Kaverille köniin

Köniin tulee, koska kaveri
sen ansaitsee, ja köniin tulee
siltikin, ihan muuten vain,
ihan kuvaannollisestikin.

Suvaitsemattomuus lisääntyy,
tiesi uutinen kertoa. Varsinaisesti
se ei ole uutinen - kaiken sorttinen
karsastaminen näkyy vähän
joka puolella, niin pienessä kuin
isossa asiassa. Sen jokainen
huomaa itsessään.

Jotenkin kuvittelisi, että
ennen vanhaan oltiin melko
suvaitsevaisia, käsitettiin, että
erilaisuus on luonnollista
ihmistenkin kesken, samaan
tapaan kuin erilaisuus on
itsestään selvää luonnossa.

Ei se tietysti niin ollut. Ihminen
on aina ollut mahdollisimman
ahdasmielinen ja kapea-ajatuksinen.
Korkeintaan alistuttiin kulloiseenkin
yhden totuuden tai yhden ainoan
oikeutuksen valtaan, eikä sitä
maailmanjärjestystä vastaan
kannattanut tempoilla.

On erilaisia olomuotoja, on
eri lajeja, kivi-, kasvi- ja
eläinkuntaa, lajienkin kesken on
eroavaisuuksia. Tällainen on
meidän maailmassamme
olevaisuuden edellytys.
Sen jokainen käsittää.

Miten sitten on mahdollista,
että ihminen ei ymmärrä, että
ihmistenkin kesken erilaisuus
on edellytys. On ensinnäkin
eri sukupuolia, siitä sikiää
eri ikäisiä ihmisiä, ja siitä
taas syntyy erilaisia elämän
vaiheita ihmisten kesken, ja
lapsuudesta ikääntymiseen
asti ilmenee erilaisia fyysisiä
olomuotoja ja kehitysvaiheita.

Hyvät hyssykät: silti tuntuu,
että hyväksyttävissä on vain
yhdenlainen olomuoto, "nuori
leijona", ja siinäkin toisen
on oltava toisensa kaltainen,
ellei peräti klooni. Jos vähän
poikkeaa, on vaara joutua
kiusatuksi.

Rohkea on se, joka antaa piut
paut, jos huomaa joutuvansa
minkä tahansa karsinoinnin
kohteeksi. On vahva omaisuus,
jos jo kotoaan on saanut sellaiset
eväät, että itsetunto on kehittynyt
terveelle pohjalle. Näillä lähdöillä
pystyy huumorilla torppaamaan
tölväysyritykset ja myös
hyväksymään muita. Suru, että niin
suuri osa ihmisistä saa lapsesta
lähtien kokea vähättelyä ja
tönimistä. Selvää on, että
nurkaan sysiminen kierouttaa
mieltä ja syö edellytyksiä
tasapainoiseen suhteeseen
muuta porukkaa kohtaan.

Jos eläimen sulkee häkkiin,
se alkaa käyttäytyä "oudosti".
Jos paljon eläimiä panee häkkiin,
ne käyvät toistensa kimppuun.
Lienevät ihmiset keskenään
samanlaisessa vankilassa.
Mitä ahtaammalla olemme,
sen huonommin siedämme
toisiamme.

Erään arvelun mukaan taloudellisesti
huonoina aikoina suvaitsemattomuus
lisääntyy ja nousukausina taas
päin vastoin. Vaikea uskoa, sillä
monet havainnot todistavat toisin.
Jos lama lisääkin itsekkyyttä, niin
runsauden aika se vasta itsekkyyttä
ruokkiikin. Kun ahneus kasvaa,
niin antamisen mieli vähenee. Se
tarkoittaa, että kakkua ei haluta
jakaa, toista ei suvaita, etenkään,
jos toinen on hiukankaan erilainen.

Emme suvaitse eri-ikäisiä, eri
sukupuolta olevia, eri rotuisia,
eri värisiä, eri painoisia, eri tavoin
puhuvia tai pukeutuvia, erilaisissa
hommissa olevia tai hommattomia,
eri tavoin ajattelevia tai niitä, jotka
eivät ajattele lainkaan, emme vallassa
olevia emmekä vallattomia, emme
eri asioita arvostavia tai harrastavia,
emmekä harrastamattomia.
Emme hyväksy ketään muita kuin
itsemme ja ehkä muutaman itse
valitsemamme. Ja nämä piirteet
saamme jokainen huomata ihan
itse tykönämme omassa itsessämme.

