Syntipukin synkeä suvi

Tämän päivän sana on maahanmuutto. Myös muut lajit
kuin ihminen osaavat "vaihtaa maisemaa". Ihmisenkään
kannalta ei Suomenniemi liene koko jääkauden jälkeisen
historiansa aikana ollut larvanperä, syrjänkolkka. Niemen
alkuperäisväkeä on tölvitty kohti pohjoista monin voimin.

Mielenkiintoisia maahanmuuttajia on paljon, ihmisten
lisäksi siis, lajeina jopa yli 600, mutta yksi niistä on ylitse
muiden: lupiini, vihattu ja rakastettu kaunotar. Se on saanut
kantaakseen kaikkien tulokkaiden puolesta syntipukin roolin.

Osa tulokkaista saapui Suomen niemelle jo muinoin, osa parin
sadan vuoden sisällä. On siis muinaistulokkaita ja uustulokkaita.
Eri lajeja tuotiin tarkoituksella riistaeläimiksi tai puutarhojen
kaunistukseksi. Suuri joukko tuli - ja tulee - omin jaloin tai siivin.
Osa tulee vahingossa, vaikkapa laivojen painolastivesien mukana
tai tuontitavaroiden vapaamatkustajina - kaikki tiedämme, miten
kauniita ovat niin sanotut radanvarsikasvit, jotka nekin ovat
sitten levittäytyneet. Lastin mukana on ollut siemeniä, ja
loppu on historiaa.

Osa tulijoista nähdään haitallisiksi, jopa 120 lajia on sellaisia.
Pohjois-Amerikasta tuotu minkki on osoittautunut luontoon
karattuaan tuhoisaksi pedoksi. Rusakko ja metsäkauris sen
sijaan tulivat  omin neuvoin, se heille annettakoon anteeksi.
Metsäkaurista pidetään jopa paluumuuttajana. Merimetso
koetaan jo rasittavana; se on menestynyt rannikollamme hyvin.
Niin ikään valkoposkihanhi on runsastunut.

Kaukoidän tulokas supikoira on kipittänyt jo pohjoiseen asti.
Kammottava ajatus on, että aasialaislähtöinen isorottakin
tänne kotiutuisi, vaikka tuskin rottariepu itse tietää olevansa yök.

Semmoiset symppikset kuin villikani, kanadanhanhi, piisami,
kyhmyjoutsen, valkohäntäpeura, siili, harmaahaikara, fasaani,
kesykyyhky - tulokkaita kaikki tyyni. Villiintynyt kissakin kuuluu
tähän "lajiin". Kalojakin on: peledsiika, puronieriä, kirjolohi, joka
yhdistetään Kekkoseen. Vissiin mustakitatokko ja piikkimonnikin
ovat semmoisia tulijoita. Mielenkiintoiselta vaikuttaa toistaiseksi
harvinainen mölysammakko puhumattakaan nilviäisistä kuten
riesaksi asti kehkeytynyt espanjansiruetana, oudoilta
kuulostavat hietasimpukka, vaeltajasimpukka ja viinimäkikotilo.
Ei tässä kaikki: täplärapu, johon ei rapurutto juuri pysty - tauti
on munasienen aiheuttama sairaus, joka on kohtalokas
omalle jokiravullemme, sikä villasaksirapu, merirokko,
perovesikirppu, tiikerikatka, kaspianmassiainen, huh, ja
kotipuutarhurin painajainen liljakukko, perunamaan riesa
koloradonkuoriainen, ja mitä niitä onkaan, sukkulamato
mäntyankeroinen...

Voi meitä raukkoja. Maamme vallataan ihan muilla keinoin
kuin arvostellulla maahanmuuttopolitiikalla. Ei olisi Eila
Kännökään pystynyt tämmöistä pitämään kurissa. Enemmän
kuin lupiinista on oltava huolissaan jättiputkesta. Jättipalsami,
kurtturuusu tai keltamajavankaali eivät ole nekään syyttömiä
erilaisiin ongelmiin. Ja mitä sanotaan harvinaisesta haisulista,
puistopökkösienestä.

Kun eläin- ja kasvikunnan tulokkaita ei pystytä tai haluta
pitää maan rajojen ulkopuolella, kohdistuu ennakkoluulo
yhteen viattomimmista. Niittokone listii lupiinia, joka ei
itse edes tahtonut maahanmuuttajaksi. Sitä siirrettiin
aikoinaan tarkoituksellisesti teiden varsille. Lupiini
kuitenkin menestyi ja leviää kohtuullisen hyvin (paitsi
minun pihassani, jossa sitä on yritetty vaalia epäonnisesti)
niin, että se syrjäyttää ketokasveja kuten kissankelloa.
Niitä tosin voitaisiin helliä muuallakin kuin teiden varsilla,
mikäli niittyjen ja ketojen kunnossapitoa arvostettaisiin.

