ja kammottavan

laadutonta ravintosisältöä, toisaalta terveyden

rapautumista. Ihminen lihoo jo nuorena

muodottomaksi lässyksi tai surkastuu peiliin

tuijottavaksi anorektikoksi.  

Jos puuttuu sekä terve itsetunto että

terveet elämäntavat, ei taida tulevaisuuskaan

olla terve, ei heille - eikä meille meille ”muille”.  

Korvantauslehdelläkin käsittää, että elämässä

ei voi pärjätä ilman kunnollista ravintoa, sitä

tarvitsevat ainakin aivot. Ei laadukas ruoka aina

ole kiinni rahasta, yleensä se on kiinni

viitsimisestä.  

Niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan väitetään

luisuvan kahden kerroksen väeksi, hyväosaisiksi

ja syrjäytyneiksi, A- ja B-kansalaisiksi, ja syyllinen

kehitykseen on milloin mikin taho riippuen

katsantokannasta tai poliittisista näkemyksistä. 

Ehkei ongelma olekaan taloudellista laatua

vaan elintapapohjaista. Jos kotona ei ole

ymmärrystä tai osaamista koulia lapsen

ruokatottumuksia, ei tällä taida olla suuria

toiveita tulevaisuudestaan – ellei häneltä löydy

yllättäen parempaa älliä kuin vanhemmiltaan.  

Mitä tehdä, kun valistus ei pure, vaikka tietoa

ja tietämystäkin on riittämiin. Koulu on lasten

kasvattajana melko hampaaton, ellei kotien

sivustatuki ole jämäkkää ja osaavaa.  

Jos vaikka kuntapäättäjät voisivat tarttua räväkällä

otteella tilanteeseen ja tehdä reippaan päätöksen

lakkauttaa niin sanottu ilmainen kouluruokailu

kaikkine vinkeineen, ruokavalioineen ja

erityismääräyksineen, vaikkapa vain määräajaksi,

se ehkä parantaisi asiaa. Se opettaisi arvostamaan

kouluruokailua, se jarruttaisi nuorten turhaa

oikuttelua. Ainakin se säästäisi veromarkkoja

(ellei ongelmaksi nouse ruokahenkilökunnan sijoitus). 

Itse asiassa, tuskin kouluruokakaan perin juurin

tervepohjaista on, kun kunnat joutuvat leikkaamaan

määrärahoja ja koulukeittiöt tasapainoilemaan

kustannusten ja vaatimusten kanssa. Yhden

ruoka-annoksen hinta on tarkoin määritelty ja

minimoitu, joten arvattavasti suuri osa

kouluruoasta on einespohjaista. 

Raha on maailman sivu ollut tehokas ase,

Lainsäätäjillä sietäisi olla rohkeutta laatia

semmoisia lakeja, että epäterveellisyys

koituisi kalliiksi jo käyttövaiheessa eikä

vasta hoitovaiheessa.

 

Menneen miete

 

Vuoden  viimeisinä tunteina miettii väkisinkin

mennyttä, mielen täyttävät muistot, ajatukset

viivähtävät edesmenneissä omaisissa ja

kuolleissa ystävissä. Mietteet ovat surumielisiä,

vaikka kuluneessa vuodessa oli varmaankin

enemmän iloa kuin surua. 

Miksi pitäisi summata mennyttä, kun kaikki

”eloonjäämisoppaat” ohjeistavat kääntämään

katseen tulevaisuuteen. Toisaalta, miksi

ihmeessä pitäisi pohtia tulevaisuutta – neuvotaanhan

Isossa Kirjassakin ottamaan oppia taivaan

linnuista, jotka eivät kehrää ja kerää. 

Toisaalta vakuutetaan, ettei huomista ymmärrä,

ellei eilistä tunne, ja että historiasta tämä

aika käsitetään ja tulevaa ohjaillaan.

 Semmoisiakin ohjeita hoetaan, että pitäisi

elää vain tätä hetkeä, koska eiliselle ei mitään

voi eikä huomisesta mitään tiedä. Pitäisi

liidellä tässä hetkessä, nauttia olemisestaan

(tai kärsiä, ei sen puoleen), pureutua kiinni

tässä ja nyt. Otapa näistä ohjeista selvä saati vaari. 

