Vahinko viisastuttaa

Vahingosta viisastuu, vaikkei
rikastu, sanotaan. Vanhan kansan
viisauksiin kuuluu myös, ettei
semmoista vahinkoa ettei hyötyäkin.
Samoin sanotaan, ettei vahingon
veräjällä voi seistä.

Mainioita sanontoja, jotka
kannustavat tuleen kaatunutta,
joka ei totisesti voi jäädä siihen
makaamaan.

Näin muualla, mutta ei meillä.
Meillä lyödään lyötyä ja ilkutaan
ringissä maahan kaatunutta, kerkein
vielä potkaisee.

On mielenkiintoinen "kulttuuri"
Suomessa suomia sortunutta. Otetaan
vaikka yrittäjä, joka epäonnistuu ja
tekee konkurssin. Hän leimautuu
luuseriksi siinä samassa. On ollut
jopa vaihe, jossa konkurssin tehneen
tie nousi pystyy yrittäjänä lopullisesti;
otsassa oli ikuinen poltinmerkki.
Rahoitusta ei herunut, konkurssarin
maine vei asiakkaatkin.

Voisi pikemminkin ajatella, että kerran
mokannut ei tunaroi toista kertaa -
ainakaan samalla tavalla. Hän
todennäköisesti välttää kaikin keinoin
aiemmat karikot ja tunnistaa ansat.

Tiedoistaan epävarma koululainen on
mieluummin vaiti ja tuijottaa pulpettiansa
kuin viittaa innokkaasti tyyliin "kokeilen
onneani". Lienee saanut jo kertaalleen
nokilleen ja tullut ellei opettajan niin
ainakin kavereittensa mollaamaksi,
joten ei kannata kerjätä uusia irvailuja.
Nuorena vitsa väännettävä, ja niin
nuoresta kasvaa aikuinen tuppisuu,
mollautumiskauhuinen. Viisas vaikenee,
mutta semmoinen viisaus näkyy meillä
usein väärässä yhteydessä. Olemme
porukassakin tuppisuina, jottemme
paljasta tietämättömyyttämme
tai sitä, että rupattelu ei oikein luonnistu
(tai aihe ei jaksa kiinnostaa tai muuten
haluaisimme olla jossakin muualla).
Kohtelias osallistuminen saattaisi näet
jopa johtaa höpötykseen tai sammakointiin.
Sitä sitten katuisi rankasti myöhemmin.

Emme osaa antaa anteeksi epäonnistumista
emmekä osaa ymmärtää, että kaikki
eivät ole voittajia mutta voivat silti
onnistua omassa lajissaan, kun on
mahdollisuus yrittää - vaikka montakin
kertaa.

On outoa ajatella, että ihmisen pitäisi
onnistua heti ensimmäisellä kerralla, ja
että hetionnistuja on osaava. Luulisi
päin vastoin, että jos kansa, joka luottaa
onneensa lottoamisessa, käsittää, että
hetionnistujalla voi olla vain onni myötä,
ja että todellinen osaaja kristalloituu
useiden epäonnistumisien myötä.

Luulisi myös, että kansa, joka luottaa
urheilijoihinsa ja tietää, että tuloksiin
päästään vain rankalla harjoittelulla
(ja osaavalla douppauksella), ymmärtää,
että ilman kokemusta ei pitkän matkan
juoksussa löydä parasta rytmitystä ja
ovelimpia linjoja.

Luulisi, että pieni sitkeäksi mainostettu
kansa olisi oppinut, että vastoinkäymisistä
ei saa lannistua. Otetaan nyt vaikka München,
vuoden 1972 olympialaiset ja 10 000 metriä.
Oliko se 11. kierros, no, joka tapauksessa
suomalaisten ylpeys ja suuri toivo
Lasse Viren - KAATUU!
Jääkö tyyppi makaamaan radalle ja itkemään.
Mitä vielä, hän nousee nopsaan ylös, saavuttaa
muut juoksijat - ja juoksee saman tien kultaa!
Samalla syntyi uusi ME.
Myrskylän poika muistetaan tänäkin
päivänä kansallissankarina, joka kaatui,
mutta nousi.