On kai perustettava Pelastakaa lupiinimme -sivusto. On
turhemmillekin kampanjoille uhrattu voimavaroja. Ei
lupiinin suosiminen saati sietäminen edes ole turhaa - sehän
on kotiutunut karuun maahamme ilman kotouttamisohjelmaakin.
Tuodaanhan meille jatkuvasti mitä kummallisimpia
siemeniä ja yhä eksoottisempia kasveja kotipuutarhureiden
houkuttimiksi, jopa hyötykasvien siemeniä tuotetaan
muualla kuin omalla kasvuvyöhykkeellämme tai edes
Suomessa.

Kestitystä kerrakseen

Kun käy kaukana kotoa, paluu tuntuu
mukavalta. Niin riemukkaasti kun suuntaakin
nokan kohti sukulaisia ja ystäviä, niin onnea
voi mitata vai tyytyväisyyden hyrinällä,
kun pää painuu taas omaan tyynyyn.

Viikko vierähti silti nopsaan siellä, missä mieli
etäällä liikkuu silloin, kun on kaukana pohjoisessa, kotona.
Lapsuuden ystävät ja maisemat, rakkaat sukulaiset ja
sisarukset, heitä pohtii alinomaa, vaikka onkin laiska
soittelemaan ja kirjoittelemaan. Kun heitä sitten pitkästä
aikaa tapaa, tuntuu hyvältä, kuin erossa olon ajat
haihtuisivat olemattomiin.

Koko reissu oli kestitystä kerrakseen. Liisan ja
Matin luona kaiken riemun bonuksena
oli taas Matin masinoima kiertoajelu ja Liisan
uusiin sävellystöihin tutustuminen. Varsinkin Liisan
itsensä esittämänä hänen sanoittamansa ja säveltämänsä
laulu äitinsä syntymäpäivän kunniaksi oli kaunis;
se sai kyyneleet nousemaan silmiini.

Matkasimme yhdessä lapsuuden aikamme maisemiin,
ja Marja ja Eve olivat heittäneet kiireensä mäkeen. Näin
saimme pystyyn ratki hauskat raatajaiset. Olemme viime
vuosien aikana tavanneet joka toinen vuosi jo neljä kertaa,
ja aina vain hauskempaa on yhdessä.
Lapsuuden aikaiset vuodet ovat semmoinen perusta
ystävyydelle, että sitä ei korvaa mikään. Vain katse,
ja tuntuu, kuin toinen tietäisi toisen mielenliikkeet.
Ihanaa, että löysimme toisemme vuosien jälkeen.
Harva ihminen kai pystyy pitämään katkottomana
lapsuuden ystävyyksiään, jos elämä on kuljettanut
eri paikkakunnille, opiskelu- ja työ ovat vieneet
ajan ja perheen perustaminen ja aktiivivuosien
kiireet uuvuttaneet. Emme mekään, mutta löysimme
toisemme uudelleen.

Ulla on pärjännyt tosi hyvin ensimmäisenä
yksinäisenä vuotenaan, vaikka mielessään hän varmaan
koko ajan muistelee, mitä vuosi sitten tehtiin, missä
kuljettiin, mitä puheltiin ja tuumattiin. Ulla lähti
vielä mukaan Poriin; se oli retki, joka oli pakko saada
tehdä tapaamaan serkkuani, jonka viimeisin  kohtaus vei
puhekyvyn ainakin toistaiseksi. Raili osaa hoitaa hyvin ja
luonnikkaasti. Kuten Ullallekin nostan hänelle hattua tosi korkealle.
Puhuimme paljon, mutta serkulta sanojen puuttuessa silmät
puhuivat, katseemme oli syvä, ja hyvästi jätön hetkelle
kummankin silmät kostuivat.

Tampereella sain pitää sylissäni ihanaa, puolitoistavuotiasta
kummipoikaani. Vallan mahtava vekara. Kunpa elämä ei
koettelisi hänen vanhempiaan liian kovalla kädellä;
nuorille toivoo aina helppoutta, vaikka tietää, että
elämänviisaus löytyy vain vaikeuksien kautta.
Siltikin, kumpikin jo ansaitsee elämälleen
seesteisyyttä ja täysipainoista perheonnea.
Haudallakin kävimme kukkien kanssa. Oli herkkää,
kun poika, nyt nuori isä, polvistui vanhempiensa
haudalle. Kun sitten seisoimme rinnakkain haudan äärellä,
lennähti suruvaippa olkapäidemme yli ja värähteli viereisen
puun rungolle. Kumpikin olimme hiljaa, mutta uskon,
että jos minä tunsin suruvaipassa rakkaimman
ystävättäreni tervehdyksen, myös tämä nuori isä tunsi äitinsä
läheisyyden.