Ainakin kerran vuodessa kuitenkin on

lupa muistella kulunutta vuotta ja

pohtia mennyttä – vaikka näinä aikoina sitä

kyllä muutenkin tuupataan joka tuutista

kyllästyksiin asti, katsauksia luodaan

kuluneen vuoden maailmanmenoon,

urheilutapahtumiin, politiikan asioihin,

onnettomuuksiin, kulttuurin hommiin,

vähän siihen sun tähän. 

Sen sijaan omaa elämäänsä ja ratkaisuitaan

voi olla terveellistäkin muistella ja pohtia.

Moni sen tekeekin - ja huonolla omallatunnolla.

Miten muuten on selitettävissä ne iänikuiset

uuden vuoden lupaukset. Ne kai kertovat,

että lupauksien tekijällä on vielä usko

siihen, että alkava vuosi voisi olla kulunutta

parempi ja että siihen voisi itse jotenkin

vaikuttaa. Sitten, kuten muukin hetkellinen

pontevuus ja lupailun into, kaikki lässähtää

ja entinen meno jatkuu - kunnes kahdentoista

kuukauden kuluttua taas on lupausten aika. 

Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa.

Koska en tykkää tikuista, en muista, mitä

tuli luvatuksi vuosi sitten. Rohkeasti voisi

kuitenkin taas jotakin yrittää lupailla, vaikka

monen mielestä lienee sama, mitä lupaa, koska

lunastaminen on aina osoittautunut vaikeaksi

ellei mahdottomaksi.

 

Siltikin: lupaan muistaa, mutta olla muistamatta,

koettaa, mutta olla iskemättä päätä kiveen, jaksaa,

mutta levätä, luovuttaa, mutta olla luovuttamatta,

tahtoa, mutta antaa periksi, suvaita, vaikkei

hyväksykään, antaa anteeksi, vaikka olisikin

vaikeata, ja ennen kaikkea, unohtaa… 

Taas.

Hellivä hiljaisuus

Joku kertoi taannoin pitävänsä
kuulokkeita korvillaan alvariinsa.
Äimistelin, että eivätkö siinä
korvat jo soi, kun koko ajan
tunkee käytäviin mökää.
Ei, ei suinkaan, sanoi. Kertoi
kuuntelevansa hiljaisuutta,
tallennetta, jossa ei ole mitään.
Hyvä idea, paitsi että tuskin
tälläkään keinolla täyttä
hiljaisuutta tavoitti keskellä
melusaastetta.

Jatkuva ääniärsytys jos mikä on
todella nimensä mukainen,
ärsyttävä, ellei aika ajoin
raivostuttava, jopa vaarallinen.
Se syö ihmistä pahimmalla
mahdollisimmalla tavalla,
se syö ihmisen sielua ja voimia.
Siinä sielu tyhjenee, onkapannu
paisuu, mieli tyhmenee.

Äänisaasteen vaarallisuudesta
on tutkimuksia ja kirjoituksia
riittämiin, mutta niillä ei näy
olevan mitään vaikutusta. Kaiken
kattava ja kaiken valtaava
äänekkyys vain kasvaa.

Moni välttelee ravintolaa, jossa
"viihdykkeeksi" paukuttaa ja ulisee
jos minkälainen melu - sanovat sitä
musiikiksi. Äänitaso on yleensä
turhan korkea, joten se, mikä
tarkoitetaan viihdyttäväksi, onkin
hallitsevaa, se tukahduttaa
keskustelun - ja ruokahalun.

Moni myös välttelee kauppakeskuksia,
joissa jo ovelta vyöryy vastaan
jumputus. Ruokakauppoihin on pakko
mennä, vaikka niissäkin kovaääniset
kailottavat musiikkina milloin mitäkin.
Nopea juoksu läpi kaupan, äkkiä
tavarat kärryyn ja pikaisesti kassalle
ja ulos, pakoon mölyn pakkosyöttöä.

Suorastaan huokaisee helpotuksesta,
jos joskus - tosin aniharvoin - saa
astahtaa sisään sellaisesta ovesta,
jonka takana ei odottele musiikiksi
sanotun melun tsunami. Tuntee
kiitollisuutta.

