Leiviskät likoon

Raamatun kertomus leivisköistä ja siitä,
millaista "sijoittajaa" Jumala arvosti,
äimistytti entisaikaan. Arvelin, että
Raamattuun on täytynyt tulla kirjoitus-
tai ajatusvirhe. Eipä sentään ollut, sillä juuri
niinhän sen piti mennä. Sen olen aikojen
myötä oivaltanut. Siis jos saa leiviskän, se
on pantava poikimaan kaiken uhallakin.
Tosin tavallisen talleron kokemus on, että
uhka toteutuu useammin kuin tavoite.

Ihmettelin siis, miksi leiviskänsä maahan
haudannut sai torut. Hänhän vain varmisti,
etteivät leiviskät haaskautuneet. Haaskaajaa
moitittiin ankarasti - väärin haaskattu.
Sen sijaan se, joka osasi taitavasti sijoittaa
leiviskänsä poikimaan, sai kiitokset. Summa
summarun: bisnes, kaupankäynti, viljely, ylipäätään
lisän tuottaminen on tavoiteltavaa. Sen
sijaan on katsottava, milloin lisähyvää on lupa
tuottaa. Jeesus hätisti markkinamiehet
kirkon pihalta, Jumala pyhitti lepopäivän.

Leiviskänä on ymmärrettävä osaamisenkin lahja.
Kautta aikojen on ollut eri alojen taitajia,
arkipäiväistenkin asioiden. Historiaan jäävät
"elämään" taiteilijat ja tieteilijät, mutta
virtuoosimaista osaamista löytyy joka
kulttuurista päivittäisenkin elämän hallinassa.
Muiden hallitsemisen osaaminen voi johtaa
hirmuhallintoon, mutta osaamista kaikki
tyynni. Semmoinenkin taito jättää historiaan
omat jälkensä, hirveät tai joskus upeat, tai
jopa hirveyden hinnalla hyvät.

Osaapa mitä tahansa, se on hyödynnettävä.
Parasta on, jos osaamisensa voi valjastaa
toisten hyödyksi. Vakallistaan ei saa panna
kannen alle eikä taitoaan kätkeä saamattomana.

Mietteet kumpusivat, kun katselin Taiteilijaelämää
telkusta. Esittelyssä oli tällä kertaa Seela Sella,
jonka pääsy Teatterikouluun oli kuulemma
aikoinaan pienestä kiinni. Hän kyllä arveli,
että olisi joka tapauksessa etsiytynyt teatterin pariin
tavalla tai toisella. Kiitos siitä; mikä elämysten
kirjo olisikaan jäänyt kokematta vuosikymmenten
ajalta ilman häntä - ja muita esiintyviä taitajia,
elleivät he olisi kuulleet kutsumustaan.
Samoja mietteitä synnytti laulaja Kari Tapio,
joka kuoli puoli vuotta sitten. Hänen tiensä
artistina oli täynnä vaikeuksia, mutta yleisölleen
onneksi hän ei luovuttanut. Kari Tapio oli
Jalkasia, sukulaismies siis äidin puolelta, tosin
ties miten etäinen. Sianjalkasten sukukirja
kertoo.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä, kyyneleet
kihoavat silmiin, kun taiteilija osaa. Nautinto
on sanoin kuvaamaton. Jokaisella lienee omat
mielitaiteilijansa, kenen nykymusiikissa ja
-taiteessa, kenen vanhemmassa. Itse menen
heikoksi barokista, 1200-luvusta, klassisesta,
oopperasta, tangosta Olavi Virtoineen, esittävästä
taiteesta, Rubensista, räpistä, Placidosta... luettelo
on pitkä ja kirjava.

Kun taide - tai muu tekeminen - on osaavaa ja
taidokasta, ei väliä, mistä lajista on kyse. Aina se
mykistää. Historian lahjakkaimpia tai mestarillisimpia
osaajia yhdistänee sinnikkyys, ylipääsemättömien
esteiden yli sittenkin pääseminen. Onneksemme.
Kun jotakin on jäänyt jälkipolville, olemme kuin
saaneet korvaamattoman arvokkaan perinnön.

