Vahinko viisastuttaa

Vahingosta viisastuu, vaikkei
rikastu, sanotaan. Vanhan kansan
viisauksiin kuuluu myös, ettei
semmoista vahinkoa ettei hyötyäkin.
Samoin sanotaan, ettei vahingon
veräjällä voi seistä.

Mainioita sanontoja, jotka
kannustavat tuleen kaatunutta,
joka ei totisesti voi jäädä siihen
makaamaan.

Näin muualla, mutta ei meillä.
Meillä lyödään lyötyä ja ilkutaan
ringissä maahan kaatunutta, kerkein
vielä potkaisee.

On mielenkiintoinen "kulttuuri"
Suomessa suomia sortunutta. Otetaan
vaikka yrittäjä, joka epäonnistuu ja
tekee konkurssin. Hän leimautuu
luuseriksi siinä samassa. On ollut
jopa vaihe, jossa konkurssin tehneen
tie nousi pystyy yrittäjänä lopullisesti;
otsassa oli ikuinen poltinmerkki.
Rahoitusta ei herunut, konkurssarin
maine vei asiakkaatkin.

Voisi pikemminkin ajatella, että kerran
mokannut ei tunaroi toista kertaa -
ainakaan samalla tavalla. Hän
todennäköisesti välttää kaikin keinoin
aiemmat karikot ja tunnistaa ansat.

Tiedoistaan epävarma koululainen on
mieluummin vaiti ja tuijottaa pulpettiansa
kuin viittaa innokkaasti tyyliin "kokeilen
onneani". Lienee saanut jo kertaalleen
nokilleen ja tullut ellei opettajan niin
ainakin kavereittensa mollaamaksi,
joten ei kannata kerjätä uusia irvailuja.
Nuorena vitsa väännettävä, ja niin
nuoresta kasvaa aikuinen tuppisuu,
mollautumiskauhuinen. Viisas vaikenee,
mutta semmoinen viisaus näkyy meillä
usein väärässä yhteydessä. Olemme
porukassakin tuppisuina, jottemme
paljasta tietämättömyyttämme
tai sitä, että rupattelu ei oikein luonnistu
(tai aihe ei jaksa kiinnostaa tai muuten
haluaisimme olla jossakin muualla).
Kohtelias osallistuminen saattaisi näet
jopa johtaa höpötykseen tai sammakointiin.
Sitä sitten katuisi rankasti myöhemmin.

Emme osaa antaa anteeksi epäonnistumista
emmekä osaa ymmärtää, että kaikki
eivät ole voittajia mutta voivat silti
onnistua omassa lajissaan, kun on
mahdollisuus yrittää - vaikka montakin
kertaa.

On outoa ajatella, että ihmisen pitäisi
onnistua heti ensimmäisellä kerralla, ja
että hetionnistuja on osaava. Luulisi
päin vastoin, että jos kansa, joka luottaa
onneensa lottoamisessa, käsittää, että
hetionnistujalla voi olla vain onni myötä,
ja että todellinen osaaja kristalloituu
useiden epäonnistumisien myötä.

Luulisi myös, että kansa, joka luottaa
urheilijoihinsa ja tietää, että tuloksiin
päästään vain rankalla harjoittelulla
(ja osaavalla douppauksella), ymmärtää,
että ilman kokemusta ei pitkän matkan
juoksussa löydä parasta rytmitystä ja
ovelimpia linjoja.

Luulisi, että pieni sitkeäksi mainostettu
kansa olisi oppinut, että vastoinkäymisistä
ei saa lannistua. Otetaan nyt vaikka München,
vuoden 1972 olympialaiset ja 10 000 metriä.
Oliko se 11. kierros, no, joka tapauksessa
suomalaisten ylpeys ja suuri toivo
Lasse Viren - KAATUU!
Jääkö tyyppi makaamaan radalle ja itkemään.
Mitä vielä, hän nousee nopsaan ylös, saavuttaa
muut juoksijat - ja juoksee saman tien kultaa!
Samalla syntyi uusi ME.
Myrskylän poika muistetaan tänäkin
päivänä kansallissankarina, joka kaatui,
mutta nousi.

Siinä oli sitä asennetta, joka meidän
pitää hyväksyä kaikessa muussakin
yrittämisessä.

"Yrittänyttä ei laiteta" - ei saisi laittaa.