Tavoitteiden turhuus(ko)

Ei nimi miestä

Meitin perheen viirel lapse kaikkie eka nimi alko A:lla, ilmeisesti, koska isänki nimi alko A:lla, ja eka nimi oli aina kakstavune, mutta toka nimi alkoki jo jollain muulla kirjaimella rytmitettynä kokonaisuutee runollisesti. Kakarana ei käsittäny, miten nätisti isä ja äitee nimet soinnutteli, mutta ny aikusena, ku kumpaakaa vanhempaa ei enää oo, kiittäsin heitä.

Itte olin typerä, ku joku kaveri keksi lällätyksen etunimestäni, niin vaihron sen heti kakkosnimeeni, ku pääsim maailmalle lähteen. Hölmöltä tuntuu ny, mutta kakarana mietteet mutkailee kummasti.

Nyllopetan ton murteella kirjottamisen, varsinki, ku murre on ”väärä”, pirkanmaalaistamperelaine, ku jatkojutun vuaks sem pitäs olla savolaine.

Sanotaan, että ei nimi miestä pahenna, ellei mies nimeä. Kuten sanonnat ja sananlaskut yleensä, tämäkin osuu aivan oikeaan. Kauniista tai aatelisestakin nimestä voi tulla häpeän aihe, jos nimi on häväisty, tai päinvastoin.

1500-luvulle asti seurattu äidin puolen sukuni juuret ovat Savossa. Tämä käy ilmi Sianjalan Jalkasten sukukirjasta. Varhaisia seutuja ovat Suonenjoki, Rautalammi, Rantasalmi, Juva… syvää Savoa.

On vaikea tietää, mistä nimi on saanut alkunsa, ovatko kantaisän jalat olleet lyhyet ja käyrät ja tuoneet sian mieleen, vai ovatko pikemminkin hänen jalkansa olleet erityisen pitkät ja sorjat, mutta jostakin on syntynyt etuliite ”sian”.  Olisiko ollut vaurautta eli sika tai useitakin lätissä, vai olisiko pitänyt jotenkin erottaa toisesta pitkäjalkaisesta veljeksestä, jolla ei ollut sikoja…

Tarinoita voisi kehitellä. Suku on kuitenkin savolainen, joten luontevampaa kai olisi ajatella, että jalat ovat olleet savolaisittain tukevat ja lyhyet.

Sianjalka-nimeä on kansankielessä käytetty aikoinaan myös kalastuslaitteistoon kuuluvasta krenkusta.

1989 ilmestynyttä Jalkasten sukuyhdistyksen sukukirjaa valmisteltiin ja koottiin kahdeksatta vuosikymmentä  –  ellei kauemminkin, toteaa Yrjö Blomstedt kirjan alkusanoissaan. Hanke lähti kunnolla vauhtiin vasta, kun tilanomistaja Lauri Jalkanen (1887-1948) omistautui sotien jälkeen tehtävään ja kokosi ja järjesti mittavan aineiston. Hän ei ehtinyt saada työtä kuitenkaan valmiiksi.

1947 perustettu sukuyhdistys antoi sitten tehtävän Blomstedtille neljännesvuosisata myöhemmin. Työ osoittautui kuviteltua mittavammaksi, hän totesi myöhemmin.

Sianjalasta, Suonenjoen Jalkalasta polveutuva savolaissuku kirjaimellisesti jalkautui ympäri Suomea ajan saatossa. Jalkasia saattaa tavata missä päin tahansa. Tosin Sianjalkalan Jalkanen –sukuun liittymättömiä muitakin Jalkanen-nimisiä sukuja esiintyy.

Nimi Jalkanen on suhteellisen nuori. Ensimmäisen kerran se mainittiin 1587 Kuopion suurpitäjän veroluettelossa: Olli Jalkasen nimestä oli pari vuotta aiemmin tipahtanut pois alkuosa eli ”sian”.

Nimen kantajia ei ollut monta – näitä mainitaan vain puoli tusinaa jaksolla 1540-1560 eri lähteissä. Kaikki nämä kuuluivat savolaisten keskiajan lopulla alkaneeseen merkittävään uudisasutuskauteen.

Varsinainen Sianjalan suku haarautui sittemmin kolmeen päähaaraan.