Erilaisuus etoo, paitsi oma
erilaisuutemme. Sitäkään
emme aina hyväksy, jos peiliin
katsomme.

Omissa käsissämme on, mitä
peilin kertoma meille opettaa,
tukahduttaako se vai avartaako
ajattelua.

Outoja onnentunteita

Nuorena uskoi, että onni on
suuria tunteita ja valtavia
kuohuja, isoja rikkauksia.
Kuvitteli, että voidakseen
olla onnellinen oli saavutettava
jotakin isoa, vähintäänkin
jotakin sellaista, mihin vain
harva yltäisi.

Ei käsittänyt olevansa
onnellinen, kun opiskeli,
seurusteli, kävi töissä, sai
palkkatilin, muutti uuteen
asuntoon, syntyi lapsi, joka
joskus valvotti, tuli perhejuhlia,
tapasi ystäviä, matkusteli
ja sai joskus hankituksi
haaveilemansa vempeleen.
Sehän vain oli elämää.

Siinähän se juuri oli, elämässä.
Onni oli elämässä, siinä
arkipäivässä, jota silloin
arveli paarustavansa läpi.
Totuus oli toinen: sitä arkea
liiteli, asteli, kompasteli,
kipitti, hyppeli, käveli ja
juoksi. Saattoi jopa olla,
että elämä oli omissa
käsissä - siltä osin, mitä
elämä nyt yleensä voi
olla ihmisen omissa
koprissa.

Tietysti lisäyrttinä sopassa oli,
että ymmärsi yrittää, pyrkiä niin
sanotusti oman onnensa sepäksi.
Oivalsi, ettei pieniin eikä oikein
isoihinkaan vastoinkäymisiin
kannattanut lannistua, vaan
jos kaatui, nousi ylös. Kun
siihen pystyi, jo sekin oli
onnea. Surku, ettei semmoisesta
älynnyt olla onnellinen.

Ikääntymisen yksi upeita
puolia on onnellisuuden
lisääntyminen - kuulostakoon
se ristiriitaiselta. Vaikka monet
puitteet kapenevat, niin ilo
levenee. Yhä vähäisemmät
asiat ilahduttavat, yhä pienempi
sysäys tarvitaan onnen tuneen
herättämiseen.

Voi kuvitella, miten nuori
uljas leijona vilkaisee säälivästi.
Mitä hymyn aihetta tuolla
kremppajalalla voi olla,
luuserilta näyttääkin. Keskellä
onnensa huikeutta ei nuori ehkä
voi käsittää, mitä onnen
aihetta vanhalla enää voi olla
- ja sääli, että harva nuori
näkee omaakaan onnellisuuttaan.

Kun usko suuriin saavutuksiin hiipuu,
voi tietysti tuntua katkeralta,
mutta niin pitää ollakin.
Ilman pettymystä ei voi pohtia
asioita uusiin puihin. Ei
voi kasata palikoita uusiksi
rakennelmiksi, ellei vanha
rakennelma ensin romahda.

Kesken perunan kuorimisen
yllättyy äkillisestä onnen tunteesta,
sisältä kumpuaa outo onnellisuus.
Tässä kuorii perunoita, ihanaa,
oman maan pottuja. Kohta
tuoksuu kalakeitto, ihanaa,
itse pyydetyt kalat. Ihanaa,
kesällä taas kalastetaan. Ihanaa,
tänään ei jalassa tunnukaan
kipua. Voi miten hauskaa,
serkku soitteli, ihanaa, että
on sukulaisia.

Ilon aiheita on loputtomasti,
onnellisuuden siemeniä.
Paljon on jäänyt taakse, paljon
on itketty ja surtu, paljon on
menetetty, ystäviä, rakkaita,
terveyttä, mahdollisuuksia,
mutta vielä on paljon asioita,
joista voi iloita. Suru meillä on
koko ajan mukanamme, mutta
ilo on taikuri, joka loihtii
onnen tunteen yllättäen;
onnellisuus meitä "vaanii".

Lasi on vielä puolillaan...