Kauppaliikkeiden musiikki vaihtuu
joulun alla joulumusiikiksi luomaan
joulumieltä – ja ostohalukkuutta.
Jostakin syystä perinteinen musiikki¨
ei raasta korvia, vaan toimii kuten
pitääkin, luo tunnelmaa. Sitähän
saadaan kuulla vain vähän aikaa
vuodesta.

Oletettavaa kuitenkin on, että mikä
tahansa soitanta alkaa vähitellen
rassata, jos sitä tulvii aina ja
kaikkialla. Asiakkaat pääsevät
jumputusta karkuun, mutta miten
lienee firmojen henkilökunta,
lienevät melko uupuneita.

Ällistyttävin äänikiusaamismuoto
on puhelimen jonotusmusiikki.
Mistä ihmeen kolosta semmoinen
idea kumpuaa, että ihmisrievun pitää
jonotuksen lisäksi kärsiä vielä
kammottavasta plimputuksesta.

Hellivä nautinto on sydäntalven
hämärä päivä kaukana kaikesta,
erämaassa, liikenteen kohinan,
koiran haukun tai minkään
inhimillisen toiminnan tuottaman
äänen ulottumattomissa, paksun
lumen pehmentäessä maisemaa.
Saa vain olla, hiljaa. Ainoa liikahdus
on oman hengityksen huuru, ainoa
ääni on oman hengityksen sihaus,
ainoa tunne on rauha, joka kietoutuu
ympärille.

Mieli tyhjenee, paine kaikkoaa,
sielu täyttyy.

Kielikirjo kuihtumassa

Kaiken katoavaisuudesta
puhutaan Raamatussa, joten
katoaminen on yksi kehityksen
muoto. Kehitys ei kuitenkaan
aina tarkoita samaa kuin edistys.

Maailmanlaajuisesti kehitys on
vääjäämättä merkinnyt
yksipuolistumista, josta riittää
esimerkkejä lähes kaikilla
elämän aloilla, alkaen luonnosta
ja jatkuen vaikkapa puhuttuihin
kieliin.

Jos Raamattuun edelleen
viitataan, siellä kerrotaan Baabelin
tornista ja ihmiskunnan isottelusta.
Jumalapa siitä ilmeisesti synkistyi,
ja hajotti ihmiset ympäri maailmaa
ja sekoitti ihmisten kielet.
Tällä tavoin selittyisi ihmisrotujen
suuri kirjo ja ihmiskunnan
hajaantuminen kansoihin puhumaan
tuhansia eri kieliä.

Nykykieliäkin on vielä noin
6000, mutta tämän rikkauden
kohtalo näyttää kovalta - puhuttujen
kielten määrä on supistumassa
vinhasti, ja vauhti vain kiihtyy.
Lehtitietojen mukaan (HS 23.10.12)
seuraavien sadan vuoden aikana
kehitys on romahdusmainen:
jäljellä olisi puhutuista kielistä
siinä vaiheessa enää 600!

Menetys on valtava. Miten paljon,
voisi sanoa kauneutta ja rikkautta,
siinä häviääkään.

Toisaalta, mitä ei ole, sitä ei ole,
ja tarkoituksenmukaisesti ajateltuna,
mikä katoaa, sitä ei enää tarvita eikä
sitä edes voida tarvita. Kieli on vain
yksi osa maailman asioista, joskin
ihmisen kannalta olennainen,
mutta kaikkeuden kannalta olematon.

Voidaan pohtia, mikä on tärkeämpää,
pienen kielen säilyttäminen keinolla
millä hyvänsä vai tarkoituksenmukaisuus,
voisi sanoa jopa opportunismi.
Jos itseisarvoksi määritellään kielen
säilyminen, silloin siihen panostetaan
monin tavoin. Mitä vähemmän kyseisen
kielen käytölle on tarjolla luonnollista
kanavaa, sen enemmän sen säilyttäminen
vaatii panostuksia, lähinnä rahaa.

