Suloinen syksy

Syksyn tulo on ihanaa; tosin niin
oli keväänkin tulo, samoin kesän,
eikä talvenkaan saapuminen ole
hassumpaa. Siis jos joku kysyy,
mikä vuodenaika on paras, niin
ei voi muuta kuin sanoa totuuden:
paras aika on se, joka on juuri meneillään.

Joka vuodenajassa on ihanuutensa,
mutta syksyssä on jotakin ihan
omaansa. Hiirikin sen tietää, tai
ainakin sulkavalaiset: Syksylhää
se on hiirir rikkaammillaa.

Kesä on ollut kaiken puolisen
kylläisyyden aikaa, tarjolla on ollut
kauneutta, lempeyttä, koko luonto
on ollut täynnänsä kesän riemua
ja uuden kasvun aherrusta.
Ihmiselläkin on olo kuin maha olisi
täynnä pehmeätä puuroa. Äkisti
kesä heleyksineen ja liverryksineen
on kuitenkin takana. Ihminenkín on
saanut mahdollisuuden uudistua, jäsenet
levänneet, mieli latautunut, pieni
levottomuus alkaa nostaa päätään samaa
tahtia kun ilmat raikastuvat.

Sadonkorjuun aika kruunaa kesän.
Alkukesä meni satoja arvuutellessa,
loppukesä niitä kuittaillessa.
Ensimmäiset sadot löytyvät
mansikkatilalta - pakkasessa on
valtavasti mansikkaa, ja hilloakin
keitettynä. Hillaa ei Lapissa tänä
kesänä itsepoimintana saatu, mutta
mustikkaa sitäkin enemmän. Ei
kun ostamaan lisäpakastinta! Samalla
jo kypsyvät kaarnikat, hetimiten
juolukat, vielä puolukatkin pääsevät
talteen, tosin niitä ei ole tänä vuonna
liiaksi asti kypsymässä.

Kasvimaalla ensimmäiset sadot
antoivat jo retiisit. Muutkin siemenestä
itäneet kotipuutarhurin tuotteet alkoivat
antaa kivasti satoa. Porkkanoita on
saanut jo, nam, harventaa, herne antaa
palkoa, vaikka se näytti ensin myöhästyvän,
ja pikkupottuja on popsittu jo monta
viikkoa.

Heinäkuun alussa tulivat ensimmäiset
herkkutatit, mutta siihen tyssähti se
laji. Ei sen puoleen, ei ole erityisen
isoa ryysäystä muillakaan sienillä ollut,
ainakaan vielä.

Kaikki toivo sienistä kuitenkin vielä
elää. Vaikka näet halla kävisi ja
tuhoaisi nekin vähät, joita ehkä on, niin
vielä uusia sieniä nousee, jos säät suosivat.
Yöpakkaset ovat jo sitten pahempia, niihin
voi sienestyksen unohtaa - ellei sitten asu
suppilovahveroseuduilla. Sattuipa kerran,
että menin metsään marraskuun alussa;
maassa oli jo huurretta, oikeastaan lunta.
Katsoin sopivan näköisen metsän ja
paikan, pudottauduin polvilleni, huiskin
valkoista mössöä sivuun, ja kas, siinä
oli tukkukaupalla suppiloita. Koriin vain.

Tämmöinen on uhkeata elämää. Siinä
on sopivassa paketissa lähiruoka, luomu
ja liikunta.

Kyllä kansa tietää

Kansan viisaudet ovat kyllä sitä hersyvintä
antia, mihin "kansa tietää" -rintamalla
törmää. Kyllähän kansa tietää kaiken
aina parhaiten, turha sitä on kiistää.
Kansa tietää edelleen, mikäli Soinia
on uskominen, ja miksei olisi. Kansan
vakuutettiin tietävän jo Vennamon aikana.
Itse asiassa kansa on tiennyt aina.

Kansa on viisasta, viis asuinpaikasta.
Se viisaus ei ole lähtöisin kuitenkaan
minkään viisastelijan päästä, vaan kyse
on pitkästä ja leveästä kokemuksesta.
Joka murrealueella on omat sanontansa,
eivätkä ne parret ole asiayhteyksiltään
kovinkaan erilaisia, vaikka ilkamointi
syntyisikin vähän eri sanoin.

