Vapaaehtoinen vaiva viimeistä varvia

Vimma sekin on, vaappua (keikkua) tuntitolkulla
veneessä vaappua uitellen nykäisyn toivossa. Kun
siitä selviää vaivaisena, pikemminkin enemmän
kuin vähemmän, niin mielen perukoilla on tunne,
ettei koskaan enää.
Tapio soutaa soutamistaan seitsemän-kahdeksan
tuntia illasta, parin tunnin torkahdus teltassa tai
autossa lähtöpaikalla, sitten soutua lisää saman
verran, jopa kymmenen tuntia - minä aherran siimojen
ja vaappujen, syvääjien ja painojen kanssa.
Voimat on kiskottu äärimmilleen ja toipuminen
vie pitkään, olo maalla on kuin merimiehen,
koko ajan keinuttaa. Pää humisee unettomuutta.
24 tunnin kuluttua vaivat ovat vaihtuneet voiton
tunteeseen: siitä selvittiin ja olipa hieno kokemus ja
ensi vuonna uudelleen.

Paitsi että nyt ei ensi vuodesta tiedä vielä kukaan.
Kultainen Taimen nimittäin soudettiin tänä kesänä
viimeisen kerran, näin sanotaan. Talkoovoimin
järjestetty ja läpi viety tapahtuma on järjestetty
25 kertaa, me olemme olleet mukana 15 kertaa.
Talkooväki vanhenee, nuoria ei vaivan näkö
kiinnosta, ja parhaimmillaan yli 400 venekuntaa
kerännyt kalakisa on supistunut. Tänä kesänä
mukana oli vielä 165 venekuntaa. Myös kisaväki
vanhenee, voimat hupenevat. Tämän jälkeen
kilpailua ei enää järjestetä ainakaan nykymuodossaan.

Voimia ja sinniä kisa kysyy. Ideana on, että
kisa käydään soutupaateilla, kilpailuaika on
21 tuntia (alkuvuosina 24 tuntia). Lähtölaukaus
ammutaan kello 18 perjantaina ja aikaa on
lauantaihin kello 15:een asti yrittää saada
kasaan mahdollisimman paljon kalaa. Taimenta
tietysti tavoitellaan, sillä taimenkilosta kertyy
viisi pistettä, muusta kalasta, siis hauesta,
kuhasta ja ahvenestä yksi piste kiloa kohti.
Palkinnot olivat aikoinaan upeat, jopa puuveneitä
ja moottorikelkkoja. Nyt suurimman taimenen
saaja voitti mökkitontin järven rannalta.

Kisaan kannattaa valmistautua huolellisesti,
koska lähtölaukauksen jälkeen ei maihin ole
lupa pistäytyä missä tahansa varusteita
täydentämään (lue vilunkipeliä harjoittamaan
tai aiemmin pyydettyä kalaa noutamaan).
Kilpailijoille on tarjolla pari kolme valvottua
taukopaikkaa lepoa varten ja kisakalojen
jättämistä varten. Ainainen epävarmuustekijä
on sää, jonka selättää oikeilla varusteilla.
Nykyään on helppoa, kun netistä voi tsekata
vielä viime hetkillä melko pitävät ennusteet.

Varusteet, vaihtosukat, lääkkeet, lämmin
kerta yötä varten, vessapaperi ja sen semmoinen,
pakataan mustaan muovisäkkiin - se on paras
veneessä sateella ja selän lepuuttajana, eväät ja
vesi kylmäkallejen kanssa tihveräiseen, ja
tietysti vavat ja varavavat, kelat, siimat ja
varasiimat, vieheet, syvääjät, soututuoli,
haavi, kuuppa ja mukana on tietysti aina pappi,
siis tainnutuskapula. Lippis ja aurinkolasit,
pelastusliivit ja saappaat .... huh, vene on
täynnä, vaikka iso osa varusteista on päällä.
Tällä kerralla onnistuimme minimoinaan
varustuksen, mukana ei ollut koko garderooppi.
Tosin kelikin oli mitä parhain, ehtoolla jopa
kalakeli, aamu aukeni kesälomalaisen kelinä,
siis ei kalakelinä. Parempi sekin kuin monena
kesänä kokemamme hirvetä tuulet, sateet ja
armottomat helteet.