Se siis vaatii voimavaroja. Mikä merkitys
on sillä, että nämä voimavarat ovat ehkä
pois olemassa olevien mahdollisuuksien
hyödyntämiseltä. Kysytään, kaluaako
jonkin kuolevan kielen elossa pitäminen
voimistuvan kielen hyödyntämistä.
Kysytään, kumpi on rikkautta, ja jos
sanotaan, että kumpikin, niin millaista
rikkautta, henkistä, aineellista, mitä.

Maailmankaikkeus on jättimäisissä
myllerryksissä kaiken aikaa, ja myös
oma Maamme on kokenut täydellisiä
muutoksia - kokonaisia "maailmoja"
on kadonnut ja uusia syntynyt.
Ehkä myllerrykset ovat väistämättömiä
myös puhutuille kielille.

Yksipuolistuminen merkitsee
myös keskittymistä. Maailman
kielten keskittyminen on vankkaa.
Maailman valtakielen asema on
yhä selvemmin englannilla, espanjalla
ja ranskalla. Voisi sanoa, että ken
taitaa nämä kolme kieltä, hänelle
maailma on avoin. Lisähelmenä voisi
olla jonkin pikkukielen tai kahden
taitaminen, mikä toisi osaajalleen
"yksinoikeuden" ja monopoliaseman
keskellä suuria kieliä.

Yksi näistä pikkukielistä on suomi,
joka sekin on maailmalla merkittävä
kieli etenkin suhteutettuna sitä
puhuvien lukumäärään ja sen käytön
tasokkuuteen. Suomen kielen merkitys
maailmankielten joukossa nousee sen
ansiosta, että Suomessa koulutus on
korkealla tasolla, yleistä, yhtäläistä ja
kannustavaa. Suomenkielistä kirjallisuutta
ja tutkimusta on runsaasti, tutkimus
on erityisen laadukasta, varmaankin
myös lahjomatonta, ja yleinen asenne
palkitsee kouluttautumista.

Kovin moni ei nuorena oivalla
ulottuvillaan olevaa aarreaittaa ja
"lottovoittoa syntyä Suomeen".

Unohtelujen usvaa

Hah hah. Auton konepellin alta löytyi - ihan
sievästi sijoittuneena - kaksi työkalua, pienehköä
avainta. Siellä olivat kuin omassa lokerossaan.
Ehkä kolisivat hieman alkupäivinä, etsivät
omaa koloaan, mutta sitten asettuivat.
Olivat unohtuneet korjaamolla, ties koska.

Ei ole mitenkään poikkeuksellista, että
lääkäri unohtaa instrumenttejaan potilaan
sisuksiin. Operaatio ohi, reikä umpeen,
sinne hautautuu, mitä sinne jää. Eri asia
on, mitä kirurgin työkaluista aiheutuu
potilaalle.

Leikkaava lääkäri on lehtitietojen mukaan
hirveän hajamielinen - tavaroita jää
leikkausompeleiden alle valtavasti.
Tapauksia on Suomessakin kuulemma
vähän väliä, milloin sakset, milloin
mitäkin, jopa verenvuodontyrehdyttäjäsieni
voi unohtua sisuksiin.

Automonttöörin unohtamista työkaluista
ei paljon kai perään huudella. Mitähän
korjaamon mies sanoo, kun nämä,
herraties koska unohtuneet härvelit
palauttaa - ihan "piruuttaan" palauttaa.
Toisaalta, on kai työkaluillakin jokin arvo,
ellei tunne- niin rahallinen kuitenkin.

Lääkärin tai autonasentajan "kädentaidot"
ovat pitkän harjoituksen tulosta, ja
silti sattuu unohduksia. Niinpä tavallinen
harrastelija-askartelija voi ihan vapaasti
antaa itselleen anteeksi erilaiset unohdukset.
Viittaan vaikkapa prosessiin, jossa ensin
kudotaan innolla sukkaa tai paitaa, jotain
meni pieleen, joten sitten puretaan, kudotaan,
puretaan taas ja niin eespäin. Tai ensin
ommellaan innokkaasti, sitten puretaan
tuskallisesti ompeleet, taas yritetään
ja niin edelleen. Kas kun unohtui
suunnittelu. Tämä on kuitenkin harmitonta
harmia. Jos tekeleensä sitten rullaa
kasaan ja heittää ylähyllylle unohtumaan,
souvot, ei paina kuin itsetuntoa.

