Korvat kyykyssä

Kylmä jakso pani korvat kyykkyyn, siis korvasienet
pysyttelevät piilossa. Kiertely "varmoilla" korvapaikoilla
antoi torstaina saaliiksi pelkkää liikuntaa, loikkimista
hakkuualueilta toiselle. Muutama pikkunyssykkä tosin
löytyi niin, että yhden kastikkeen siitä hyvällä tahdolla
saa. No, edellisvuosien korvia on vielä yllin kyllin
pakkasessa. On hyvä, että panee talteen silloin, kun
saalista löytyy. Korvasienilläkin on kausivaihtelunsa,
vuodet eivät ole samanlaisia.

Kun menee metsään, niin tyhjin käsin ei koskaan
tarvitse kuitenkaan palata. Sienikorin pohja täyttyi
tällä kertaa kuusenkerkistä. Vuosikasvaimista saa
vallan upeata ja hienoaromista siirappia, tai jos on
oikein osaava, tyylikkäitä jälkiruokia, jäädykkeitä
tai muita semmoisia, joihin taitoni eivät riitä.
Siirappia kyllä keittelen, ja se maustaa hienosti
vaikkapa riistaruokaa. Tunnustaa täytyy, että
kyllä sitä joskus jätskillekin valutetaan.

Vaikka korvasienet - kuten luonnon antimet
yleensäkin - vaativat jatkokäsittelyä heti, niin kerkkä
ei ole niin herkkä. Se ei pane pahakseen pakastamista.
Pikkupurkillinen kerkkää kattilaan kiehumaan sitten,
kun itselle sopii...

Kun erämaassa mökkeilee, on turha haikailla
puutarhan perään. Mökillä oli alussa intoa
rakennella kasvimaita - kunttaa kaivettiin ylös ja
tilalle multaa. Vain muutama vuosi, niin kuntta
oli "kasvanut" takaisin ja kasvit alkoivat
tukehtua. On ollut vähä vähältä pakko luopua
kukkapenkeistä, muutamaa aika ajoin uusittavaa
plänttiä lukuunottamatta, ja antaa luonnon vallata
itselleen se, mikä sille kuuluu.

Myös luonnon eläimet auttavat muistamaan, että
metsä on metsä ja erämaa pitää valtaa alueillaan.
Jokin, pupu, myyrä, ötökkä tai joku, käy popsimassa
versot. Maukkaimpia ovat krassit ja hajuherneet.
Hauskin tapaus oli tuvan nurkalle rakennettu
kukkalaatikko. Sitä ympäröi kolminkertainen
kanaverkko. Siitä huolimatta versot olivat taas
kadonneet parempiin suihin. Vihannesmaalla
korkea kanaverkko toimii, puput eivät ole päässeet
napsimaan herneenversoja. Porot söivät aikoinaan
kaikki orvokit, mutta nyt poroparat ovat etsiytyneet
muualle. Liljakukko vohkii liljakasveja, mutta se
ei vieraile joka vuosi. Jos pupu (joka asuu mökkimme
alla) on syytön, niin kuka söi kolminkertaisen
verkon sisällä kasvua yrittäneet krassit?

Hällä väliä, kivaa on. Kesänyön pisin hetki lähestyy,
Lapin luonto on ihanimmillaan. Hyttysiä ei ole
vielä paljon, joten seisoin rantapuiden suojissa kiikari
silmillä ja katselin valoisan myöhäisillan elämää
järvellä. Joutsen meloi rantaamme, tyynen veden
kuvajainen loihti yksinäisen, ylvään linnun kahdeksi.
Alkulintu kuikka häipyi vastapäisen saaren taakse,
perässä seurasi toinen. Keskellä salmea porisi kuin
puuro, pikkukalojen parvi. Lokki vaani kaloja. Sorsa
havisi lentoon lähirannalta. Tikka hätyytti kirjosiepon
pesäpönttöä; näin sen tappavan yhden poikasen, tuntui
karmealta.

Luonnon on kuitenkin annettava elää omaa elämäänsä
ja ihmisen on koetettava olla häiritsemättä sitä miten
kuten taitaa.

Jk. Linnut konsertoivat minulla aina kun tahdon, vaikka
talvisydännä. On vain istahdettava Volvoon. Saimme näet
Karilta ja Hannelelta vuosia sitten lahjaksi äänikuvaston.
Volvossa soivat vielä kasetit; siellä lirkuttaa usein täysillä,
kun koetan painaa mieleen, kenelle mikin kuvio kuuluu.
Linnun laululla on ihmeellisen onnellistuttava vaikutus.

Rajajoki, toiviovirta

Kohta starttaa: 500 kilometrin ajo Tenon lohijoelle
alkaa vajaan viikon päästä. Nyt on valmistautumisen
aika. Keloja on rasvailtu, siimoja uusittu, perholiinoja
putsattu. Nyt pitäisi sitoa vielä muutama perho valmiiksi,
jotta olisi jotakin uutta tarjota Atlantilta nouseville
kutulohille.