Siinä oli sitä asennetta, joka meidän
pitää hyväksyä kaikessa muussakin
yrittämisessä.

"Yrittänyttä ei laiteta" - ei saisi laittaa.

Riesasta riemuksi

Elämä yllättää: eilisen riesan huomaa
tänään riemuksi, äkisti sen oivaltaa.

Lapsuuden tylsyyksiin kuului
puutarhan hoitaminen. Isä oli
innokas uuden kokeilija, ja hän
perusti parikin komeaksi
kehittynyttä puutarhaa. Tylsintä
oli rikkaruohojen kitkentä,
seuraavaksi tylsintä käytävien
haraaminen ja kukkapenkkien
reunusten tasaaminen. Kivointa
oli saarniin kiipeäminen ja
kottikärryjen vetäminen, siis
leikkiminen hevosta.

Tänään hoidossa on piskuinen
kasvimaa, ja voi iloa, kun saa
möyhiä, istuttaa, nyppiä,
kuopsuttaa, kastella, ja lopulta
selkä on tulessa, mutta maa
hieno. Palkkiona on oma sato,
puhdas, tuore, maistuva työn
tulos.

Kaameaa oli, kun tuli marja-aika
ja piti lähteä puolukkaan. Mikään
ei voinut olla niin turhan tuntuista
kuin köykkiä mättäältä mättäälle,
eikä mitään kertynyt ämpärin
pohjalle. Niissä talkoissa olin
totisesti se heikoin lenkki.
300 litraa muistan äitini
tinkimäärän olleen; sen
verran meidän perhe kulutti
talven aikana. Perkaaminen sentään
oli joutuisaa: ämpärinkaataja
korkeille tikkaille, marjoja
valutettiin tuulisäällä alas lakanalle,
roskat lensivät, puhtaat marjat
putosivat. Sitä oli kiva katsella.

Nyt "tuskin maltan odottaa".
Syksyn marja-aika alkaa jo
kesällä: ensin tulevat hillat,
sitten mansikat, mustikat,
juolukat, variksenmarjat,
puolukat. Niin paljon kuin
vain ikinä ehtii ja jaksaa,
niin paljon metsien aarteita
möyritään kasaan. Perkaaminen
on silkka riemu, vaikka se
tehdäänkin marja marjalta.

Sienestys oli isossa perheessä
tärkeä asia, suolasientä piti
saada tölkkikaupalla kellariin,
ja sienisalaattia oli pöydässä
aina. Sienestystkään ei
meikälaiskuria juuri hetkauttanut,
mutta annas olla, tänään tuskin
mikään muu keräilytalouden
homma on niin kiinnostavaa
kuin sienestys. Kausi alkaa
korvilla touko-kesäkuussa,
jatkuu herkkutateilla heinäkuussa,
joku kantarellilöytökin on
mahdollista hyödyntää, listaa
jatkavat haperot, muut tatit
ja lopuksi rouskut. Ainoa, mikä
näillä perukoilla jää puuttumaan,
on suppilot, mutta niitäkin olen
saanut hyvältä ystävältä etelän
tuliaisina.

Karseista karseinta oli matonpesu.
Järven rannalla se oli jokakesäinen
tapahtuma - kaikki naiset kontillaan
laiturilla. Yök. Pakko olla mukana.
Etenkin mattojen kulmat ja reunat
oli jynssättävä moneen kertaan.
Rystysethän siinä rikkoutuivat ja
polvet olivat punaisina. Nyt ah,
kesän kesäleimaisin asia on
matonpesun tuoksu - puolison
(ihanan aikaansaavan) mielipuuha.

Kun järven rannalla asuttiin, saatiin
pyykkeihinkin viimeistely viruttamalla
järvivedessä ja kuivaamalla
kesätuulessa. Iso pyykki liotettiin,
lakanat ja muut valkoiset keitettiin
lipeässä saunanpadassa, muut
pestiin nyrkkivoimin. Oli heinäseipäitä
pystyssä, niiden väliin pingotettu pitkiä
naruja, niille ripustettiin pyykit hulmuamaan.
Öyh tylsää työtä. Vaan eipä tänään.
Tuskin mikään tuoksu on ihanampi,
kuin puhtaassa järvivedessä huuhdellun
pyykin. Ja tämä nykyjärvemmehän on
erämaisessa karuudessaan puhdas.