Tavallista on, että kun käy vierailulla,
jotakin unohtuu kyläpaikkaan - mitä
etäämpänä vierailukohde on, sen
varmemmin jotakin unohtuu. Yleensä
tavaran palauttaminen on hirveän
hankalaa kaikille osapuolille.

Nimet unohtuvat, kauppalista unohtuu,
auton akku tyhjenee ja unohtuneet valot
himmenevät ja sammuvat, unohtaa,
mitä oli menossa hakemaan, unohtelee
sitä sun tätä ja hukkaa mitä milloinkin.
Harmistua ei unohda.

Unohtelu on jokamiehen riesa, ei
siitä sen kummempaa. Annas, kun
iän myötä unohtelun kylkiäiseksi kasvaa
pieni pelko, ettei vain Herra A. olisi
koputtelemassa sisään asettumista. Mitä,
jos monen moiset unohtelujutut eivät
olekaan tavanomaista hajamielisyyttä
eivätkä kiireen - kuten lääkäreillä tai
korjaamon miehillä - mukanaan tuomaa
ilmiötä. Mitä, jos kyse onkin siitä
kuuluisasta muistivitsauksesta.

Unohtelunpelosta sikiää pakkotoimintoja:
tuliko valot sammutetuksi, onko jääkaapin
ovi kiinni, onko hella päällä, jäikö
hana valumaan, tuliko ovi kiinni, ovatko
avaimet mukana, pitää tarkistaa, ja pitää
tarkistaa vielä kerran, ehkä kolmannenkin.

Hah hah: lappuja voisi kirjoitella, mutta
tottahan nekin hukkaa. Ei ole naurun
asia kyllä tämä, kun se aikanaan osuu
omalle kohdalle.

Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Kyllä kansa tietää

Kansan viisaudet ovat kyllä sitä hersyvintä
antia, mihin "kansa tietää" -rintamalla
törmää. Kyllähän kansa tietää kaiken
aina parhaiten, turha sitä on kiistää.
Kansa tietää edelleen, mikäli Soinia
on uskominen, ja miksei olisi. Kansan
vakuutettiin tietävän jo Vennamon aikana.
Itse asiassa kansa on tiennyt aina.

Kansa on viisasta, viis asuinpaikasta.
Se viisaus ei ole lähtöisin kuitenkaan
minkään viisastelijan päästä, vaan kyse
on pitkästä ja leveästä kokemuksesta.
Joka murrealueella on omat sanontansa,
eivätkä ne parret ole asiayhteyksiltään
kovinkaan erilaisia, vaikka ilkamointi
syntyisikin vähän eri sanoin.

Jos on epäselvää, koska kalaan ei ainakaan
kannata mennä - vaarana on tyhjä koukku -
ei tarvitse kuin muistaa, mitä tiedetään
vaikka Hattulassa: Kaakko viä kalat merestä,
itäkaakko kattilasta, luare viä lusikastakin.
Sama kokemustieto elää Kiuruvedellä:
Koakko viep kalan merestä, itäkoakko
kattilastae, luve viep lusikastae.

Kalastus on maailman sivu ollut yksi
tärkeimmistä keinoista hankkia särvintä.
Se näkyy sananparsissakin, niitä on
runsaasti, osa neuvoo keinoja, osa on
alistunut siihen, että pyytäjä on todella
vain pyytäjä, osa tokaisuista arvottaa
eri kalalajeja. Taivassalossa tiedetään
erilaisia ukkoskelejä: Maaukkonen kalak
kirvotta, meriukkonen kalak karotta.

Joka onkimalla ellää, se kitumalla kuolee.
Eivät taida turtolalaiset oikein uskoa
kalatuksella rikastuttavan. Kuortaneella
näkemys on toinen: Jonsei mettä auta ni meri
auttaa. Alavudella luotetaan myös
kalastukseen: Näläkä opettaa lappalaasen
kalastamahan.