Kuten suvuissa kaikissa, pääosa jäsenistä on uurastanut arkeaan, joutunut historian käänteiden pyörteisiin, sortunut, pyrkinyt, tahtonut. Sukukirjan laatija puhuu myös leimaavasta opintielle hakeutumisesta, mutta ajan tapaan suuri osa on ollut juurevaa maaväkeä. Mukana on toki valtiopäivämiehiäkin, kirkonmiehiä, maanomistajia ja muita omistajia, tuomareita, ehkä  juomareitakin, yliopistomiehiä kuten professoreita ja tutkijoita, ainakin yksi näytelmäkirjailijakin, ja muita menestyneiksi luokiteltuja.

Urheilunkin nimiä mahtuu, kuten hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari Kalle Jalkanen. Suomalaisen naisvoimistelun uranuurtajaa Hilja Jalkasta ei valitettavasti voi pitää Jalkasina, sillä hänen nimensä tuli runoilija ja toimittaja Huugo Jalkaselta.

Sen sijaan suomalaisuuden tulkki ja sinivalkoinen laulaja Kari Tapio on takuuvarma Jalkanen, Suonenjoen poika Kari Tapani Jalkanen. Häntä kuuntelisin alvariinsa, vaikkei hän olisikaan etäsukusukulainen.

Minun isoisäni oli aviossa kolme kertaa, mutta hänen seitsemän lastaan syntyivät kaikki ensimmäisestä liitosta. Kaksi kuoli pikkuisena, eno sodassa, täti neitona, mutta Mikkelissä syntyneet äitini ja hänen kaksi nuorempaa sisartaan perustivat perheen ja saivat lapsia.

Olin aina sanonut, etten ole kotoisin mistään. Isä oli sydänsatakuntalainen, äiti sydänsavolainen, synnyinpitäjäni oli länsirannikolla, lapsuus- ja nuoruuskauppalani Satakunnassa, opiskelu- ja työkaupunkini Pirkanmaalla, ja työ vei muuttamaan eri puolille maata. Ei ollut juuria missään. Olin siis juureton.

Kun sain kummisedältäni ja -tädiltäni sukukirjan taannoin lahjaksi, nimi Sianjalkanen ensin hämmensi kovastikin. Nyt olen siitä ylpeä.

Vuosien myötä onnen tunne omasta alkuperästä on kasvanut. Tulee tanu olo, kun tietää, että on jostakin lähtöisin. Vaikka en ole koskaan asunut Savossa, niin siellä ne juuret ovat, ja syvällä. Vaikka miten vaihtelisin maisemaa, nimeä tai murretta, niin en ainakaan ole juureton.

 

 

Ihmeelliset ikävuodet

Synttärionnitteluja saa ja niitä
antaa joka vuosi, ja aina iloisin
sanakääntein. Siltikin jokaiselle
yhteinen ja luonnollinen asia,
ikävuosien kertyminen, on monelle
kova paikka, joskin toisille hauska
ja toivottu asia.


Länsimaisen ihmisen kykenemättömyys
suhtautua luontevasti luonnon
luonnollisiin ilmiöihin kuten
syntymään, ikääntymiseen ja
kuolemaan on surkuhupaisaa,
samalla sekä säälittävää että
huvittavaa. Yksioikoinen nuoruuden
tai nuorekkuuden ihannointi
kaluaa yhteiskuntaa, mutta myös
vammauttaa ihmisen sielua.


Putkinäköinen tuijottaminen
ikävuosiin on rajoittuneisuutta,
sillä lopultakin olennainen
ikämittari löytyy kunkin
eläväisen mielestä ja sielusta.


Toiset ovat jo nuorina vanhoja,
toisia sanotaan ikinuoriksi.


Miten minulle kävi; osin jouduin kai
olemaan aina vanha, osin kehittymättömyys,
siis toivo kehityksestä, jatkuu vieläkin.


11-vuotiaaksi asti sain olla
lellikki, miten kulloinkin mielin, kunnes
syntyi pikkusisko. Äkisti minun pitikin
osata olla isosisko. Se oli mielenkuohuja
ja kummallisia temppuilemisia
nostattanut elämänvaihe.
Se oli ensimmäinen omiin ikävuosiin
liittynyt "sokki", joka lienee antanut
jälkikaikuja vuosien ajan.