Ällöä oli mattojen vieminen ulos ja
hakkaaminen, lattioiden lakaisu ja
kuuraaminen ja jynssääminen, ja
lopuksi vielä piti puunata eli vahaa
laattiaan ja kiillottamaan. Pitkävartisen
harjan päälle oli sidottu iso rautapaino
ja harjan ympärille pehmeä rätti.
Lisäpainoksi pantiin kakaroista
pienin istumaan harjan päälle ja
sitä lastia sitten lykkimään kunnes
koko lattia kiilsi. Yh. Vaan nyt
ilo on iso, kun rullaa matot ja
nostaa telineelle monen tunnin
tuuletukseen, imuroi ja pyyhkii
nihkeällä (siinä isäntä on mestari),
ja kun matot ehtoolla levittää,
voi sitä hiljaisen onnen tunnetta.

Mistä tämä mielenmuutos, eilisen
tympeydet ovat tämän päivän
iloja. Emo poikastaan opetti,
mutta eihän se saamansa opin arvoa
älynnyt. Vasta kun joutui omille
siivilleen, alkoi käsittää perintönsä
määrän.

Nyt, kun ymmärtää, että mikään ei
ole itsestään selvyys, moni asia
saa uusia mittasuhteita. Monen
seikan "pörssinoteeraus" hipoo
ennätyksiä, ja arvonnousu yhä jatkuu.

Entiset pienet asiat nousevat
suuriksi, aiemmat sivuseikat kuten
terveys osoittautuvat pääasioiksi.
Näinhän sen on tarkoitus mennäkin.

Hiljaisen, arkisen elämisen riemua
se kai on.

Lettusyndrooma

Ei ole uskottavaa, jos joku väittää
paistavansa lettuja niin, että
jokainen lettu onnistuu. Voi
puhua jopa lettusyndroomasta,
jossa ensimmäiset letut aina
epäonnistuvat. Oireyhtymään
kuuluu olmi väri, lötky olemus
ja surkean tahma maku.

Olipa kyse letuista tai
räiskäleistä, ja kyseisten
tuotteiden valmistamiseen
tarkoitetusta pannusta tai
yleispaistinpannusta, tilanne
on aina sama: ensimmäiset
räiskäleet ja letut ovat
kaameita. Vain pannukakku
onnistuu aina, lähes.

Vaikka miten käyttäisi
valurautaista lettupannua
varustettuna kuudella tai
seitsemälä "kololla" tai
sitten matalaa räiskälepannua,
tavallista teflonpannua
tai valuraitaista paistinpannua,

käyttipä voita tai öljyä,

aina tulos on sama.

Vaikka miten kuumentaisi

pannun valmiiksi ja antaisi

rasvan lähes palaa, aina

ensimmäiset taikinatuotokset

ovat pilalla. Mikä ihme
siinä mättää.

Viimeisimmät kokeilut

pihagrillin muurikalla
antoivat saman tuloksen.
Ensimmäiset räiskäleet
olivat puoliksi palaneita,

puoliksi raakoja, rikkinäisä,

siis kammottavia.
Sokerihuntu ei niitä
pelastanut. Jatko oli
onneksi parempi.

Yleensä, mitä pidemälle
lettutaikinan paistosessio
etenee, sen parempaa
jälkeä syntyy - ja makoisampaa.
Parhaat letut ovat ripsireunaisia,
tummahkoja, kiinteitä, mutta
meheviä.

Hilloon ja kermavaahtoon
voi peittää monta mokaa,
mutta täyteen huijaukseen
niilläkään ei pääse. Eka lätyt
jäävät vadille viimeiseksi ja
saattavat jopa joutua roskiin.
Vanhasta lötkyletusta kun
ei pysty loihtimaan uutta
ruokaa kuten yleensä mistä
tahansa muusta tähteeksi
jääneestä ruoasta pystyy
tekemään äitien opettamalla
tavalla.

Todistaako räiskäle
raamatullista viisautta,
jonka mukaan ensimmäiset
tulevat viimeiseksi, viimeiset
ensimmäiseksi.