Tomppa-navigaattorini on kiva, mutta joskus meille
tulee riita. Olin ohjelmoinut koneen  viisaamaan
lyhimmän reitin, siis Hyvinkään kautta, mutta itse
olin fiksoitunut Lahden "kauhun", ja niin siinä kävi,
että sekoilin Helsingin moottoritieltä kohti Lahtea
ja johkaannuin ajamaan halki eteläisen Suomen, siltä
ainakin tuntui. Aurinko oli ensin kivasti edessä, sitten
oikealla, sitten vasemmalla, sitten takana. Huh, kohti
pohjoista olin iloisesti huristamassa, kun etelään
olin menossa. Tomppa-parka kailotti: käänny takaisin
jos mahdollista, käänny oikealle, käänny vasemmalle.
Torttikorvaisena en suostunut kääntymään mihinkään.
Sekoilusta sen enempiä paljastamatta olin lopulta siskoni
luona onnellisesti, joskin pahasti aikataulusta myöhässä.
Oli upeata taas raatailla yhdessä, heittää väsymättömälle
Mustille palloa ja kävellä aurinkoisessa kelissa kalliojärvelle.
Siskoni hurjapää ui pohjattomassa järvessä, siis joka päivä.
Hän on taiteilija, joka osaa myös ruoan ja leivonnan. Nam
sekä vatsalle että silmälle.

Parin päivän päästä starttasimme yhdessä kohti serkkutapaamista:
Serkkuni äidin ja isän puolelta oli koolla 60 serkkua, serkunlasta,
lapsenlasta, lasta, puolisoa, ystävää. Puolet oli siis lähes
tuntemattomia, mutta yllätys ei ollut, että väki oli kuin yhdestä
puusta, hauskaa ja välitöntä. Ihanaa joukkoa. Riemukasta oli
myös tavata omia sisaruksiani ja muita serkkujani.
Ja parasta oli, että Veikko-serkku oli niin hyvin toipumassa
parin kuukauden takaisesta pahasta onnettomuudesta - se
näet ei ollut lainkaan selviö, niin paha oli loukkaantuminen.
Juhlatalon pöytä notkui herkkuja ja laulu raikui, upeata oli ja tunnit
huristivat. Hienoa, että joku jaksaa järjestää tällaisia tapahtumia.
Alkoi kyteä toive, josko tästä voisi tehdään perinteen.
Serkkuni puoliso, perho- ja Teno-mies, näytti perhoaarteensa - yksi
antoi 32 lohta, toinen 16 lohta ja niin edelleen. Melkoisia perhoja!

Kotimatkalle lähdin aamupäivällä, joskin huonosti
nukutun yön jälkeen (laihiksella olevan olisi pitänyt
käsittää, ettei kermakakkua saisi ottaa ainakaan lisää!),
mutta 650 kilometriä taittui kuin taittuikin, ja koti otti vastaan.
Väsymys kaikkosi kotiovella, ja siskoltani saamani
ämpärillisen punaviinimarjoja perkasin, pakastin ja osan
keitin hilloksi saman tien. Olin hänelle kiitollinen. Marjat
ovat parasta, mitä ihmisen ravinnoksi on "keksitty".

Mitä tästä opimme. Paljon. Ystävyys on arvokasta,
sitä ei saa haaskata. Sukulaisuus on omaisuus,
jota ei saa hukata. Kumpikin missaus on koko ajan
vaanimassa, sillä Lappi on kaukana kaikesta tai
pikemminkin päin vastoin. Ja ellei Muhammed mene
vuoren luo, voi vuori mennä....

Keräilytalouden kourissa

Luonto on todellinen viettelijä, kun se saa

peruslaiskankin kuperehtimaan pitkin

tiheikköjä ja rämeikköjä milloin minkin

saaliin perässä. Vaikka selkä jo olisi

kangistunut kuperaksi, niin vielä kerran

ja toisenkin on pakko kumartua ja kouria

marjaa tästä ja tuostakin mättäästä.

Koko riemukas riesa alkaa jo toukokuussa.

Vain lyhykäinen hengähdysaika viimeisten

pilkkireikien jälkeen, kun jo on loikittava

pitkin hakkuuaukeita korvasienten toivossa.

