Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.