Olemme aina päässeet kalakuntaan, siis
saaneet kalaa, mutta vain lohkossa "muuta
kalaa" eli haukia. Sijoitus on ollut aina melko
hyvä, vaikka palkinnoille emme ole koskaan
yltäneet. Kun tänä lauantaina rantauduimme,
oli sijoituksemme 17. (olemme joskus olleet
jopa 9:nnellä sijalla jossakin vaiheessa kisaa),
mutta sijoitus tietysti muuttuu, kun kaikkien
saalis on saatu punnituksi. Kisa kisalta on
taimenten saajien joukko harventunut.
Nyt kisa-aamuna oli taimenta saanut vain
kolme venekuntaa! Mekään emme - kuten
emme aiemminkinaan - saaneet taimenta.
Haukisaaliimme oli tällä kertaa vaatimattomat
2,7 kiloa perattua kalaa.

Kun Ranuan legendaarinen ja tuhansien
tarinoiden kalakisa Kultainen Taimen nyt
lopetetaan, on se samalla meille luopuminen
mainiolla tavalla: emme antaneet periksi, muut
antoivat. Heh.

Suru satuttaa, se syventää

Suru on läsnä yhä enemmän, se satuttaa, mutta
se myös syventää. Surusta syntyy rakkautta, se
auttaa löytämään suvaitsevaisuutta, mutta murhe
myös mykistää ja auttaa arvostamaan hiljaisuutta
sen kaikissa muodoissa - mitä hiljaisuudella nyt
kukin käsittääkin.

Elämän suuri ristiriita on, että mitä vähemmän
ihmisellä on elonaikaa jäljellä, sitä enemmän on
aikaa hiljentyä ajatuksineen, sen rauhallisemmalta
tuntuu, sen maltillisemmin oppii suhtautumaan
asioihin, joita ei itse asiassa pysty muuttamaan,
sitä nöyremmin suostuu elämän ailahtelevuuteen,
sitä keveämmin ottaa vastaan pettymyksiä.

Jälleen on kotiseudulta tullut suruviesti.
Kaija-täti on kuollut. Veljeni oli
huomaavainen ja lähetti minulle paikallislehdessä
olleen kuolinilmoituksen. Hänet on ilmeisesti
haudattu tänään vain lähimpien omaisten
saattamana - heidän joukostaan puuttui nyt Jouni.
Vaikka en ollut nähnyt Kaija-tätiä 50 vuoteen,
ei aika muuta sitä tosiseikkaa, että jälleen yksi lapsuuden
kiinnekohta on pois. Koko ajan vähenevät ne henkilöt,
joiden kanssa on elänyt tiettyä aikakautta. Se
nostattaa tunteita pintaan ja on omiaan opettamaan
elämän ja sen kunkin hetken ainutkertaisuutta. Se
opettaa myös näkemään, miten tärkeitä perhe, suku ja
ystävät ovat. Läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voi
tuntea, vaikkei toista näkisikään aikakausiin. Riittää,
että toinen on kuulunut siihen "tiiliskivirakennelmaan",
josta oman elämän perusta on tehty ja jonka pohjalle
syntyvät elettyjen vuosien uudet "tiilikerrokset"
vankistamaan tietoisuutta siitä, kuka on.

Viisaat sanovat, että taakseen ei kannata katsoa.
On elettävä tätä hetkeä ja katsottava tulevaisuuteen.
Toiset viisaat sanovat, että ellei tunne menneisyyttä
eikä tiedä historiasta, ei ymmärrä nykyisyyttäkään.
Kummatikin lienevät oikeassa. Historia on laaja yhteys,
oma eläminen suppea, yksilöllinen. Kun tuntee historian,
pystyy myös omassa elämässään näkemään mittasuhteet.
Lienee kuitenkin harva henkilö se, joka pystyy tähän
päivään, huomista suunnitellen, ilman katumusta,
surematta eilistä.

Lienee tarkoituksenmukaista, että nuorena on
lyhytjänteinen, tyly ja itsekäs, vanhana sitten harmittelee
pöljyyttään ja katuu kuka tekemättömyyksiään, kuka
tekemisiään. Ehkei maailma menisi eteenpäin, ellei
olisi nuoruuden ylimielisyyttä ja yltiöpäisyyttä, ja
vastaavasti kai vauhti yltyisi liiaksi, jos vastapainona
ei olisi vanhojen varoituksia ja toppuutuksia.

