Tilkuille talvimuonaa

Talvi on taas, talvi on taas,
pönttöset täynnä muonaa,
nyt sitä saa, nyt sitä saa,
massunsa täyteen ruokaa.

Aloitimme mökillä lintujen talviruokinnan
jo nyt, huomattavasti aiempaa varhemmin.
Edellisinä talvina arvelimme, ettei
kannata panna ruokintapönttöä ennen
kuin keväällä, jolloin olemme pysyvästi
paikkeilla. Jos näet ruokinnan aloittaa,
siitä on huolehdittava säännöllisesti.
Talvehtiva lintu, joka saa syksyllä ruokaa,
jää paikoilleen saamaan täysihoitoa. Jos ruoka
lopahtaa, se ei oikein osaa lähteä muuallekaan
etsimään sapuskaa. Niinpä on vastuutonta ensin
aloittaa ruokinta ja sitten unohtaa homma.

Jo parina talvena on mökkinaapuri
käynyt tsekkaamassa pöntön, ettei se ole
jäätynyt, tukkeutunut tai tyhjentynyt. Olemme
siis pystyneet sen turvin vähän "hilaamaan" ruokinnan
aloittamista varhemmaksi. Ruokinta on silti
aloitettu vasta sydäntalvella. Seurauksena
ovat olleet hiljaiset metsät ja autiot pönttöoksat.
Linnut ovat näet kaikonneet jo ensimmäisten
syyspakkasten tultua muille seuduille, ruoan
perässä. Ruokintapaikallemme on tullut eloa
vasta kevätmuuttajien myötä, ja talvehtivat linnut
ovat palailleet hiljalleen vasta pesintäkauden
kynnyksellä. Kovin on kevät siis aina ollut pitkään
hiljainen.

Pakkaset tulivat, mutta nyt mökkimetsä on siis
eloa täynnä. Linnut ovat jääneet kesälaitumilleen,
kun ruokaa on tarjolla. Pientä sirkutusta ja
varovaista ääntelyä ja siipien kahinaa kuuluu
joka puolelta. Välillä on ruokintapöntöllä ruuhkaa
ja pähkinäteline tärisee. Päivä lyhenee, joten
valoisana aikana on pidettävä kiirettä, jotta kuvun
ehtii saada täyteen; vielä iltahämärissäkin joku
riepulainen yrittää ehtiä popsia.

Lähikoivussa on kahdesta muoviämpäristä
rakennettu "jatkettu" pönttö, jonka alaosaan
on leikattu reikä ja pantu istumakeppi, suojana
on pikkuämpärin puolikkaasta tehty puolipyöreä
katos estämässä lumisadetta ja samalla haittaamassa
oravien ryöstöyrityksiä. Viime tingassa kai pantiin
ruokapaikat kuntoon. Kun näet pönttö oli saatu
ripustetuksi ja olin hakemassa siemeniä varastosta,
ryntäsi eka tipu jo kurkkaamaan, mitä on tarjolla.

No, tarjolla on auringonkukan siementä ja
murskattua maapähkinää. Ohutnokkaiselle olisi
hyvä, jos mukana olisi myös valmiiksi kuorittuja
auringonkukan siemeniä - tosin ne ovat melko
hintavia. Lisäksi on eri pönttö pelkkää maapähkinää,
talipalloja on useissa telineissä sekä rasvamakkaroita,
siis linnuille tarkoitettuja talipötkylöitä. Lisäksi
ostan maatilamyymälästä paksua sianläskiä, jota
sidotaan puihin useita. Jos muu ruoka menee
vähiin, läskistä riittää aina nokittavaa.
Linnut arvostavat myös leivän murusia, siis juuri
murusia. Jäätyneestä leivänköntistä eivät hyödy
kuin varikset ja närhet.

Mökillä talvilinnuistamme pienimmät ovat rohkeimpia,
eli kesäisin täysin näkymättömissä pysyttelevät
hömötiaiset ovat ahkerasti popsimassa ja
päästävät lähelleen: mitä kylmempää, sen lähemmäksi
niitä voi hivuttautua, jopa metrin päähän. Tosin
ne kai istahtaisivat kädellekin. Ollessani tekemässä
juttua Pentti Linkolasta hän vain ojensi kätensä ja
heti sille istui lintu.
Muita riemun aiheita ovat talitintti ja hento
sinitiainen, punatulkku näyttäytyy myöhemmin
talvella. Vakivieras, tosin ei kovin kutsuttu, mutta
luontokappale sekin, on närhi, tai pikemminkin
neljän närhen kopla; rohkeita ja kauniita, mutta
rohmuja. Neljäkymmentä pähkinää uppoaa kupuun
kertanokkimalla - minne lie menee ne kätkemään.
Käpytikkoja on niemellämme useita. Ne nakuttavat
läskinpalat ja rasvapallurat nopsaan suihinsa.
Lähisaaren varikset ja korpit eivät juuri pihaan
tule. Harakoita ei täällä näe. Harvinaisuuksina
olemme nähneet kerran kärpän, joka tavoitteli
läskinpalaa, ja myyrät napsivat mielellään
maahan tippuneita siemeniä. Ketuista ja jäniksistä
emme ole talvella nähneet kuin jälkiä, joten ne
eivät kuulu tähän ruokintatarinaan.