Kalojen kuningas lienee lohi. Karungissa
sanotaan haikeasti: Ei kaipais kallaa ko olis lohta.
Kangasniemellä arvellaan: Ei oo hyvä luopuva
lohesta, eretä emäkalasta. Kemijärvellä
irvaillaan vähän happamasti: Kaikkia sitä
nälässä syyvään, sano kemiläinen lohensyöjä
kun näki oululaisen silakoita syövän.
Kuitenkin, paremp särk pytys ko hauk
järves, muistutetaan Räisälässä.
Ei tarvitse isoa oppikirjaa, kun jo osaa
mennä oikeaan aikaan haluttuun pyyntiin:
Lumi maasa, harri veesä, tiedetään Hailuodossa.
Sakkolassa neuvottiin, että sillo siikajne kuttuo
ku o jeässä järve rannat. Suomussalmella
tiedettiin, että kilon aikana on kalat hauvassa,
eli aurinkokuumalla kala pysyy syvänteissä.

Ahven on antoisa kala. Kiuruvetisten
mukaan ahvenen kutuun ehtii hitaampikin.
Asikkalassa tiedetään, että ahven kulun
alottaa, ahven kulun lopettaa.

Kalamies on kade - väite voi tosin olla vale,
ja Parkanossa varoitetaankin, että kateus
vie kalat merestä, riita riistan mettästä.
Kateuden puolesta puhuu se, että kalamies
ei useinkaan paljasta apajiaan tai kerro
pyyntivälineistään. Toisaalta, kalamiehen
uskotaan kertovan kalavaleen aina, kun
suunsa avaa. Retostella tosin ei sovi ainakaan
ennen kuin saalis on saatu. Pielavedellä
varoitellaan, että hullu kalamieshän se jo
kalat järveen suolaa. Kustavissa ollaan
peräti ujoja: Viimäsvuan tul vähä mut tänä
vuan ei lainka, on kalamiähe virs. Ei tiijä
nuottamies kehuva sualistaa ennenku om
perät venneessä, todetaan Rautalammilla.

Jos kaiken tekee taiten, katsoo tuulet,
lukee vedet, ja osaa pyytimensä laskea,
voi Ahti olla suopea. Miten veden hyvä
sitten jaetaan oikein, se osataan
Noormarkussa: pää perkaajalla,
pyrstö pyytäjällä ja keskikohta keittäjällä.

Nämä sanailut syntyivät R.E.Nirvin ja Lauri
Hakulisen toimittaman Suomen kansan
sananparsikirjan pohjalta (Sanakirjasäätiö ja
WSOY, 1948).

Vahinko viisastuttaa

Vahingosta viisastuu, vaikkei
rikastu, sanotaan. Vanhan kansan
viisauksiin kuuluu myös, ettei
semmoista vahinkoa ettei hyötyäkin.
Samoin sanotaan, ettei vahingon
veräjällä voi seistä.

Mainioita sanontoja, jotka
kannustavat tuleen kaatunutta,
joka ei totisesti voi jäädä siihen
makaamaan.

Näin muualla, mutta ei meillä.
Meillä lyödään lyötyä ja ilkutaan
ringissä maahan kaatunutta, kerkein
vielä potkaisee.

On mielenkiintoinen "kulttuuri"
Suomessa suomia sortunutta. Otetaan
vaikka yrittäjä, joka epäonnistuu ja
tekee konkurssin. Hän leimautuu
luuseriksi siinä samassa. On ollut
jopa vaihe, jossa konkurssin tehneen
tie nousi pystyy yrittäjänä lopullisesti;
otsassa oli ikuinen poltinmerkki.
Rahoitusta ei herunut, konkurssarin
maine vei asiakkaatkin.

Voisi pikemminkin ajatella, että kerran
mokannut ei tunaroi toista kertaa -
ainakaan samalla tavalla. Hän
todennäköisesti välttää kaikin keinoin
aiemmat karikot ja tunnistaa ansat.