Nykyaikana kuten tietysti ennenkin on lukematon
määrä "osaajia", joilla on ollut halua muttei kykyä.
Klassikko lienee tarina Salierista ja Mozartista.
Todellinen taitaja jää historiaan ja elää, häntä
rakastetaan, hän on aina tuore. Joskus siis
osaamatonkin pysyy halki vuosisatojen "elossa".
Salierin leimaksi tuli tosin kateus ja pahansuopaisuus.

On hellyttäviäkin osaamattomuudellaan elämään
jääneitä persoonia. Yksi ehkä tunnetuin ja näytelmäksikin
asti yltänyt laulutaiteen vääristymä oli 1868 syntynyt
Florence Foster Jenkins, joka sai tittelikseen maailman
kehnoin oopperalaulaja. Hänen epämusikaalisuutensa
oli kolossiaalista, mutta hän halusi epätoivoisesti
olla menestyvä laulajatar. Kun ei anna uskonsa horjua,
eivät sitä halua muutkaan horjuttaa. Hellyttävä juttu.
Näytelmän kirjoittajalle aihe oli herkullinen.

Monesta nykyesiintyjästä voisi sanoa, että heitä
mahtuu 13 tusinaan, mutta miksi sanoa niin ilkeästi,
koska toisen kaunis voi olla toiselle rääkki ja
päin vastoin. Minulle ainakin. Heh.

Etäottoa etsittävä ehtimiseen

Loukkuuntuminen, lukkiutuminen, takertuminen,

riippuvuus, addiktoituminen siis, vaanii koko ajan.

On yritettävä etääntyä alvariinsa, milloin mistäkin

pakkohommasta. Tällä en tarkoita pakkoruotsia,

jota kannatan lämpimästi.

Kyse on tietsikka-, suklaa-, jäätelö-, töpseli- ja

mistä milloinkin -addiktiosta. Pahin lienee tuo

töpselifriikkiys. Se on ainoa, josta en ole kyennyt

pääsemään irti. Nuoruuden tupakkakin jäi siihen

katsoen helppeesti. Kun näen töpselin, heti tekee

mieli omistaa sen päässä oleva laite. Kaikenlaisia

härveleitä onkin kulkenut omistukseni lävitse

elämäni mittaan. Niistä ainoa tarpeellinen on

ollut kahvinkeitin, eikä sekään ole ollut välttämätön.

Kahvia kyllä syntyy vaikka nuotiolla.

Leipäkone, lämpimien leipien tekemiseen

tarkoitettu laite, Acosta-grillikö se oli (ostin

semmoisen kahteenkin kertaan), sähköinen

vyötärön hierontalaite, sähköpuhalteinen

vieraspatja, mitä niitä hullutuksia onkaan ollut,

menivät kierrätykseen, mutta jalkojen liotuslaite,

irrallinen veden kuumennuskierukka ja jäätelökone

ovat vielä kaapin perukoilla, samoin iso

monitoimilaite ruokien höyryttämiseen. Huh.

Jonkin verran satunnaiskäyttöä löytyy tietysti

vatkaimelle, soseuttajalle, isolle silppuajalle ja

pienelle silppuajalle, vaivauskoneelle, voi sentään,

vaikka mille kodinkoneelle. Turha mainitakaan

viihdettä telkkuineen, tallentimineen, soittimineen,

ja it-välineistö on loputon. Kaapillinen on täynnä

johtoja, kaapeleita, muuntajia, kuulokkeita,

latureita, pöytäkoneen laitteistoa, eri laitteiden

huonosti luettuja ohjekirjoja ja konelaatikoita,

joita ei voi hävittää, koska niissä säilyvät

lisälaitteet parhaiten. GPS-paikannin näyttää

sekin jäävän jo lähes tarpeettomaksi, puhelin kun

hoitaa senkin viran.