Niinikään kutsumatta saapuvat kasper, jesper ja
joontatan eli pikkuoravat. Niin söpöjä kuin ne
ovatkin, niin rottamaisia kuitenkin. Orava onkin
sellainen ruokavieras, jota varten on tehtävä
turvajärjestelyitä, sillä se on rajuotteinen kaveri.
Se kaataa pöntöt, katkoo narut, nakertaa muovit
rikki, pudottaa vähäisemmät rakenteet maahan.
On siis tehtävä järeät sidokset ja varauduttava
nokkelaan ja älykkääseen sirkustelijaan, joka pystyy
melkoiseen akrobatiaan saadakseen ryövätyksi
lintujen muonan. Eipä silti, luontokappale sekin on.
Hankalaa vain on, jos orava kotiutuu liiaksi: sehän
tekee haisevan pesän kattorakenteisiin ja rapistelee
aamuöisin. Keväällä se ryövää lintujen munia ja
poikasia. Nimim. Kokemusta on.

Mitäkö maksaa? Maltaita tietenkin, mutta elämyksistä
maksaa mielellään. Mikä voi olla sen viihdyttävämpää
kuin ihailla lintuja, ihmetellä luontokappaleiden
kauneutta ja nauttia siitä, että saa avittaa niiden
selviämistä. Itse istun mökissä takan räiskeessä
teemuki kourassa, mutta linturievun ainoa selviämisen
mahdollisuus talven kourissa on riittävä ravinto.

Vilkasta vedessä

Varsinainen pietarinsaalis odotteli verkoissa,
kun lähdimme kokemaan verkkoja täysikuusta
parin vuorokauden jälkeen - kalenterin mukaan
kiihkein syönti oli lopuillaan. Keli oli täysin
tyyni eivätkä verkotkaan olleet järin limaiset,
joten kokeminen sujui muuten hyvin, mutta
koko ajan oli päästeltävä kaloja.

Rannimmainen verkko, 11-millinen, oli lähes
tyhjä. Muikkuverkko oli pyydystänyt vain kaksi
muikkua, tosin mätimuikkuja. Kutu ei kuitenkaan
ole vielä alkanut - se on vähän myöhässä.
Seuraava verkko oli 16-millinen. Siinä jo alkoi olla
pikkusiikaa, niissäkin jo mätiä. Yllätyksenä oli
verkkoon takertunut kaksikiloinen hauki. Se oli
jälestänyt siikoja ja särkiä.

Seuraava verkko oli jo pyytävämpi. 22-millisessä
oli järvemme kokoja ajatellen melko isojakin siikoja,
jokunen mateen luikerokin. 35-millisessä ei ollut
mitään, ei seuraavassakaan. Kokonaissaalis oli
kuitenkin mellevä, 40 siikaa plus muut. Kaikki
otamme talteen, perkkeet ja jokunen särkikin
menevät lokkien ja korppien herkuksi.

Onneksi tulin hankkineeksi vakuumikoneen,
siiat säilyvät hyvin ilmatyhjiössä. Nyt riittää
keittiössä innovoimista, miten eri tavoin siian
voi laittaa. Raaka-aine on kuitenkin erinomaista,
joten meikäkään tuskin pystyy niitä siikoja
pilaamaan: osa uuniin, osa purkkiin, osa suolaan,
osa keitoksi. Nam.

Kala on mitä parhainta lähiruokaa, joten kiitos
taas kotijärvi herkuista.

Vuorokausirytmi vinossa

Voi olla, että työaikainen "ressi" uupuneista
aamuherätyksistä ja pelottavista
yövalvomisista purkautuu auttamattomasti
nyt, kun eläkeläisenä päättää itse omasta
ajan käytöstään eikä tarvitse jännittää
ehtimisiään ja jaksamisiaan.

Vai miten voisi selittää sen, että lähes
hallitsematon vuorokausirytmi tuntuu
valtaava alaa. Ei auta, vaikka miten
yrittäisi pitää itseään kurissa joillakin
itse päättämillään ja itse kontrolloimillaan
päätöksillä kellonajoista. Se on yhtä
toimiva ja luotettava kuin firmojen omavalvonta,
itselaaduntarkkailu tai perustuslakivaliokunnan
"riippumaton" tuomio, jossa poliitikot
arvioivat poliitikkojen jääviyksiä tai
mukapuolueettomuuksia ja muita slurkkiuksia.