Maanantai-iltana päättyy Tenolla 24 tunnin viikkorauhoitus,
ja me lykkäämme jokiveneen toiviovesille. Olemme
aikeissa soutaa kymmenen päivää (takapuoli on kovilla,
tuolin on oltava tukeva mutta pehmustettu). Sen enempää
tuskin näillä köppäkymmenillä jaksaa pätkänukkumisella
ja tuntien kökötyksellä kapeassa jokiveneessä, jossa ei juuri
asentoa pääse vaihtamaan - paitsi kalan väsytyksessä, kun
töytäillään ja kohelletaan, unohtuvat pärske ja matalat laidat.

Yksi lasku kestää aina kolmesta neljään viiteen tuntiin.
Tapio soutaa koko ajan (on virtuoosi lukemaan virtaa ja
löytämään ottipaikat), minä istun kuin kivi ja tuijotan
valmiina kiskaisemaan vavan telineestä käteen heti, kun
räikkä rähähtää. Yleensä tähän aikaan on Tenon vesi myös
roskaista, kun kevättulvat huuhtovat rannoilta kaiken risun
ja roskan virran vietäväksi, voipa mukana olla risulauttojakin
(veneiden rantamattoja). Se merkitsee, että koko ajan on
oltava kelaamassa siimaa sisään ja putsaamassa solmuja
ja koukkuja ja mitottava siima nopeasti takaisin uimaan,
kutakin vapaa vuorollaan. Pidän siimaa yleensä ulkona
noin 15 metriä, ja vapoja meillä on kerralla pyytämässä
kolme. Uusi Teno-sääntökin rajoittaa nykyään vieheiden
määrän tähän. Yhdessä siimassa saa olla vain yksi viehe,
puukala tai perho, joskus lusikkakin, riippuu kelistä, veden
korkeudesta, joen ilmeestä, onko koski vai suvanto, syvänne
vai matala.

Moottorilla nousemme ylös - lähtöpaikka riippuu meidän
kalastusvesillämme Tenolla vähän veden
korkeudesta ja siis virtauksista, miten hulvana vesi juoksee
tai huilaako se alas - sitten moottori ylös, airomies töihin
vastustamaan veneen vauhtia. Paattia siksakataan joen
laidalta toiselle. Leveillä osuuksilla on päätettävä, kumpaa
reunaa suositaan, muuten missataan hyviä ottipaikkoja,
jos linja putoaa liian loivaksi. Siimat pyritään pitämään
alajuoksuun, ja veneen poikkiohjauksella saadaan vieheet
viistoamaan vettä; vieheen liike houkuttaa näin kalaa.

Kun kärki notkahtaa ja räikkä soi, nappaan vavan käteen,
jotta voi paremmin pitää tuntumaa kalaan. Samalla ojentelen
muut vavat Tapiolle kelattavaksi, jotteivat siimat sotkeudu.
Kalalle ei saa antaa yhtään löysiä, mutta liian kireälläkään
ei jarru saa olla, jottei kala saa pingaa. Hyödynnetään
sopivalle kireydelle asennettua jarrua ja vavan joustavuutta.
Aika pystyssä vapa on syytä pitää - jos vapaa sojottaa kohti
kalaa, siima pamahtaa poikki kalan kiskaistessa - jotta jousto
säilyy. Joskus joutuu vapaa sojottamaan kohtisuoraan veteen,
kun kala yrittää veneen alle - siima ei saa krahnauttaa veneen
pohjaa, ja herkästi taas vapaa viedään puolelta toiselle lohen
liikkeiden mukaan.

Kala pyrkii ahdingosta irti raivoisasti, junttaa pohjaan, juroo
syvällä, ui paaatin alle, hinkkaa siimaa kiveen tai veneen
pohjaan, huiskii päätä, joskus hyppää korkealle, jönöttää
kiven takana lepäämässä - ja joskus se onnistuu sylkemään
koukut suustaan. Siksi on tärkeätä, että siima pysyy suorana
muttei löysää; tuntuman on koko ajan oltava herkkänä siiman
toiseen päähän. Väsyttäjä on puun ja kuoren välissä. Kalaa on
väsytettävä riittävästi, muttei liian paljon. Aina on näet vaara,
että rytäkässä koukut oikenevat, joten mahdollisimman
nopeasti kala on saatava väsymään ja veneen viereen
koukattavaksi. Jos taas liian nopeasti yrittää saada kalan
sopivalle hollille, se voikin äkisti ponnistautua mihin suuntaan
tahansa ja onnistua katkaisemaan siiman. Koukkaaminen
on oma taiteen lajinsa, ja siinä Tapio on mestari, ei ole
siima katkennut koukkuun eikä kala töheltynyt karkuun,
usein on onnistunut puhtaasti päästä. Tosin tärkeintä on
saada kala ylipäätään paattiin, vaikka siinä punalihaa
vähän tärveltyisikin.