Eivät tunteet haalene ikävuosien myötä, ne vain
löytävät entistä paremmin oman lokeronsa. Jos
varsa vikuroi valjastettaessa, vanha humma jo
tietää, että aisojen väliin on hyvä suosiolla alistua.

Vuvuzelan vankina

Tällä erää on katsottuna enemmän kuin puolen
sataa peliä huipulta ja huipummalta, ja elämä on
ollut yhtä vuvuzelaa, siis lepatataa, siis stadiontorvea.
Siis kenellä juu, kenellä ei. Itse olen pysytellyt etäällä
jalkapallon maailmanmestaruushuutoa, -kuvaa
ja -torvea, joten en ole ollut vuvuzelasurinan
vankina.

Siitä huolimatta en ole voinut välttyä kyseiseltä
särinältä. Kun kuulin sen ensimmäisen kerran,
en älynnyt heti noteerata sitä, mutta vähän päästä
se tunkeutui kalloon - olo oli kuin olisi joutunut
mehiläispesän sisään. Kuulemma torven ääni
on vierestä kuultuna niin kova, että se voi
kerrasta vaurioittaa kuuloa.

Lapissa ei juuri tähän mennessä ole ollut hyttysiä
haitaksi asti. Tähän asti on ollut sateista, tuulista
ja koleata. Tänä viikonloppuna saapui kesä ja aurinko
meillekin. Sunnuntaina palailtiin järveltä kalasta
ja sytyteltiin pihagrilliä haukifileiden paistoa
varten. Outoa surinaa kuului korviin, kuin
vuvuzela olisi hyrissyt - mutta eihän loppuottelu
ollut vielä edes alkanut. Mitä mitä, joko ärsyttävä
ääni vainoaa mielikuvituksessakin. Ei sentään,
vaan pahempaa. Tyynessä kesäehtoossa surisi
miljoonien hyttysten armeijat lehvistössä isona
massana; koskahan se äkkäisi vyöryä kimppuumme.
Äkkiä etelän miehen ohvia naamaan ja tyynesti
grillaamaan fileet, mutta syöntisessiota varten
oli kyllä vetäydyttävä sisätiloihin. Elävä v-zela
jäi pihalle, mutta kohtahan se alkaisi teeveestä.

Kesä tuli pohjoiseenkin vuorostaan, ja
voi, miten ihanana. Harvoin on saanut nauttia
näin idyllisestä kesäpäivästä, joka huipentui
illan lempeyteen. Lämpö ei tällä erää vielä
kehittynyt iltapäiväukkoseksi entiseen tyyliin,
vaan pilvenhattarat väistyivät pehmeästi
taivaalta, sini vaihtui rusoksi, tuuleskelu tyyntyi
viriksi ja lopulta veden sileäksi pinnaksi, jota kuvioivat
vain kalanpoikasten nypiskely, kun ne tavoittelivat
pikkuperhoja, ja lähirannoille kotiutuneen
joutsenperheen livunta. Haavatkaan eivät havisseet,
metsästä kuului vain muutama hajanainen linnun
sirkahdus.
Täydellinen idylli, johon ei kannata kelpuuttaa mukaan
vuvuzelan, ei kun hyttysarmeijan hurinaa.

Nyt on ensimmäinen puoliaika loppunut,
Espanja ja Hollanti ovat pelanneet nollanolla.
Peukut pystyyn Espanjalle!

Pouta puhui puppua

Herkespä sentään satamasta! Toukokuun yhden helleviikon
jälkeen ei Lapissa ole ollut tietoakaan kesästä, kalsanmärkää
on piisannut viikosta toiseen. Päivä jo lyhenee, mutta vasta
tänään tuli ensimmäinen kesäpäivä!
Poudat ja Helliset ovat vakuutelleet päivittäin, että nyt
saadaan helteitä ennätyksellisesti. Hoh, täällä Lapissa on
ollut tähän asti pimeätä kuin marraskuussa.

Takana on Tenon ikimuistoinen (taas) reissu, ja siellä sateet
ja pohjantuulet olivat toivottuja. Mitä kurjempi keli, sitä
parempi kalailma.