Tänä vuonna ei onnannut, mutta sitten

tulikin jo aika kerätä kuusenkerkät ja koivun

nuoret lehdet, noukkia maitohorsman versot,

istuttaa yrtit ja potut, kitkeä rikkaruohot ja

lehteä metsiin katselemaan, josko jo

haperoita...

Kun hätinä oli Tenon kaksiviikkoiselta

lohestusretkeltä selvitty, alkoi mansikka-aika,

ostosellainen. Mansikkasouvista punaisin

sormin oli jo kiire rämpimään soille hillan

perässä; hyvästä hillankukinnasta huolimatta

herkku oli pahasti hakusessa. Ystävältä saimme

kuitenkin ostaa Käsivarresta asti etsittyä kultaa.

Niin oli lakka tiukassa täällä, että poimijalle

maksettu kilohinta nousi hillakaupassa lopulta

jo 40 euroon. Sen sijaan kotomailta löytyi

villivattua, mustikkaa, juolukkaa, kaarnikkaa.

Ei elämä tosin pelkkään keräilytalouteen

meilläkään perustu. Viljelykulttuuria harjoitetaan.

Yrttimaa alkoi antaa satoa runsain mitoin niin

mökillä kuin patiollakin: salaattia, tilliä, persiljaa,

sitruunamelissaa, basilikaa, minttua ja tietysti

rikkaruohoa. Herneetkin yrittävät vielä paisua,

mutta sateita tarvitaan. Sen sijaan perunat ovat

pullahtaneet niin isoiksi, että on nopsaan leikattava

kaalet poikki, jotta kasvu pysähtyy.

Koristekukista tuli upeampia kuin koskaan, surkean

nököiset jäännöspelakuutkin muuttuivat valtaviksi

kukkapehkoiksi. Tyhjiltä näyttäneet perennapenkit

muuttuivat pienoisviidakoiksi. Lapissakin siis voi

kukoistaa. Mikähän tätä kesää "vaivasi", olikohan

lämmintä ja kosteata sopivasti, ja vielä ehkä osuva

lannoitus. Yrttimaa ja kukkapenkit kiittivät.

Mökin lattian alla asustavat pari pupun poikastakin

olivat juonessa eivätkä tänä vuonna tuhonneet kuin

pihan apilan kukat - sittemmin tosin krassitkin.

Liljakukko napsi poikki vain yhden liljanvarren.

Paratiisimaista ihanuutta täydensi, että hyttysiä ei

taaskaan ollut (lintujen vinkkelistä tietysti harmillista).

Ennen kuin puolukka-aika on edes käsillä, ovat

pakastimet täynnä kalaa, sientä, marjaa. Siis

todella täynnä. Lisäksi hyllyissä on tölkkitolkulla

keräilytuotteita kuivattuina, etenkin herkkutattia

edellisvuodelta, samoin marjaa kuivattuna ja

erilaisia yrttijauheita. Kaikki taatusti ilman

lisäaineita, luomua. Sen sijaan pihlajanmarjasatoa

ei tälle syksylle näy ainakaan täällä tulevan, mikä

on harmi. Oranssimarja on herkullinen hyytelönä

ja nektarina ja sopii kuivattavaksikin. Siskoltani

sain mahtavan aarteen, ämpärillisen punaherukkaa.

Semmoista en olekaan ennen saanut pakkaseen;

hilloksikin sitä riitti.

Todellinen luonnon lääkekaapin perusta on

väinönputki, enkelten yrtti. Sen siemeniä on nyt

kuivattu ja jauhettu, samoin lehdistä on tehty

jauhetta omiin purkkeihinsa, juurta on pesty,

kuorittu ja kuivattu. Siitä on sekä pala- että

jauhoversiota tallessa.

Kun antautuu luonnon ihmeille, voi johkaantua

uurastamaan uupumukseen asti, mutta tarjolla

on moninkertainen palkinto: terve liikunnan

väsymys, luonnon tuoksujen ja äänien ihana

maailma, bonuksena puhtaat terveystuotteet.

Vuodet vain eivät ole samanlaiset keskenään;

yhtenä vuonna ei löydy sitä, toisena tätä, mutta

aina kuitenkin jotakin. Luonto tasaa itse itseään

eikä jätä ihmistä pulaan.

Piripintapakkaset mökillä ja kotona sallisivat

pitkänkin piirityksen - ainakaan ruoka ei

loppuisi. Ja toden totta, talvihan sellainen on,

piirittäjinä ovat hanget korkeat ja nietokset myös.