Tiedoistaan epävarma koululainen on
mieluummin vaiti ja tuijottaa pulpettiansa
kuin viittaa innokkaasti tyyliin "kokeilen
onneani". Lienee saanut jo kertaalleen
nokilleen ja tullut ellei opettajan niin
ainakin kavereittensa mollaamaksi,
joten ei kannata kerjätä uusia irvailuja.
Nuorena vitsa väännettävä, ja niin
nuoresta kasvaa aikuinen tuppisuu,
mollautumiskauhuinen. Viisas vaikenee,
mutta semmoinen viisaus näkyy meillä
usein väärässä yhteydessä. Olemme
porukassakin tuppisuina, jottemme
paljasta tietämättömyyttämme
tai sitä, että rupattelu ei oikein luonnistu
(tai aihe ei jaksa kiinnostaa tai muuten
haluaisimme olla jossakin muualla).
Kohtelias osallistuminen saattaisi näet
jopa johtaa höpötykseen tai sammakointiin.
Sitä sitten katuisi rankasti myöhemmin.

Emme osaa antaa anteeksi epäonnistumista
emmekä osaa ymmärtää, että kaikki
eivät ole voittajia mutta voivat silti
onnistua omassa lajissaan, kun on
mahdollisuus yrittää - vaikka montakin
kertaa.

On outoa ajatella, että ihmisen pitäisi
onnistua heti ensimmäisellä kerralla, ja
että hetionnistuja on osaava. Luulisi
päin vastoin, että jos kansa, joka luottaa
onneensa lottoamisessa, käsittää, että
hetionnistujalla voi olla vain onni myötä,
ja että todellinen osaaja kristalloituu
useiden epäonnistumisien myötä.

Luulisi myös, että kansa, joka luottaa
urheilijoihinsa ja tietää, että tuloksiin
päästään vain rankalla harjoittelulla
(ja osaavalla douppauksella), ymmärtää,
että ilman kokemusta ei pitkän matkan
juoksussa löydä parasta rytmitystä ja
ovelimpia linjoja.

Luulisi, että pieni sitkeäksi mainostettu
kansa olisi oppinut, että vastoinkäymisistä
ei saa lannistua. Otetaan nyt vaikka München,
vuoden 1972 olympialaiset ja 10 000 metriä.
Oliko se 11. kierros, no, joka tapauksessa
suomalaisten ylpeys ja suuri toivo
Lasse Viren - KAATUU!
Jääkö tyyppi makaamaan radalle ja itkemään.
Mitä vielä, hän nousee nopsaan ylös, saavuttaa
muut juoksijat - ja juoksee saman tien kultaa!
Samalla syntyi uusi ME.
Myrskylän poika muistetaan tänäkin
päivänä kansallissankarina, joka kaatui,
mutta nousi.

Siinä oli sitä asennetta, joka meidän
pitää hyväksyä kaikessa muussakin
yrittämisessä.

"Yrittänyttä ei laiteta" - ei saisi laittaa.

Riesasta riemuksi

Elämä yllättää: eilisen riesan huomaa
tänään riemuksi, äkisti sen oivaltaa.

Lapsuuden tylsyyksiin kuului
puutarhan hoitaminen. Isä oli
innokas uuden kokeilija, ja hän
perusti parikin komeaksi
kehittynyttä puutarhaa. Tylsintä
oli rikkaruohojen kitkentä,
seuraavaksi tylsintä käytävien
haraaminen ja kukkapenkkien
reunusten tasaaminen. Kivointa
oli saarniin kiipeäminen ja
kottikärryjen vetäminen, siis
leikkiminen hevosta.

Tänään hoidossa on piskuinen
kasvimaa, ja voi iloa, kun saa
möyhiä, istuttaa, nyppiä,
kuopsuttaa, kastella, ja lopulta
selkä on tulessa, mutta maa
hieno. Palkkiona on oma sato,
puhdas, tuore, maistuva työn
tulos.

Kaameaa oli, kun tuli marja-aika
ja piti lähteä puolukkaan. Mikään
ei voinut olla niin turhan tuntuista
kuin köykkiä mättäältä mättäälle,
eikä mitään kertynyt ämpärin
pohjalle. Niissä talkoissa olin
totisesti se heikoin lenkki.
300 litraa muistan äitini
tinkimäärän olleen; sen
verran meidän perhe kulutti
talven aikana. Perkaaminen sentään
oli joutuisaa: ämpärinkaataja
korkeille tikkaille, marjoja
valutettiin tuulisäällä alas lakanalle,
roskat lensivät, puhtaat marjat
putosivat. Sitä oli kiva katsella.