Kun olin 17-vuotias, yritin
näyttää kovasti aikuiselta
hattuineni ja sukansaumoineni.
Kun oli 20-vuotias, kauhistelin
työkaveria, joka seurusteli niin
ikälopun kuin 25-vuotiaan kanssa;
se tuntui sopimattomalta, lähes
hävettävältä.


Kun olin 25-vuotias, tunsin
olevani keskenkasvuinen. Tunnetta
vahvisti tapaus: en päässyt aviomieheni
kanssa ravintolaan - mukana ei ollut
ajokorttia syntymäaikoineen.
Heh heh, nyt sitä on hauska muistella.


Kun olin 30-vuotias, tunsin
olevani 30-vuotias ja siihen
tyytyväinen. Tosin ympäristö
vielä "tytötteli" ahkerasti ja
monella elämänalueella tunsi
yhä olevansa noviisi tai ainakaan
ei vielä tuntenut olevansa kaiken
jo kertaalleen nähnyt. Silmät
olivat monessa asiassa
ymmyrkäiset.


Kun olin 40-vuotias, aloin
taas haaveilla vanhenemisesta,
mutta ikäsuhde oli ristiriitainen.
Samalla kun säälitti nuoremmat,
jotka luulivat olevansa viisaita
ja kaikkitietäviä, samalla näki
vanhenemisen jännittävänä
tulevaisuutena. Se oli ikä, jossa
summasi siihenastista elämäänsä
ja mietti, mitä alkaisi tehdä, kun
kasvaa isoksi. Moni tässä iässä
ottaa eron, ehkä puolisosta, ehkä
vaihtaa työpaikkaa, ehkä jopa
kotimaata - panee kaikki uusiin
puihin.


Kun aloin lähestyä 50 ikävuotta,
törmäsin uudessa työpaikassani
ennen kokemattomaan ilmiöön,
ikärasismiin. Se oli vastenmielinen
tuttavuus, jonka niljakkaimmat
tarjoomukset olivat vielä tulossa.


Seuraava vuosikymmen oli taas
ristiriitaista aikaa. Omat "hauikset"
tuntuivat vahvoilta, osaaminen oli
tukevaa, työinto pontevaa, voimat
kunnossa - tuntui kuin olisi pystynyt
mihin vain. "Harmaa kivi" löytyi
kuitenkin läheltä, työyhteisössä
pesivä ikärasismi haisi joka puolella
kuin märkä tupakantumppi. Ainoa
selviytymiskeino oli kuin ei huomaisi
mitään, ikään kuin se muka olisi
poistunut alleviivaamattomuudella.

60-vuotiaana elämä oli jo
uomautunut, nuorempien musta piste,
ikävuodet, kuului sekin eräässä mielessä
olennaisesti arkipäivään, joten mitäpä
siitä. Lähinnä koki huvittavaksi, että ne,
jotka tökkivät selkään ikärasismitikulla
10 vuotta aiemmin, olivat itse nyt tuon
10 vuotta vanhempia ja olivat ehkä
puolestaan "tökittävinä". Tuskin itse
oivalsivat elämän ironiaa.


Kun on 70-vuotias, saati sitten,
kun on 80-vuotias, katsoo
armeliaasti ihmisen iän kaarta,
sen kipurointia ja kompurointia,
ihmisluonnon pahuutta ja pienuutta,
elämän taisteluita ja tappioita,
voittoja ja riemuja. Miten ne
osaa ottaa vastaan, vaikuttaa
siihen, miten summaa oman
elämänsä annin.


Jokainen ikäluokka tekee mokansa,
jokainen yrittää selvitä omilla
eväillään, elämänkokemusten
rakentamaa osaamistaan ei pysty
lahjoittamaan perässä punnertaville
kevennykseksi. Ihminen on lopultakin
vain luontokappale, laumaeläin
reviirisotineen ja henkiinjäämisen
taisteluineen, vaikka luuleekin olevansa
"luomakunnan herra".


Voi vain toivoa, että itse saa
lastatuksi puntariin enemmän
hyvää kuin pahaa, enemmän hyvyyttä
kuin pahuutta, enemmän armoa
kuin vihaa, enemmän rakkautta kuin
hyljeksyntää, enemmän uskoa
kuin penseyttä. Jos pisteyttää
tekemisensä rehellisesti...


Entä jos puntari painuu pahaan
suuntaan, voiko punnitussuhdetta
vielä paikata. Ehkä, jos tahtoo.