Vaikka varhaisehtoosta jo ovat leuat
lonksahtaa sijoiltaan haukottelusta, niin
tunnit vain vierivät, juoksevat ja syöksyvät,
ja eipä aikaakaan, kun on lähes puoliyö.
Jos vaikka vielä telkun sulkemisessa ajallaan on
jämäkkänä, niin siihen "itsevalvonta" loppuu
ja alkaa itsekseen valvominen: työhuoneessa
napsuu, kun alkaa seilailu pitkin tiedon aaltoja.
Työssäkäyvän naapuruston elonmelu hiljenee,
mutta meillä tietsikoiden valot välkkyvät,
kuuluu vain kellojen raksutus ja
hiirenkorvan napsutus. Ihan kohta sänkyyn,
mutta katson vielä tuon tai tämän...

Parin tunnin aamuöisen nukun jälkeen voi
pläjähtää äkisti täysin hereille. Ei hätää,
tunti tai kolmekin kuluu hyvin kirjaa lukiessa,
mutta yleensä aukeaa myös tietsikka. Kello
vilahtaa kuuteen, seitsemään, ja jo alkaa uni
maittaa. Sitä piisaa kymmeneen, kahteenkintoista.
Siinä päivä onkin sitten jo lähes pulkassa, ainakin
talvipäivä.

Päivä lyhenee, yö pitenee, pilvet pimentävät taivaan,
joten sekalainen vuorokausirytmi on aina vain
helpompaa - ja aina vain tuhoisampaa.
Pihalle kun ei näy ehtivän päivän näöllä,
jos vaikka itsestään saisikin ulosmenon
verran irti.

Valitusvirtenä tätä ei saa tulkita. Se on
selostus ilmiöstä nimeltä ihana eläkeikä.

Tarkkana tunturissa

Jos on tärkeätä olla tunturissa tarkkana,
niin sama pätee vesillä ja missä tahansa
luonnon helmassa, joka hempeästä kutsumastaan
huolimatta on anteeksi antamaton, armotonkin.
Luontoäidillä voivat olla helmat, mutta
leppeys on luonnossa joskus kaukana.
Pohjan pedot ovat luonnon vaaroista vähäisimmät.
Vaikka olisi miten kokenut kulkija, hetken
herpaantuminen voi käydä kalliiksi.

Tunturin laelta avautuu ankara erämaa, vaikka
se olisikin kuorruttautuneena kutsuviin
väreihin. Parinkin piirun väärä suuntima
ylhäällä, niin alhaalle päästyä on jo pahasti
eksyksissä. Tämän sanon nimimerkillä
kokemusta on.

Ollaan nyt vaikka kotoisasti sienimetsässä
tai puolukan poiminnassa. Innostunut
saapastelija voi äkkiä muljauttaa jalkansa
kiven koloon; yleensä ei käy pahasti, mutta
aina se on mahdollista. Tietenkin kännykkä
on autossa. Tai mikä hankalampi, pyörii
kuin puolukka niin että metsäautotie voi
olla missä suunnassa tahansa; tietystikin
on tasaisen pilvinen taivas eikä mistään
päin kuulu liikenteen ääntä. Erämaassa
eksyy helposti.

Viimeisin vesiseikkailu sattui lauantaiehtoona.
Mentiin soutamalla uistattamaan - oli
sopivan mellevä aallokko tyrskytaimenille.
Hienoa oli, vaikka ei tullut nykyn nykyä.
Kaikuluotain kertoi valtavista kaloista ja
isoita parvista, mutta kala ei ollut
syönnillä (laskukuun aika on vaativa).
Muuten oli mukavaa.

Viisi vapaa ja viisi vaappua oli pyynnissä,
kun yksi syvällä uiva tarrasi pohjaan.
Muita siimoja siis kelaamaan, mutta
aallokossa siimat sotkeusuivat ja muussa
tohelluksessa saapas kai tölväisi, kun
äkisti alkoi vettä tulvia paattiin. Hetko,
tappi on irti. Löysin ja heitin soutumiehelle,
että hei, pistä tappi reikään. Hetko, mutta
reikähän onkin omien saappaitten alla,
tappi takaisin heti. Onneksi lokkisaari oli
lähellä: samalla kun toinen souti rivakasti
kohti saarta, toinen tunki tappia aukkoon.
Paatti kolahti kivirantaan, aallokko jyskytti,
siimat olivat sykkyrässä, mutta henki
tallella ja kuteet kuivat.

Opetus: teerevänä on oltava muuallakin
kuin liikenteessä. Rutiiniin tuudittautuminen,
jonka voi ylimielisyydeksikin nimetä, voi tietää
ikävääkin yllätystä ties minkä "kulman" takana.
Paatissakaan ei kannata hötkyillä ja turhia
poukkoilla, vaikka miten siimat sotkeusisivat,
eikä ainakaan isoilla kalasaappailla potkiskella.
Nyt onneksi tappi löytyi nopsaan ja rantakin
oli lähellä.