Irrottautuminen on kuitenkin palkitsevaa.

Parin viikon kalastussessio Tenolla oli elvyttävä

jo siinäkin mielessä, että vaikka tietsikka oli

mukana, sen toiminta oli tietoyhteiskunta-Suomen

äärilaidalla niin hidasta, ettei käyttö ollut

mielekästä. Ehkä aivorytty jotenkin lepääntyi

siinä ajassa, kun se sai muuta askarreltavaa.

Herkkuriippuvuus on kohtalokasta, joten irtiotto

käy erittäin palkitsevaksi. Pienikin kuri mieliteolle

tuntuu heti rupassa, olo ikään kuin kevenee.

Painokin hupenee, vyötärönauha löystyy - haa,

voipa vaatekaapin sivuun sysätyille retuille

tulla vielä käyttöä. Ehkä henkilääkärikin - ellei

nyt vallan riemastu - ainakin saa takaisin

uskonsa potilaansa älyyn.

Teno takaa tenhon

Teno on ihmeellinen ja tenhoava joki. Se on
oma maailmansa, jonka ilme vaihtuu koko ajan.
Juuri kun tuntee tuttuutta, se yllättää taas. Ei
ole yksi hetki toisen kaltainen.

Tenolle matkasimme nyt jo 20:nnen kerran,
eikä näistä kalareissuista yksikään toistunut
entisensä laisena. Kalaa, siis lohta, saimme
kuitenkin kuten ennenkin, mutta miten se tuli
plakkariimme, se on ollut aina uusi seikkailu.

Milloin on tulva - joki vyöryy yli laitojensa ja
vuolas virta kerää matkaansa kaikkea mahdollista,
mitä vain irti saa, ellei nyt ihan saunoja niin
risulaitureita kuitenkin, heinää, rompetta.
Pyynti on töisevää ja vaativaa, mutta voi olla
yllätyksellisenkin palkitsevaa.
Tai veden pinta laskee laskemistaan niin, että
virta vaimenee ja paatti ei tahdo millään edetä,
kivikot nousevat esiin, kulku on vaikeata. Taas
pyynti on työlästä, mutta voi tarjota melkoisia
yllätyksiä.

On jäätävän kylmää, pohjantuulta, puhurit
heittelevät siimoja, on hautovaa hellettä, joen
pinta seisoo kuin öljyttynä, äkisti tuuli nousee ja
kääntyy etelään, se yhdistää voimansa vuolaaseen
virtaan ja paatti kiitää miltei ohi vieheiden, vaikka
miten kiskoisi vastaan, tai Norjan tunturien takaa
nousevat nopeasti sysimustat pilvet, koko maisema
saartuu ukkospilvistä, tulee raju mutta nopea sade -
tai ukkosen uhka katoaa kuin tulikin, nopeasti.
Saapihan Tenon kanjonissa kuunnella säätiedotuksia;
ennustukset ovat oma lukunsa, mutta jokikattilan
sää kulkee omia ratojaan. Hurjin oli viikko, jonka
aikana koettiin 30 asteen helle ja 30 sentin
lumisade - Utsjoen kunnan lumiaurakalusto
jouduttiin kaivamaan juhannuksena töihin.

Tietsikkani näytön taustakuvana on
kiireetön Tenon maisema, siinä kaksi onnellista
kalamiestä. Sitä katsoessa Tenon taika nousee
aina tuoreena esiin. Nyt lohireissu on taas tältä
kesältä tehty, lohet saakoot nousta rauhassa
synnyinjokeensa kutemaan. Seuraavaa lohen
nousua odotellessa voi pohtia, millainen on
seuraavasta lohikesästä tulossa ja koettaa
hahmotella uusia perhoja. Tänä kesänä
onnistui musta-puna-hopea -yhdistelmällä,
mutta millainen lienee ensi kesän
"perhomuoti". Mikä saisi lohen iskemään.

Tuskin jaksan odottaa, mutta koko vuosi
on pakko malttaa - aikaa on pähkäillä.