Jos on epäselvää, koska kalaan ei ainakaan
kannata mennä - vaarana on tyhjä koukku -
ei tarvitse kuin muistaa, mitä tiedetään
vaikka Hattulassa: Kaakko viä kalat merestä,
itäkaakko kattilasta, luare viä lusikastakin.
Sama kokemustieto elää Kiuruvedellä:
Koakko viep kalan merestä, itäkoakko
kattilastae, luve viep lusikastae.

Kalastus on maailman sivu ollut yksi
tärkeimmistä keinoista hankkia särvintä.
Se näkyy sananparsissakin, niitä on
runsaasti, osa neuvoo keinoja, osa on
alistunut siihen, että pyytäjä on todella
vain pyytäjä, osa tokaisuista arvottaa
eri kalalajeja. Taivassalossa tiedetään
erilaisia ukkoskelejä: Maaukkonen kalak
kirvotta, meriukkonen kalak karotta.

Joka onkimalla ellää, se kitumalla kuolee.
Eivät taida turtolalaiset oikein uskoa
kalatuksella rikastuttavan. Kuortaneella
näkemys on toinen: Jonsei mettä auta ni meri
auttaa. Alavudella luotetaan myös
kalastukseen: Näläkä opettaa lappalaasen
kalastamahan.

Kalojen kuningas lienee lohi. Karungissa
sanotaan haikeasti: Ei kaipais kallaa ko olis lohta.
Kangasniemellä arvellaan: Ei oo hyvä luopuva
lohesta, eretä emäkalasta. Kemijärvellä
irvaillaan vähän happamasti: Kaikkia sitä
nälässä syyvään, sano kemiläinen lohensyöjä
kun näki oululaisen silakoita syövän.
Kuitenkin, paremp särk pytys ko hauk
järves, muistutetaan Räisälässä.
Ei tarvitse isoa oppikirjaa, kun jo osaa
mennä oikeaan aikaan haluttuun pyyntiin:
Lumi maasa, harri veesä, tiedetään Hailuodossa.
Sakkolassa neuvottiin, että sillo siikajne kuttuo
ku o jeässä järve rannat. Suomussalmella
tiedettiin, että kilon aikana on kalat hauvassa,
eli aurinkokuumalla kala pysyy syvänteissä.

Ahven on antoisa kala. Kiuruvetisten
mukaan ahvenen kutuun ehtii hitaampikin.
Asikkalassa tiedetään, että ahven kulun
alottaa, ahven kulun lopettaa.

Kalamies on kade - väite voi tosin olla vale,
ja Parkanossa varoitetaankin, että kateus
vie kalat merestä, riita riistan mettästä.
Kateuden puolesta puhuu se, että kalamies
ei useinkaan paljasta apajiaan tai kerro
pyyntivälineistään. Toisaalta, kalamiehen
uskotaan kertovan kalavaleen aina, kun
suunsa avaa. Retostella tosin ei sovi ainakaan
ennen kuin saalis on saatu. Pielavedellä
varoitellaan, että hullu kalamieshän se jo
kalat järveen suolaa. Kustavissa ollaan
peräti ujoja: Viimäsvuan tul vähä mut tänä
vuan ei lainka, on kalamiähe virs. Ei tiijä
nuottamies kehuva sualistaa ennenku om
perät venneessä, todetaan Rautalammilla.

Jos kaiken tekee taiten, katsoo tuulet,
lukee vedet, ja osaa pyytimensä laskea,
voi Ahti olla suopea. Miten veden hyvä
sitten jaetaan oikein, se osataan
Noormarkussa: pää perkaajalla,
pyrstö pyytäjällä ja keskikohta keittäjällä.

Nämä sanailut syntyivät R.E.Nirvin ja Lauri
Hakulisen toimittaman Suomen kansan
sananparsikirjan pohjalta (Sanakirjasäätiö ja
WSOY, 1948).