Olemme onkineet lohta Tenolla 15 vuotta eikä yksikään
soutukerta ole kulkenut saman käsikirjoituksen mukaan.
Kalastamassa jos missä ei sekuntia ennen tiedä, mitä
seuraavaksi tapahtuu. Turruttavuus voi äkkiä vaihtua
seikkailuksi. Se verran täytyy itseämme kehua, että
näinä vuosina vain kolme lohta olemme missanneet,
kun saalista on saatu joka kesä muutama lohi, parhaimpana
yhksitoista kalaa, heikoimpana yksi, yleensä kuitenkin
useita. Ensimmäinen oli ensimmäinen tärppimme, rannalta
väsytystä seurannut arvioi kalan painoksi viisi kiloa,
sen verran se näytti pyrstöä (tosin karanneet kalat ovat
ne suurimmat). Väsytimme hartaasti kuten oli neuvottu,
niin hartaasti, että kala lopulta kuin näytösluonteisesti
kävi veneen reunalla näyttämässä, miten huulen
reunaan tarttunut koukku irtoaa vain päätä hieman
kääntämällä, siiman saatua pienen löysän.
Toinen kala hävisi huolimattomuutta; oli jo saatu niin
monta kalaa, että tuli ylimielisyyttä, meiltähän tämä käy.
Ja kävihän se, pieni löysä, kala huiskautti pyrstöä ja
hävisi loiskeella teilleen. Kolmas kaatui virhearvioon.
Se vaikutti isolta harrilta, ja kelasin liian ripeästi sisään,
mutta sitten alkoi teutarointi, ja samassa kala hyppäsi
ja irrottautui löysähtämisen ansiosta.

Lohikesät ovat erilaiset. Tutkijat nimeävät yhden kesän
tinttikesäksi (lohi on tintti tai tiddi 1-3 kiloon),
seuraavana kesänä nousevat lohijalat (3-6 kiloon)
ja seuraavana lohet (6 kilosta ylöspäin). Viime kesä
osoittautui tinttien ajaksi, ja tästä kesästä ennakoidaan
hyvää lohikesää.
Toivotaan, kaikki on mahdollista kalavesillä.

Ensisato saatu

Puhtaan pohjolan satokausi alkoi jo - talteen
on saatu ensimmäiset aarteet.

Hiirenkorvien hätinä ehdittyä peukalonkynnen
kokoisiksi oli kiire keräillä muhkea kasa lehtiä
kuivumaan. Koivunlehtijauhe sopii käytettäväksi
lähes missä vain salaatista keittoon, teestä
koristeeksi vihannesten päälle. Koivunlehtien
keruulla olikin jo hoppu, mutta parhaan sadon
kausi jatkuu vielä pohjoista kohti. Kun
pääsemme juhannuksena Tenon varrelle,
hiirenkorvavaihe siellä on vasta kehittymässä
pikkulehdykäisiksi.

Toinen alkukesän arvokkaista anneista on
nokkonen. Vanhan kansan monirohdos ei
kosta poimijalleen: likikään jokainen nokkosenoksa
ei polta kättä, joka sen noukkii. Nokkosenlehti
kuivuu lähes itsekseen, ja samalla siitä häipyy
"pisteliäisyys". Kuivahtaneen lehden voi panna
suuhun pureskeltavaksi kuin purkan.
Monikäyttöisintä nokkonenkin on jauheena - katso
koivun käyttövivahteet lisättynä kastikereseptillä.

Puhtaimmat koivunlehdet löytyvät vesaikoista
etäällä teistä, mutta Lapissa riittää metsäteitä,
joiden reunamien vittikoita eivät autojen päästöt
rasita. Tosin tämän kevään vitsaus näyttää olevan
kirvakkuus; kirvoja on niin paljon, että niillä voisi
värjätä lankasatsin.
Koivun rikkaus on parasta kasvukauden alussa,
mutta toki lehtiä passaa popsia puista suoraan
suuhun pitkin kesää, vaikka maku laimeneekin ja
puisevoituu.
Sen sijaan nokkonen on kerättävä ennen kukintaa.
Kasvupaikallakin on väliä: ei varjoisista reheviköistä
eikä ainakaan hyyskän liepeiltä.

Maitohorsman "parsat" ovat nyt parhaimmillaan.
Niitä voi silputa salaattiin semmoisinaankin,
mutta ne voi myös ryöpätä (oheisvalkuainen eli
mahdolliset pisteötökät kuolevat ja huuhtoutuvat
pois) - kumpikin menetelmä tuo alkukesän
ruokapöytään hienon lisän. Muutaman minuutin
keittämisellä maitohorsman versoista tulee
tankoparsan veroista herkkua, kuumien versojen
päälle nokko voita ja aquí tiene!
Kun lehdet vähän kasvavat, niitä otetaan kuivamaan,
jauhetaan monikäyttöiseksi jauhoksi tai rutistetaan
teenlehdiksi. Kukat käyvät juomaksi, juuret jauheeksi
leipään....

Puhumattakaan muista luonnon yrteistä ja annista -
lista on lähes loputon. Pohjoisen puhtaus ja
kesäyön valo korvaavat mainiosti etelän pitkän
kasvukauden.

Kunhan näistä kylmistä päästään, uskaltautuvat
korvatkin kurkkaamaan (tai siis kuulostelemaan)
hakkuuaukeilla (kolme vuotta sitten auratuilla ja
istutetuilla), ja näin voitaneen myös sienikausi
julistaa alkaneeksi.