Kymmenen päivää kalastelimme, soudimme ja heitimme
perhoa, ja saaliiksi tuli kahdeksan lohikalaa, niistä neljä
tinttiä (yhden Tapio sai rannalta perhovavalla, melkoinen
taidonnäyte taas), yksi lohi ja loput lohijalkoja. Peratuksi
painoksi tuli 25 kiloa lohikalaa. Lisäksi saimme meritaimenen,
ja perhovavalla 15 kiloa harria.

Saalistamme voi siis hyvinkin kuvailla onnekkaaksi, ja kun
käytössä olivat ainoastaan itse sitomiani perhoja, voi
panos-tuotos -puolta pitää tyydyttävänä.

Minulle on kertynyt kaksi pientä matkalaukullista perhon
sidontavälineitä, höyheniä, karvoja, silkkiä, tinseleitä,
kukonniskoja, oravanhäntiä, dubbinkeja, erilaisia koukkuja,
mitä kaikkea ikuna löytyykään, luettelo on loputon. Joka
värisävyä on jokaista materiaalia oltava, ja silti aina
puuttuu jotakin. Jostakin kumman syystä kalamies ei ole
köyhä eikä kipeä, kun hän menee tarvikekauppaan....

Velipoika kyseli juhannusmuisteluksia "vastaukseksi" omiin,
todella värikkäisiin muistoihinsa. Hänen blogiinsa kirjaamansa
rikkaat muistot ryyditettyinä kuvilla olivat omaa luokkaansa.
Niiden lukeminen paikkasi sitä puutetta,
joka liittyy omiin juhannuksettomiin juhannuskesiini. Lapsuuteni
juhannusten jälkeen ei minulla ole ollut ihmeempiä
juhannuksia,vaikka sittemmin pojalleni yritinkin jotakin keksiä
muistettavaksi.

Juhannukset Tenolla ovat olleet mieluisia, Heimon haitari,
talon väen elämän myönteisyys, pihapiiriin kerääntyneet
turisti, nuotio ja pohjoisern oudon valon tunnelma,
kaikki ne ovat lähtemättömästi mielessä. Mukana on
todellisia persoonallisuuksia.

Heimo oli tälle kesälle säveltänyt pääsimme "kantaesittämään"
ja tapailemaan säveliä yhdessä ennen kuin taas kerran erosimme.

Eräs juhannus nousee yli muiden, ei riemukkuutensa ansiosta
vaan pelästyttävyytensä vuoksi. Päivällä olimme löytäneet vielä
muutamia korvasieniä, joista valmistin keiton. Juuri kun olimme
lapioimassa kermalla höystettyä herkkua naamaamme, pysähtyi
lusikka huulilleni. Älä syö enempää! En muista, ryöppäsinkö kerran
vai kaksi. Tapio popsi keittonsa tyynesti ja sanoi, kyllä
kertaryöppääminenkin riittää. Jatkoimme iltaa rannassa kokolla,
mutta kun vähän ennen puolta yötä palasimme mökille, silloin minulla
petti kasvo. Soitin hermoissani myrkytyskeskukseen ja kerroin
syöneemme arveluttavia korvasieniä.
Neuvo oli juoda lääkehiiltä, oliko se peräti litran verran. No,
mistä nyt sellaista tähän hätään löytää. Hyppäsin autoon ja ajoin
40 kilometrin päähän kirkolle koputtelemaan
terveyskeskuksen ovia ja ikkunoita. Löytyi päivystäjähoitaja,
jolta sain sairaalan ainoat lääkehiilipullot. Niiden kanssa
käännyin paluumatkalle. Polkiessani tuhatta ja sataa pelastamaan
Tapiota tuhoisilta sienimyrkkyvaurioilta pelkäsin juhannusyön
rattijuoppoja - jos vaikka joku hullu tulee vastaan ja tulee kolari....
Loppu hyvin: sain kuin sainkin Tapion latkimaan riittävästi
karmeaa mustaa tököttiä.
Seuraavina päivinä tosin ei ollut tarvetta vierailla hyyskässä.

Jk. Sanoinko jotakin auringosta. No, se näyttäytyi päivän ja
piiloutui taas paksujen sadepilvien taakse. Pätee sama kuin
sateenvarjossa: ota varjo mukaan, on paistetta, jätä varjo kotiin,
sataa. Sanonta näkyy sopivan myös kasvimaan hoitoon: kastele
kukat, niin sataa, ja niin edelleen.