Nyt "tuskin maltan odottaa".
Syksyn marja-aika alkaa jo
kesällä: ensin tulevat hillat,
sitten mansikat, mustikat,
juolukat, variksenmarjat,
puolukat. Niin paljon kuin
vain ikinä ehtii ja jaksaa,
niin paljon metsien aarteita
möyritään kasaan. Perkaaminen
on silkka riemu, vaikka se
tehdäänkin marja marjalta.

Sienestys oli isossa perheessä
tärkeä asia, suolasientä piti
saada tölkkikaupalla kellariin,
ja sienisalaattia oli pöydässä
aina. Sienestystkään ei
meikälaiskuria juuri hetkauttanut,
mutta annas olla, tänään tuskin
mikään muu keräilytalouden
homma on niin kiinnostavaa
kuin sienestys. Kausi alkaa
korvilla touko-kesäkuussa,
jatkuu herkkutateilla heinäkuussa,
joku kantarellilöytökin on
mahdollista hyödyntää, listaa
jatkavat haperot, muut tatit
ja lopuksi rouskut. Ainoa, mikä
näillä perukoilla jää puuttumaan,
on suppilot, mutta niitäkin olen
saanut hyvältä ystävältä etelän
tuliaisina.

Karseista karseinta oli matonpesu.
Järven rannalla se oli jokakesäinen
tapahtuma - kaikki naiset kontillaan
laiturilla. Yök. Pakko olla mukana.
Etenkin mattojen kulmat ja reunat
oli jynssättävä moneen kertaan.
Rystysethän siinä rikkoutuivat ja
polvet olivat punaisina. Nyt ah,
kesän kesäleimaisin asia on
matonpesun tuoksu - puolison
(ihanan aikaansaavan) mielipuuha.

Kun järven rannalla asuttiin, saatiin
pyykkeihinkin viimeistely viruttamalla
järvivedessä ja kuivaamalla
kesätuulessa. Iso pyykki liotettiin,
lakanat ja muut valkoiset keitettiin
lipeässä saunanpadassa, muut
pestiin nyrkkivoimin. Oli heinäseipäitä
pystyssä, niiden väliin pingotettu pitkiä
naruja, niille ripustettiin pyykit hulmuamaan.
Öyh tylsää työtä. Vaan eipä tänään.
Tuskin mikään tuoksu on ihanampi,
kuin puhtaassa järvivedessä huuhdellun
pyykin. Ja tämä nykyjärvemmehän on
erämaisessa karuudessaan puhdas.

Ällöä oli mattojen vieminen ulos ja
hakkaaminen, lattioiden lakaisu ja
kuuraaminen ja jynssääminen, ja
lopuksi vielä piti puunata eli vahaa
laattiaan ja kiillottamaan. Pitkävartisen
harjan päälle oli sidottu iso rautapaino
ja harjan ympärille pehmeä rätti.
Lisäpainoksi pantiin kakaroista
pienin istumaan harjan päälle ja
sitä lastia sitten lykkimään kunnes
koko lattia kiilsi. Yh. Vaan nyt
ilo on iso, kun rullaa matot ja
nostaa telineelle monen tunnin
tuuletukseen, imuroi ja pyyhkii
nihkeällä (siinä isäntä on mestari),
ja kun matot ehtoolla levittää,
voi sitä hiljaisen onnen tunnetta.

Mistä tämä mielenmuutos, eilisen
tympeydet ovat tämän päivän
iloja. Emo poikastaan opetti,
mutta eihän se saamansa opin arvoa
älynnyt. Vasta kun joutui omille
siivilleen, alkoi käsittää perintönsä
määrän.

Nyt, kun ymmärtää, että mikään ei
ole itsestään selvyys, moni asia
saa uusia mittasuhteita. Monen
seikan "pörssinoteeraus" hipoo
ennätyksiä, ja arvonnousu yhä jatkuu.

Entiset pienet asiat nousevat
suuriksi, aiemmat sivuseikat kuten
terveys osoittautuvat pääasioiksi.
Näinhän sen on tarkoitus mennäkin.

Hiljaisen, arkisen elämisen riemua
se kai on.